Ohjaus: Don Coscarelli
Pääosissa: Angus Scrimm, A. Michael Baldwin,
Bill Thornbury, Reggie Bannister, Kathy Lester, Bill Cone,
Kenneth V. Jones, Mary Ellen Shaw, Terrie Kalbus
Genre: Kauhu, Scifi
Kesto: 1 tunti 29 minuuttia
''You think when you die, you go to heaven. You come to us!''
Tällä kertaa käsittelyssä on elokuva, jonka katsastamista olen odottanut jo monen vuoden ajan. Vaikka en siitä ennakkoon mitään tiennytkään, tuntui se vetävän minua suuresti puoleensa syystä tai toisesta. Phantasm – yön kauhut on vuonna 1979 ensi-iltansa saanut b-elokuva, jonka materiaali putoaa pääosin kauhun ja scifin lajityyppien alle. Elokuvan ohjauksesta vastaa yhdysvaltalainen Don Coscarelli, joka on itselleni täysin tuntematon kaveri entuudestaan.
Aiempien elokuviensa huonon menestyksen myötä ohjaaja päätti siirtyä kauhun genren puolelle, koska se vaikutti herran uran kannalta paremmalta suunnalta. Coscarelli kehitti suurimman osan elokuvansa ideoista teini-ikäisenä näkemästään painajaisesta, jossa lentävä kromipallo ajoi häntä takaa käytävää pitkin. Elokuva on saanut suurimmat inspiraationsa Ray Bradburyn kirjoittamasta Paha saapuu portin taa -romaanista. Sen teemat taas inspiroituivat Invaders of Mars-, sekä Suspiria-elokuvista.
Morningside-nimisellä hautausmaalla mies puukotetaan kuoliaaksi mysteerisen naisen toimesta. Tämän ystävät, Jody ja Reggie uskovat miehen tehneen itsemurhan. Jodyn kolmetoistavuotias veli Mike tarkkailee salaa hautajaisia ja näkee tapahtuman jälkeen hautausurakoitsijan - jota kutsutaan ''pitkäksi mieheksi'' - asettavan raskaan arkun yksinään näennäisen vähäisellä vaivalla takaisin ruumisautoon, eikä mullan alle. Tästä alkaa outojen tapahtumien sarja, joka vie kutkuttavien paljastusten äärelle.
Kuten mainitsinkin alkuun odotin elokuvaa toiveikkaalla optimistisuudella, vaikka siitä kovin vähän ennakkoon tiesinkin. Phantasm – yön kauhut on loppujen lopuksi kuitenkin jokseenkin ristiriitainen tapaus kaiken kaikkiaan. Ei sen takia, että se olisi välttämättä inspiroimaton tai yksinkertaisesti huono perimmiltään, vaan pikemminkin sen takia, että rakenteellisesti se tuntuu ailahtelevan laadussaan jonkin verran. Elokuva alustaa asetelmansa poikkeuksellisen suoraviivaisesti.
Katsojalla saattaa mennä hetki päästä hahmoihin kunnolla käsiksi ja heidän jokseenkin ailahtelevasta suoritustasosta, joka toki tasoittuu tarinan edetessä. Kun tämä kalibrointi vihdoin tapahtuu, alkaa keskittyminen itse olennaiseen. B-elokuvaksi Don Coscarellin ohjaama tuotos on kyllä vakuuttava monin tavoin. Ei ainoastaan, että konsepti itsessään kiehtoo omaperäisyydellään, mutta se nostaa jatkuvasti uusia kysymyksiä ilmoille katsojan pohdiskeltavaksi.
Emme luonnollisesti saa kaikkiin niihin välttämättä kaivattuja vastauksia, mutta tulkinnallisesti se jättää vihjeitä pitkin kestoaan, mikä pitää huolen siitä, että vastaanottavan silmäparin mielenkiinto pysyy jatkuvasti yllä. Jopa fantasiapainotteisia piirteitä omaava elokuva tuntuu jatkuvasti kokeilevan rajojaan. Ottaen huomioon, että budjetti on ollut matala, on suurin osa esillepanosta miellyttävää seurattavaa kaiken kaikkiaan. Miten voisin ilmaista asian parhaiten?
Elokuvalla on erityinen olemus, joka vangitsee katsojan hienosti mukaansa alusta asti. Vaikka materiaali ei tosiaan kaikista harkituimmalta tai luontevalta aina tuntuisikaan siinä hetkessä, antaa se hyvän jalansijan käsiteltävälle mysteerille, joka pysyy oivasti peitossa ensimmäisten paljastustenkin jälkeen. Tunnelmallisesti elokuva nojaa vahvasti jännitykseensä ja yliluonnolliseen luonteeseensa, joka avaa tarinalle etenemismahdollisuuksia moneenkin suuntaan.
Sellainen asia täytyy kyllä mainita tähän väliin, että vaikka tarinallisesti tuotos tuntuukin ajavan asiansa, jää muutama yksityiskohta hieman häiritsemään näin jälkikäteen analysoituna. Hahmoilla on valtavia vaikeuksia sisäistää todellisen vaaran tunnetta, mikä pidemmän päälle alkaa tuntumaan hieman turhauttavalta seikalta. He tiedostavat ainakin kerran, että asiasta pitäisi varmaan virkavallalle kertoa, mutta tämä idea sitten unohtuu täysin tilanteen eskaloituessa.
Vaikka pelkojen käsitettä yritetäänkin dyynimäisellä plagioinnilla alustaa elokuvan alussa, on maalaisjärjellinen loogisuus tuupattu täysin sivuun tarinan pitkittämiseksi. Monet kohtaukset tuntuvatkin lopulta vähän itseään toistavilta, vaikka konteksti olisikin jo osittain muuttunut. On myös hieman sääli huomata, että elokuvan unenomaiseen luonteeseen ei nojatakaan täysillä, vaikka mahdollisuus olisi sekoittaa pakkaa entisestään.
Paljastaisiko tämä ratkaisu liikaa mysteeristä? Mahdollisesti, mutta ainakin se olisi paljon keskittyneempi oleelliseen ja pystyisi sen kautta saada kaiken irti sekä hahmoistaan, että konseptistaan. Esteettisesti elokuva on kuitenkin pääosin miellyttävää seurattavaa. Kuvaus on monipuolista ja monet pysäytyskuvat hurmaavat näyttävyydellään. Käytännön efektit toimivat mainiosti, vaikka yksittäiset ratkaisut ovatkin aikansa päähän jo tulleetkin.
Phantasm – yön kauhut on kaikista ailahtelevista yksityiskohdistaan huolimatta hyvä elokuva, joka pitää sisällään varsin kiehtovan konseptin. Mysteeripuoli pitää mielenkiinnon yllä ja tunnelmallisesti se vakuuttaa yliluonnollisella luonteellaan. Fred Myrow'n ja Malcolm Seagraven sävellykset erottuvat puolekseen erinomaisesti ja ne, jos mitkä, tuovat elokuvalle paljon lisäarvoa. Roolisuoritukset heittelehtivät taas asiansa ajavan ja tahattoman koomisen tason välillä, mikä saattaa myös rikkoa illuusiota ikävästi. Lopetus jättää puhuttamaan, mikä on aina hyvä asia.
Kirjoittaja: Ilja Malakeev, 19.10.2026
Lähteet: kansikuva www.themoviedb.org, elokuvan tiedot www.imdb.com, traileri www.youtube.com
Kommentit
Lähetä kommentti