Ohjaus: Tim Burton
Pääosissa: Michael Keaton, Jack Nicholson, Kim Basinger
Genre: Toiminta, Seikkailu
Kesto: 2 tuntia 6 minuuttia
Tässä taas oma rakas side kyseiseen sarjakuvaan puhuu, mutta mielestäni Jokerin sisäinen muutos ei painoarvoltaan todellakaan yllä samalle tunteelliselle tasolle kuin Tappava pila-tarinassa, jossa hän menettää ensin kaiken mahdollisen ennen kuin sekoaa täysin. Tässä elokuvassa hän vain on valmiiksi hieman ailahteleva persoona, joka sattuu putoamaan kemikaaliseen seokseen, joka taas tekee hänen ihostaan täysin pitivalkoisen. Ei sen enempää. Kaipasin jotain suurempaa menetystä, jotta hahmon varsinainen hulluuden rajan ylitys olisi tullut näyttävämmin esille. Kuitenkin sen pystyi antamaan anteeksi, sillä Nicholsonin roolisuoritus oli aivan omaa laatuaan, enkä ikinä olisi voinut ajatellakaan herraa tähän rooliin ennakkoon.
Näiden kahden päähahmon yhteiset hetket olivat ehdottomasti elokuvan parasta antia, mutta elokuvan varsinainen painotus ''minä loin sinut ja sinä loit minut''-teemaan teki tästä parivaljakosta kiehtovan seurattavan. Oli upeaa nähdä kuinka hahmojen motiivit saatiin, sillä tavalla muunneltua toisiaan vastaan, että heillä oli oikeasti syytäkin tapella keskenään saadakseen omat aatteensa Gotham Cityssä valokeilaan. Summa summarum tässä asetelmassa ilman yhtä ei voi olla toista ja sama toisinpäin.
Jos hahmojen taustaa tietää edes vähän niin ymmärtää, että hahmot ovat käytännössä samanaikaisesti sekä toistensa vastakohtia, että perusteiltaan identtisiä peilikuvia toisilleen. Kuten Jokerikin, Bruce Wayne sekosi yhden surkean päivän tuloksena ja rupesi harjoittamaan oman käden oikeutta pukeutuen lepakoksi varmistaakseen, ettei kenellekään enää tapahtuisi samalla tavalla kuin hänelle itselleen nuorempana kävi. Tätä veteen piirrettyä viivaa on kiehtovaa prosessoida, sillä vaikka Lepakkomies onkin hyvä perimmältään, häntä vie eteenpäin menneisyyden trauma, josta hän ei pysty päästämään koskaan irti. Lisäksi kaikki puheet siitä, että Lepakkomies ei tapa, voi unohtaa myös tässäkin elokuvassa ja etenkin Batman Returnsissä, jossa tämä tappaa kovemmalla prosentilla kuin yhdessäkään muussa myöhemmin tulleessa elokuvassa.
Tim Burtonin Batman on ehdoton klassikko, joka tuntuu olevan aikalailla ajaton teos, minkä vuoksi sen pystyy katsomaan aikakaudesta riippumatta uudestaan ja uudestaan vallan mainiosti joka kerralla nauttien sen tuottamasta nostalgiasta, viihdearvosta, sekä tunnelmasta. Tämä elokuva on minulle ehdottomasti yksi rakkaimmista teoksista, kun mennään sarjakuviin perustuvien elokuvien kategoriaan, mutta parhaimmaksi en menisi kuitenkaan ehkä sanomaan, vaikka lähellä jollain tasolla käykin. Ehdoton suositus tästä suunnasta kyseiselle klassikolle.
Kirjoittaja: Ilja Malakeev, 10.4.2019
Lähteet: kansikuva www.amazon.com, elokuvan tiedot www.imdb.com, traileri www.youtube.com
Kun DC Comicsin kannattajilta kysyy heidän lempi DC-elokuvaansa, joka pohjautuu rakkaaseen Gothamin viittasankariin, valinta osuu useinmiten joko Christopher Nolanin käänteentekevän The Dark Knightin, tämän taianomaisen Tim Burtonin Batmanin tai samaisen herran hyvin synkän ja ainutlaatuisen jatko-osan Batman Returnsin kohdalle. Tämä 1989 vuoden Batman nojaa enemmänkin tutun sarjakuvamaailman osuvaan
tunnelmaan ja alkuperäismateriaalin suhteellisen tarkkaan
adaptoimiseen, jonka vuoksi tämä edelleenkin tänä päivänäkin uudelleenkatsastettavaa tyyppiä, sillä se on tunnelmallisesti ilmiömäisesti niputettu kokonaisuus.
