The Ring (2002) - arvostelu

Ohjaus: Gore Verbinski

Pääosissa: Naomi Watts, Martin Henderson, David Dorfman,

Brian Cox, Jane Alexander, Lindsay Frost, Amber Tamblyn,

Rachael Bella, Daveigh Chase, Shannon Cochran

Genre: Kauhu, Mysteeri

Kesto: 1 tunti 55 minuuttia

''Seven days.''

Voi niitä suloisia muistoja, kun nuorena pojanviikarina katselin salaa kauhuelokuvia vanhempieni tietämättä. Muistoja on monia, eivätkä ne kaikki olleet sieltä helpoimmasta päästä, sillä ne jäivät kummittelemaan mieleni perukoille pitkäksi aikaa. Toisaalta en olisi luultavasti koskaan tottunut kauhuelokuviin ilman niitä, joten jotain positiivista tästäkin tottelemattomuudesta voi löytää. Nyt olisi luvassa yksi niistä tapauksista, joilla minua peloteltiin taukoamatta ennakkoon – kiitos sen aikaisten ystävieni.

The Ring on Pirates of the Caribbean -elokuvasarjasta tutun ohjaajan Gore Verbinskin vuonna 2002 julkaistu kauhuelokuva. Se on amerikkalainen uudelleenfilmatisointi vuonna 1998 julkaistusta japanilaisesta kauhuelokuvaklassikosta nimeltään Ringu. Molemmat teokset perustuvat Kōji Suzukin samannimiseen romaaniin, joka kuuluu laajempaan Ring-kirjasarjaan. Sarja oli saanut julkaisunsa aikana sen verran paljon tuulta siipiensä alle, että siitä päätettiin tehdä lukuisia filmatisointeja sekä Japanissa että Yhdysvalloissa.

Teos oli ensimmäinen englanninkielinen uudelleenfilmatisointi aasialaisesta kauhuelokuvasta, ja se toimi samalla koko ilmiön edelläkävijänä maailmanlaajuisilla markkinoilla. Jättimenestyksensä ansiosta elokuva raivasi tien muillekin yhdysvaltalaisille versioille, jotka perustuivat aasialaisiin kauhunimikkeisiin ja kansantaruihin. Selkeimpänä esimerkkinä tästä on Kauna-elokuvasarja, jota ei kenties olisi koskaan syntynyt ilman The Ringin näyttämää suuntaa ja kaupallista menestystä. Onko elokuva kuitenkin maineensa ansainnut, vai puhutaanko tässä jälleen kerran vain yhdysvaltalaisen elokuvateollisuuden ahneudesta?

Mysteerinen videonauha koituu jokaisen sen katsoneen kuolemaksi. Kun uhri katsoo nauhan loppuun, puhelin alkaa soida, ja langan toisella puolella oleva tyttö kertoo kimeällä äänellään, että tällä on vain seitsemän päivää elinaikaa. Nuori toimittaja Rachel Keller alkaa tutkia videonauhaan liittyviä kuolintapauksia – kunnes hän saa tietää oman pienen poikansa Aidanin katsoneen sen pahamaineisen sisällön. Kilpailu aikaa vastaan alkaa, ja naisen on käännettävä jokainen kivi löytääkseen tavan päästä eroon kirouksesta.

Elokuvan alustus on mitä mainioin. Pääsemme heti ensimmäisen kohtauksen aikana käsiksi teoksen kiehtovaan konseptiin ja itse mysteeriin, joka ympäröi nauhaa katsovia ihmisiä. Kaksi teinityttöä viettää iltaa kotonaan, kunnes toinen alkaa kertoa toiselle tarinaa kirotusta videonauhasta. Tarinaa kuunteleva nuori nainen kertoo peloissaan itsekin nähneensä sen, ja tilanne lähtee nopeasti eskaloitumaan, kun televisio alkaa temppuilla omia aikojaan.

Avauskohtaus on siitä mielenkiintoinen, että vaikka tiedostammekin nauhan katsomisen seuraukset, emme koskaan näe tarkalleen, mitä uhrin viimeisten hetkien aikana oikeasti tapahtuu. Tiedämme vain sen, ettei lopputulos ole hyvää tekemässä. Tästä saamme kiittää hyvin hienovaraista ja upeasti rakennettua aloitusta, joka toden teolla nostaa mysteerin tason kattoon ja saa katsojan odottamaan vastauksia suorastaan kuumeisesti.

