Vuoden 2020 huonoimmat elokuvat

 

2020 on vuosi, jonka ihmiskunta haluaa varmasti unohtavan hyvin selkeistä syistä. Se on ollut hyvin rankka ja epätavanomainen kokonaisuudessaan. Käytännössä koko vuoden ajan maailmaa kiusasi koronaviruspandemia, joka ei ainoastaan vienyt ihmisiltä työpaikkoja, mutta myös elämiä. Elokuvien saralla elokuvateattereita pistettiin pakon edessä kiinni, eikä mahdollisuuksia paljon jätettykään uusien nimikkeiden katsastamiseen. Hetken pääsimme onneksi syksyllä nauttimaan vapaudesta, kun tilanne alkoi hiukan hellittämään, mutta viimeinen kuukausi onkin sitten mennyt hyvin alakuloisissa merkeissä.

 

Jatketaan negatiivisen tunnelman saattelemana päivän listauksen pariin. Taas on siis yksi vuosi on kulunut ja on aika pistää nähdyt elokuvat järjestykseen. Tällä listalla silmäillään vuoden suurimpia pettymyksiä ja hutilyöntejä, jotka olisi voinut jättää suosiolla tekemättä. Nämä elokuvat saivat joko verenpaineeni nousemaan vihasta tai tunteeni aneemisiksi mitäänsanomattoman materiaalinsa valossa. Jokaisen elokuvan kohdalla on pieni saateteksti, jossa kuvaillaan elokuvan toteutusta ja niiden alta linkki varsinaiseen arvosteluun. Ei muuta, kun pistetään homma liikkeelle ja nimikkeet julki!

10. FANTASY ISLAND

Blumhousen kauhuelokuvat ovat olleet hyvin ailahtelevalla tasolla lähes aina näin vuosien saatossa ja mukaan mahtuukin muutamia yllättävän upeita nappiosumia, sekä myös lukuisia heikkoja rainoja. Fantasy Island on Jeff Wadlowin ohjaama yliluonnollinen kauhuelokuva, joka toimii vuonna 1977 ABC:n tuottaman samannimisen sarjan esiosana, sekä uudelleenkuviteltuna adaptaationa.

 

Fantasy Island on potentiaalistaan huolimatta hyvin heikko toteutus, joka siedettävästä alustaan huolimatta onnistuu tekemään tarinastaan merkityksettömän kokonaisuuden. Elokuva on räikeä ja värikäs toteutus visuaalisesta näkökulmasta katsottuna. Vaikka konsepti itsessään onkin kiinnostava, toteutus on hyvin alkeellisella tasolla. Vaikka hahmojen motiivit ovatkin suht uskottavia valintojen puolesta, niitä ei koskaan syvennetä pintaa syvemmälle tai yritetä kehittää elokuvan aikana merkityksellisempään suuntaan.

 

Saaresta saamme hyvin vähän informaatiota irti, mikä pitää elokuvan kyllä mysteerisenä, mutta kun katsojalle esitellään mahdollisia sivutarinoita ja ideoita, elokuvan passiivisuus vesittää kokonaisuuden kokonaan. Mikä pilaa jo valmiiksi heikon rakenteen täysin on elokuvan naurettava lopetus, joka tarjoaa luultavasti yhden vuoden huonoimmista juonenkäänteistä. Fantasy Island ei edes onnistu kaikessa huonoudessaan viihdyttämään katsojaa, missä esimerkiksi ohjaajan edellinen taidonnäyte Truth or Dare onnistui, vaan se vaipuu aneemisen toteutuksensa vuoksi nopeasti unholaan.

(LUE LISÄÄ)

9. BRAHMS: THE BOY II

Oikein toimivan ensimmäisen The Boy -elokuvan jälkeen toivoimme, että tekijät tekisivät viisaan päätöksen ja jättäisivät konseptin joko rauhaan tai tekisivät Brahms-nukesta esiosan jo valmiille ja kekseliäälle lopetukselle. Ei sellaista voi selkeästikään pyytää amerikkalaisilta tuotantoyhtiöiltä, jotka selviytyvät markkinoilla ainoastaan röyhkeän rahanahneuden avustuksella, sillä Brahms: The Boy II on kuin onkin itsenäinen jatko-osa, joka pysyy tavallaan uskollisena aiemmin tapahtuneelle, mutta ottaa kaikki vapaudet muuttaakseen yksityiskohtia itselleen kätevämmiksi.