Batman Returnsisssa Tim Burton onnistuneesti todisti epäilijöilleen, että supersankarielokuvasta on mahdollista saada yhtä synkkä kokonaisuus kuin sen käyttämästä alkuperäismateriaalista, joka ei tuolloin ollut yleistä tuolloin. The Dark Knightin kohdalla supersankarielokuva saatiin ensimmäistä kertaa realistisuuden rajoille tehden niinkin epärealistisesta konseptista hyvin mahdollisen oikeaan elämään sijoitettavaksi. Tässä arviossa kuitenkin tullaan keskittymään Tim Burtonin 1989 vuoden ensimmäiseen Batman-elokuvaan, joka pisti herran viimeistään tässä vaiheessa elokuvamaailman kartalle. Mikä huikeinta, kyseinen elokuva ylsi yhdeksi sen vuoden tuotteiliaimmaksi elokuvaksi samalla näyttäen, että supersankarielokuvia voi tehdä vakavastikin ja tyylillä.
Batman Returnsisssa Tim Burton onnistuneesti todisti epäilijöilleen, että supersankarielokuvasta on mahdollista saada yhtä synkkä kokonaisuus kuin sen käyttämästä alkuperäismateriaalista, joka ei tuolloin ollut yleistä tuolloin. The Dark Knightin kohdalla supersankarielokuva saatiin ensimmäistä kertaa realistisuuden rajoille tehden niinkin epärealistisesta konseptista hyvin mahdollisen oikeaan elämään sijoitettavaksi. Tässä arviossa kuitenkin tullaan keskittymään Tim Burtonin 1989 vuoden ensimmäiseen Batman-elokuvaan, joka pisti herran viimeistään tässä vaiheessa elokuvamaailman kartalle. Mikä huikeinta, kyseinen elokuva ylsi yhdeksi sen vuoden tuotteiliaimmaksi elokuvaksi samalla näyttäen, että supersankarielokuvia voi tehdä vakavastikin ja tyylillä.
Kyseinen elokuva on tunnelmaltaan suorastaan taianomainen kokonaisuus, joka yhdistää ohjaajan Tim Burtonin omaperäisen näkemyksen aivan mielettömään tekniseen toteutukseen. Mitkä asepktit tekevät tunnelmasta entistä upeamman ovat esimerkiksi suorastaan törkeän maagiset lavastukset, jotka herättävät tämän kuvottavan taianomaisen kaupungin eloon piirtäen saamalla näkymättömän rajan miljöön uskottavuuden ja surrealistisuuden välille. Se on hienoa nähdä kuinka elokuvassa painotetaan visuaalisesti Gotham Cityn rähjäisyyttä ja likaisuutta, samalla saaden sen tuntumaan ikään kuin sammuneelta tähdeltä, joka on joskus aikojen alussa ollut parhaimmassa loistossaan. Elokuvan tapahtumien perusteella nuo ajat ovat kuitenkin jo kaukana takanapäin, sillä Gotham City on pullollaan roskista täyttyneistä kaduista, korruptoituneesta virkavallasta, sekä hyvin järjestäytyneestä rikollisuudesta.
Tunnelmaan tuo oman lisukkeensa myös Danny Elfmanin täydellinen tunnusmusiikki, joka on kasvanut jo siihen loistoon pop-kulttuurissa vuosien mittaan, että sen kappaleen tunnistavat kaikki elokuvien ystävistä tavallisiin kaduntallaajiin. Nippelitietona mainitsen vielä, että tämä Elfmanin tuottama musiikki oli yksi niistä harvoista elokuviin perustuvista musiikkikokonaisuuksista, jotka saivat oman erillisen albumijulkaisunsa fyysisessä muodossaan markkinoille. Tämän kaiken vaikuttavuuden lisäksi kyseisen musiikin käyttö elokuvassa on kyllä suorastaan korvia hivelevää koettavaa kaiken kaikkiaan. Alkuteksteistä pystyin jo sanomaan, että luvassa tulisi olemaan jotain erityistä ja sitä se myös kokonaisuudessaan olikin.
Elokuvan tarina sisältää sarjakuvista hyvin tutun ja klassisen asetelman, jossa hyvä ja paha asetetaan vastakkain taistelemaan oman elämännäkemyksensä ja moraalisten uskomuksiensa puolesta. DC-sarjakuvista tuttu parivaljakko Lepakkomies ja Jokeri ottavat mittaa ensimmäisessä vakavasti otettavassa DC-elokuvassa, jossa tarina on erheettömästi tahditettu hyvin viihdyttävään muotoonsa. Ei ainoastaan, että elokuva on hyvin viihdyttävä, mutta se tuntuu olevan aina kiinnostava, moiteettomasti tahditettu ja loogisesti rakennettu, minkä vuoksi elokuvan kertoma yksinkertainen tarinakin hipoo miltei täydellisyyttä. Pari hassua käytännön efektiä on ottanut ajan aika nihkeästi vastaan, mutta muutoin elokuva onnistuu teknisessä toteuttamisessaan täysin moitteetta herättäessään tämän mielettömän ympäristön ja sen hahmot eloon sarjakuvien sivuilta suoraan näytölle.