Alustuksen jälkeen varsinainen tarina lähtee liikkeelle, ja keskiöön nousee Naomi Wattsin esittämä toimittaja Rachel Keller, joka pääsee mystisen kuolintapauksen jäljille. Hän alkaa tutkia tapausta ja onnistuu kuin ihmeen kaupalla nappaamaan videonauhan haltuunsa ennen poliisin etsintöjä. Ammatillisesta uteliaisuudestaan Rachel katsoo nauhan kerätäkseen materiaalia juttuaan varten, mutta huomaa pian, ettei kirouksen kanssa ole vitsailemista.

Tarina tempaa katsojan heti mukaansa, ja se onnistuu pitämään esimerkillisen tahdituksensa ihailtavasti tasapainossa kahden ensimmäisen kolmanneksen ajan. Hahmot rakennetaan vakuuttavasti, joten pystymme toden teolla sitoutumaan heidän piinaaviin koettelemuksiinsa. Mysteeri syvenee ja lukuisat kysymykset nousevat pintaan, kun yritämme hahmojen mukana selvittää nauhan alkuperää sekä sitä hallitsevaa kirousta, joka on jo koitunut lukuisien aiempien uhrien kohtaloksi.

Elokuva on myös teknisesti vaikuttavaa seurattavaa. Sen lisäksi, että teos on rakenteellisesti toimiva kokonaisuus, leikkaustyö ansaitsee ylistävän sanan jos toisenkin upeasta mukaansatempaavuudestaan ja tinkimättömyydestään. Vaikka elokuva alkaa loppua kohden perata pienen Samara-tytön alkuperää ja kohtaloa astetta keskittyneemmällä otteella, materiaali ei koskaan menetä tarkoitustaan tai määränpäätään.

Videonauhaan liittyvää mytologiaa syvennetään jatkuvasti, mikä tekee itse konseptista entistä kiehtovamman. Tahti vain tuntuu hieman hidastuvan mysteerin laajentuessa, mikä saattaa osasta katsojia tuntua puuduttavalta. Tämä kerronnan rauhoittaminen kuitenkin syventää elokuvan painostavaa tunnelmaa, joka on parhaimmillaan miellyttävän piinaavaa seurattavaa. Jännitystä osataan luoda suorastaan tyhjästä, ja se rakentaa samalla pohjaa tehokkaille säikäytyskohtauksille.

Niitä elokuva ei paljoa lopulta tarjoakaan, sillä painopiste ei ole halvoissa huveissa. Niinä harvinaisina hetkinä, kun säikäytyksiä tarjoillaan, teos onnistuu toden teolla yllättämään hienovaraisilla ratkaisuillaan. Elokuva tuntuu jopa välttelevän niitä, jotta jännityksen purkaminen olisi tehokkaampaa – mikä on katsojan näkökulmasta hienoa huomata. Nykypäivänä valkokankailla näkee aivan liian usein halpoja säikäytyksiä, jotka eivät edes yritä rakentaa tunnelmaansa kärsivällisesti ja huolellisesti. Siksi tämä teos onkin jäänyt mieleeni positiivisena yllätyksenä kaikkien näiden vuosien jälkeen.

Elokuvan visuaalinen ilme on niin ikään vangitsevaa seurattavaa. Sen lisäksi, että kuvaaja Bojan Bazellin kädenjälki on äärimmäisen huolellista ja ammattimaista, elokuvan omaperäinen värimaailma yllättää pahaenteisen painostavilla sävyillään. Sittemmin yhdysvaltalaisille J-horror-remakeille tyypilliseksi muodostunut sinivihreä suodatin luo piinaavan tunnelman, joka kietoo katsojan otteeseensa kalpeilla yksityiskohdillaan ja aavemaisella synkkyydellään. Myös säveltäjä Hans Zimmerin musiikki tuo oman painavan panoksensa kokonaisuuteen, ja lopputulos onkin taattua Zimmer-laatua.

The Ring on ehdottomasti yksi kauhugenren parhaista uudelleenfilmatisoinneista. Erityisesti yhdysvaltalaisten J-horror-versioiden saralla se edustaa korkeinta eliittiä tähän päivään asti. Elokuva kunnioittaa tiukasti alkuperäismateriaaliaan, vaikka siihen onkin tehty muutamia välttämättömiä muutoksia, jotta tarina uppoaisi paremmin maailmanlaajuisiin markkinoihin. Teos ei myöskään yritä kurottaa liian mahtipontisiin ratkaisuihin, vaan pysyy upeasti omilla, perustelluilla raiteillaan alusta loppuun saakka.

Kirjoittaja: Ilja Malakeev, 8.10.2020 (päivitetty, 11.7.2026)

Lähteet: kansikuva www.impawards.com, elokuvan tiedot www.imdb.com, traileri www.youtube.com