 

Elokuva heti kättelyssä tuhlaa ensimmäisen osan luoman upean juonikuvion siihen, että nukkekauhusta saataisiin lisää rahaa irti, mikä on mielestäni jopa raivostuttavaa. Tekijät päättivät olla pohtimatta sitä vaihtoehtoa, että he olisivat voineet mennä konseptin kanssa paljon järkevämpäänkin suuntaan tekemällä esimerkiksi pohjustuselokuvan itse miehestä, joka myöhemmin kummittelisi seinien sisällä liikuttaen posliininukkea huoneesta toiseen, kuten ensimmäisessä The Boy -elokuvassa tosiaan opimmekin.

 

Brahms: The Boy II koostuu tyypillisen laiskahkosta kauhutarinasta, joita näkee nykyään turhankin paljon kauhun genren sisällä. Elokuva on ahdettu täyteen käytetyimpiä kliseitä ja rakenteellisia ratkaisuja, jotka eivät voisi olla yhtään ilmiselvempiä ja ennalta-arvattavampia kuin mitä ne tässä muodossaan ovat. Elokuva ei oikein tunnu keksivän tarpeeksi ratkaisuja köykäisen tarinan ja katsojan kiinnostuksen ylläpitämiseksi. Tämän vuoksi tuotos turvautuu jatkuvasti erityisen laiskoihin ja halpoihin ratkaisuihin rakenteellisesta näkökulmasta katsottuna.

 

Kun edellisessä osassa posliininukkea ohjasi seinien sisällä vuosien ajan majaillut mies, tässä jatko-osassa nukella on tällä kertaa oikeasti oma tahtonsa, minkä vuoksi suuntaus alkaa yhä enemmän muistuttamaan halpaa Annabelle-kopiota. Brahms: The Boy II on hyvin heikko kauhuelokuva, joka ei välitä ollenkaan muutoksiensa aiheuttamista seuraamuksista, jotka taas vaikuittasivat elokuvien väliseen aikajatkumoon. Elokuvan kulminaatio on ehkä yksi vuoden naurettavimmista, jonka olen tähän asti nähnyt. Ei ainoastaan, että antiklimaattisuus kiehuu näytöstä läpi, mutta en olisi voinut esimerkiksi itsekään yhtään laiskempaa loppuratkaisua tilalle keksiä, sillä elokuvassa käytetty ''idea'' on puhdasta laiskuutta ja mielikuvituksettomuutta.

(LUE LISÄÄ)

8. FOLLOW ME | NO ESCAPE

Vuonna 2017 julkaistun Escape Room -elokuvan ohjannut Will Wernick palaa ohjaajan ruoriin uuden kauhuelokuvan kera, joka käsittelee samankaltaista aihetta kuin miehen edeltäväkin tuotos. On pakko kyllä todeta alkuun, että elokuva yrittää kovasti saada yksiulotteisista ja teennäisistä hahmoistaan mahdollisimman paljon irti, mutta kun varsinaista sidettä se ei onnistu heihin luomaan katsojan näkökulmasta katsottuna, vaipuu katselukokemuskin hyvin pinnalliseksi ja uuvuttavaksi koettavaksi.

 

Tarinalla kestää aikansa päästä vauhtiin ja kun niin vihdoin tuntuu tapahtuvan, on sen tarjonta valitettavan heikkoa seurattavaa. Kaikessa pinnallisuudessaankin elokuva ei onnistu edes vakuuttamaan materiaalinsa puolesta, vaikka se yrittääkin kovasti lainailla ideoita sieltä sun täältä kauhun genren sisällä. Itse kauhuaspektit onnistuvat hirvittämään vain ajauksen tasolla ja se johtuukin siitä, että olemme nähneet nämä ideat ja toteutukset jo muissa tätä vakuuttavimmissa kauhuelokuvissa.

Sen häpeilemätöntä alkukantaisuutta ei voi sivuuttaa, kun seuraamme elokuvan etenemistä. Juonikuviot ovat hyvin laiskasti rakennettuja, eikä dialogikaan näyttäisi yltävän edes viisivuotiaan lapsen uskottavuuteen. Follow Me on naurettavan alkukantainen elokuva, joka ei edes yritä olla oma elokuvansa. Se lainailee häikäilemättömästi materiaalia Saw- ja Hostel-elokuvista ja tunkee myös tilkan David Fincherin ohjaamaa The Gamea sekaan. Follow Me -elokuvassa ei potkua kuitenkaan löydy puhumattakaan edes konseptin omaperäisyydestä, minkä vuoksi se vaipuu täysin mitäänsanomattomaksi sekasotkuksi.