Jack Nicholsonin näyttelemä Jokeri on erityisen omaperäinen tapaus tässä elokuvassa kaiken kaikkiaan. Hahmo ei ole ruumiin rakenteeltaan tai oikeastaan edes peruskäyttäytymiseltään kovin verrattava tapaus varsinaiseen alkuperäismateriaalin hirvittävään nauravaan psykopaattiin, mutta Nicholson onnistuu tuomaan hahmoonsa ''gangsterimaisen'' näkemyksensä, joka suorastaan huokuu jotain uutta ja erityistä. Vaikka toki rakastankin Jokerin alkuperäistä Tappava pila (The Killing Joke)-syntytarinaa, jossa Jokeri uskoo, että yksi huono päivä voi tehdä ihmisestä pysyvästi hänen laillaan hullun, tämän elokuvan muunneltukin versio onneksi piti pintansa oikein mallikkaasti, vaikka jättikin sympaattisen puolen hahmosta kokonaan pois.
Tässä taas oma rakas side kyseiseen sarjakuvaan puhuu, mutta mielestäni Jokerin sisäinen muutos ei painoarvoltaan todellakaan yllä samalle tunteelliselle tasolle kuin Tappava pila-tarinassa, jossa hän menettää ensin kaiken mahdollisen ennen kuin sekoaa täysin. Tässä elokuvassa hän vain on valmiiksi hieman ailahteleva persoona, joka sattuu putoamaan kemikaaliseen seokseen, joka taas tekee hänen ihostaan täysin pitivalkoisen. Ei sen enempää. Kaipasin jotain suurempaa menetystä, jotta hahmon varsinainen hulluuden rajan ylitys olisi tullut näyttävämmin esille. Kuitenkin sen pystyi antamaan anteeksi, sillä Nicholsonin roolisuoritus oli aivan omaa laatuaan, enkä ikinä olisi voinut ajatellakaan herraa tähän rooliin ennakkoon.
Jack Nicholsonin ollessa omaperäinen, vastakkaisessa päädyssä majaileva Michael Keaton ei tuntunut oikein tarjoavan mitään sen ihmeellisempää omaan rooliinsa. Monille tahoille Keaton on se kaikkien aikojen paras Lepakkomies, joka kuuleman mukaan osuu joka osa-alueella nappiin, mutta itse olen kyllä tästä väitteestä täysin eri mieltä. Hän ajaa kyllä asiansa viittasankarina ollessaan - ainakin sen minkä pystyy, mutta Bruce Wayneä hänestä ei saa sitten tekemälläkään. Toki hän saattaa suoriutua rikkaasta yksinäisestä miehestä, mutta varsinaista Brucen karismaa ja tietynlaista vetävyyttä hänestä kyllä valitettavasti puuttuu. Annan kyllä senkin anteeksi, mutta olen kyllä sitä mieltä, ettei Keaton rooliinsa oikein sopinut ainakaan ensimmäisessä Batman-elokuvassaan.
Näiden kahden päähahmon yhteiset hetket olivat ehdottomasti elokuvan parasta antia, mutta elokuvan varsinainen painotus ''minä loin sinut ja sinä loit minut''-teemaan teki tästä parivaljakosta kiehtovan seurattavan. Oli upeaa nähdä kuinka hahmojen motiivit saatiin, sillä tavalla muunneltua toisiaan vastaan, että heillä oli oikeasti syytäkin tapella keskenään saadakseen omat aatteensa Gotham Cityssä valokeilaan. Summa summarum tässä asetelmassa ilman yhtä ei voi olla toista ja sama toisinpäin.
Tim Burtonin Batman on ehdoton klassikko, joka tuntuu olevan aikalailla ajaton teos, minkä vuoksi sen pystyy katsomaan aikakaudesta riippumatta uudestaan ja uudestaan vallan mainiosti joka kerralla nauttien sen tuottamasta nostalgiasta, viihdearvosta, sekä tunnelmasta. Tämä elokuva on minulle ehdottomasti yksi rakkaimmista teoksista, kun mennään sarjakuviin perustuvien elokuvien kategoriaan, mutta parhaimmaksi en menisi kuitenkaan ehkä sanomaan, vaikka lähellä jollain tasolla käykin. Ehdoton suositus tästä suunnasta kyseiselle klassikolle.
Kirjoittaja: Ilja Malakeev, 10.4.2019
Lähteet: kansikuva www.amazon.com, elokuvan tiedot www.imdb.com, traileri www.youtube.com
Ei oikeen auennut meikälle
VastaaPoista