(LUE LISÄÄ)

7. BLACK CHRISTMAS

Black Christmas on yksi niistä elokuvista, joka ei koskaan löytänyt tietään Suomen elokuvateattereihin, vaikka julkaisu suunnitelmissa olikin. Itse konsepti oli itselleni täysin tuntematon, joten oli vaikea odottaa siltä mitään erikoista. Päätin kuitenkin antaa elokuvalle kaikki mahdollisuudet yllättää minut, joten päätin katsoa ja analysoida elokuvan vailla mitään oletuksia ja ennakko-odotuksia. Black Christmas on Blumhousen uusi sovitus arvostetusta kauhuklassikosta, joka näköjään tarvitsi hiukan uudistusta.

Elokuva käsittelee hyvin vaativia aiheita kampuksen raiskauskulttuurista naisten alennettuun asemaan ''miesten maailmassa''. Se yrittää kovasti viestiä vakavia teemojaan katsojalleen ja lähestyykin heitä erittäin aggressiivisella tavalla. Ei ainoastaan, että ohjaaja yrittää puskea tätä ääripään ajattelutapaansa väkisinkin kurkustamme alas, mutta varsinaista ideaa ja tarvetta hänellä ei tunnu sen takana olevan, sillä kokonaisuus tuntuu aggressiivisen lähestymistapansa vuoksi niin järkyttävän saarnaavalta.

Mikä myös syö elokuvan laatua massiivisesti, on se, että pystymme päättelemään jo alustuksen perusteella, että kuka on mahdollisesti kampuksella tapahtuvien murhien takana. Kun tiedämme kuinka alleviivaava ohjaajan mielipide on miehistä, vaihtoehdot supistuu minimiin. Tämän vuoksi mysteeri katoaa, eikä elokuvalla tunnu olevan enää mitään muutakaan järkevää tarjottavanaan, minkä vuoksi odotamme vain tylsistyneinä ja turhautuneina sen loppumista.

Black Christmas -elokuva on järkyttävä ohilyönti, jonka haluaa vain unohtaa mahdollisimman nopeasti sen tarpeettoman tarkoituksensa vuoksi. Ohjaajan yritys saada elokuvasta voimaannuttava naisille äärifeminismin avulla viekin sen lopulta kokonaisuudessaan omaan tuhoonsa. Se menee saarnaamisessaan niin pitkälle, ettei sitä voi ottaa lopulta edes vakavasti. Onko tämä kauhuelokuva vai suora hyökkäys miehiä vastaan? Tiedä häntä, sillä odotin itse elokuvaa, enkä päällekäyvää mellakkaa...

(LUE LISÄÄ)

6. AFTER WE COLLIDED

After We Collided perustuu vuoden 2014 julkaistuun Anna Toddin kirjoittamaan samannimiseen romaaniin, joka toimii samalla ensimmäisenä jatko-osana suuremmalle kirjasarjalle. Hyvin heikon ensimmäisen osan jälkeen oli aika palata takaisin uskottavaa maailmaa mukailevaan fantasiamaailmaan ensimmäisen jatko-osan muodossa, jota kannattajat odottivat kuin kuuta nousevaa. Itse en kuitenkaan voinut sanoa odotuksistani samaa.

 

Lähdetään esimerkiksi siitä liikkeelle, että jatko-osan tarina on hävytön kopio edeltäjästään ja se näkyy kilometrien päähän. Samaa vanhaa kaavaa noudattaen ohjaaja Roger Kumble vie Tessan ja Hardinin yhteistä tarinaa eteenpäin, mutta elokuva tuntuu jatkuvasti astuvan samoihin juonenkäänteisiin ja asetelmiin, joita edellisessäkin elokuvassa näimme taukoamatta. En tiedä onko elokuvan ohjaajalla ongelmia alkuperäismateriaalin adaptoimisessa vai onko itse kirjasarja vain yksinkertaisesti niin toistelevan yksitoikkoinen, mutta kumpikaan vaihtoehto ei palvele elokuvaa lopulta millään tavalla.

Ensimmäisen osan tapaan After We Collided sortuu samoihin rakenteellisiin ongelmiin ja epäuskottaviin seikkoihin kuin edeltäjänsäkin, eikä puuduttavan luokaton tarinankerrontakaan helpota teoksen seuraamista myöskään. Kun tarinalla ei ole mitään uutta tai järkevää kerrottavanaan, ei elokuvalla itselläkään ole tai tule olemaankaan mitään tarkoitusperää, vaikka tilannetta kuinka paljon tahansa väännettäisiinkin tutuin metodein. Kun hahmoja ei haasteta millään uudella tavalla - puhumattakaan edes katsojasta - ei tarinalta voi odottaakaan mitään ihmeellistä alkuunkaan.

After We Collided on jopa turhauttavan luokaton jatko-osa hyvin heikolle ensimmäiselle elokuvalle. Vaikka elokuvalla olisi mahdollisuus ottaa kiehtovasta asetelmastaan kaikki merkityksellinen irti, sitä mahdollisuutta jopa tietoisesti vältellään loppuun asti, mikä tekeekin siitä puuduttavan pinnallisen ja turhauttavan yksitoikkoisen seurattavan. Uudet lisäykset eivät tuo elokuvaan mitään uutta tai innostavaa, eikä elokuvaan pysty oikein millään tasolla investoitumaan mistään näkökulmasta katsottuna.

(LUE LISÄÄ)

5. DANGEROUS LIES

Dangerous Lies oli yksi niistä sokkokatsastuksista, joista en oikein tiennyt mitään ennakkoon ja jolta en voinut oikein odottaakaan mitään. Kuten olemme aiemminkin arvosteluissamme todenneet, Netflix-alkuperäiselokuvat nojaavat enemmän hutilyönteihin kuin osumiin - etenkin kun kyseessä on mysteeripainotteinen trilleri. Vaikka konsepti kiehtookin jollain tasolla sellaisenaan, ohjaaja Michael M. Scott ei tunnu keskivän siihen mitään omaperäistä tai -laatuista, jotta se erottuisi muista vastaavanlaisista elokuvista.

 

Hosutun alustuksen jälkeen tarina alkaa etenemään hyvin ennalta-arvattaville teille, minkä vuoksi katsojan investoituminen automaattisesti vaipuu puhtaan turhautumisen puolelle. Käsikirjotus etsii etsimällä matalinta aitaa ylitettäväksi ja onnistuukin löytämään sen joka ikisellä kerralla. Yksi seikka pisti katsastuksen aikana ikävästi silmään ja se on kauhistuttava dialogi. Vaikka elokuvan käsikirjoitus on itsessäänkin hyvin alkeellinen ja ennalta-arvattava, vuoropuhelut ovat järkyttävän alkukantaisia perimmiltään.

 

Ne eivät tunnu kovin uskottavilta tai luonnollisilta, minkä vuoksi katsoja joutuu väkisinkin alentumaan sen tasolle uskoutuakseen tarinan mukaan. Dangerous Lies on elokuva, joka yrittää olla kekseliäs ja erityinen, mutta todellisuudessa se on vain idioottimaista ja luokatonta sähellystä. Rakenteelliset ratkaisut huononevat huononemistaan elokuvan edetessä, eikä väläytyksiä paremmasta ole edes näköpiirissä. Juonenkäänteet ovat järjettömän laiskoja, ennalta-arvattavia ja ylilyöviä tapauksia, minkä vuoksi tarina jää lopulta hyvin latteaksi ja mitäänsanomattomaksi kokonaisuudeksi.

(LUE LISÄÄ)

4. CATS

Cats perustuu T. S. Eliotin runokokoelmaan Old Possum's Book of Cats vuodelta 1939 ja siitä yritettiin nyt adaptoida jonkin sortin elokuvakokemus ja se, jos jokin, onnistui moitteettomasti. Kyseinen tapaus on nimittäin sellainen kokemus, etten kyllä hetkeen sitä pysty unohtamaan. Samaan aikaan olen myös kiitollinen siitä, että se on kuitenkin olemassa, sillä tämä uskomaton elokuva täytyy vain kokea omin silmin. Mistä aloittaisin...

Elokuvan alku saattaa yllättää hiukan alhaisten odotuksien valossa, sillä se onnistuu jossain määrin jopa kyseenalaistamaan nujertavien arvostelujen kritisoivia sanoja. Hyvin pian kuitenkin sen jälkeen jo ensimmäisen musiikkinumeron aikana, ymmärrämme tasan tarkkaan, miksi kyseinen elokuva on niin parjattu maailmanlaajuisesti. Musiikkinumerosta musiikkinumeroon elokuva etenee ''tarinassaan'', joka jossain vaiheessa selkeytyneellä kaavamaisuudellaan alkaa turruttamaan katsojaa.

Hahmot, jos niitä niiksi voi kutsua, ovat järkyttävän aliravittuja ja täysin yksipuolisia tapauksia kaiken kaikkiaan, eikä teos kokonaisuudessakaan tunnu muuta tekevän kuin työntävän katsojaa jatkuvasti poispäin mitäänsanomattoman sisältönsä vuoksi. Sen lisäksi en tiedä miksi, mutta nämä kissat ovat järkyttävän kiimaisia koko ajan. Ei ainoastaan, että heidän viettelevät katseensa ja liikkeensä tuovat elokuvaan hyvin epämiellyttävän pohjasävyn, mutta ''koko perheen elokuvaksi'' mainostettu teos luultavasti vain traumatisoi perheen nuorimmat seksuaalisesti vihjailevan materiaalinsa vuoksi.

 

Visuaaliset efektit ovat myötähäpeällisiä. Ei ainoastaan, että ihmisnaamat ihmismäisten kissojen päässä tuntuvat leijuvan kontrolloimattomasti, mutta se näky on vain jotenkin ylipääsemättömän luonnotonta seurattavaa kaiken kaikkiaan. Elokuva yrittää ottaa itsensä liian tosissaan, vaikka varsinainen materiaali ei alkuunkaan todellakaan vakuuta. Tunteellisuuden ja investoitumisen tilalla tunnemme vain myötähäpeää ja epämieltymystä. En edes halua enää puhua tästä hirvityksestä enempää...

(LUE LISÄÄ)

3. ARTEMIS FOWL

Artemis Fowl on Kenneth Branaghin ohjaama fantasiapainoitteinen seikkailuelokuva, joka perustuu irlantilaisen kirjailijan Eoin Colferin vuonna 2001 julkaistuun samannimiseen menestyksekkääseen kirjaan. Elokuva on hyvin psykedeelinen tapaus kaiken kaikkiaan. Alusta asti asetelmaa lähdetään eskaloimaan hyvin radikaalisti, eikä varsinaista pohjustusta tarinalle tai hahmoille tunnu olevan edes tarjolla. On ikävää huomata heti kättelyssä, että elokuva olettaa katsojan uppoutuvan sen taianomaiseen maailmaan ja käsiteltäviin hahmoihin, vaikka mitään sen eteen ei tehdäkään missään vaiheessa.

Elokuvassa tapahtuu paljon - jopa niinkin paljon, että se muuttuu hyvin nopeasti järkyttävän turruttavaksi ja naurettavaksi kokemukseksi. Ei ainoastaan, että ohjaajalla Kenneth Branaghilla ei tunnu löytyvän minkään sortin yhteneväistä toteutustyyliä tarinansa kertomiseksi tai visualisoimiseksi, mutta elokuvalla ei tunnu rikkaasta konsepista huolimatta löytyvän syvyyttä ollenkaan. Psykedeelisellä tempolla hypimme paikasta toiseen ja yritämme seurata niin sanottua tarinaa parhaamme mukaan, jos sitä siksi voi edes kutsua.

Yrityksen puutteesta ei voi elokuvaa kuitenkaan syyttää, sillä ideoita tuntuu löytyvän vaikka muille jaettavaksi. Ne eivät vain tunnu oikein välittävän tätä järkyttävän laajaa maailmaa tarpeeksi vakuuttavasti näytön toiselle puolelle, jotta katsoja pystyisi edes visuaalisella tasolla investoitumaan näytöllä näkyvään. Elokuvan käsikirjoitus on tuotantoaikaan nähden uskomattoman luokaton, enkä ihmettele hetkeäkään, miksi sen näperteleminen kasaan olevan mahdoton tehtävä. Vaikka ohjaaja Kenneth Branagh ei vastannutkaan käsikirjoituksesta, ohjauksen laatukaan ei tunnu helpottavan elokuvan tuskaliasta taivalta.

Artemis Fowl on järkyttävä elokuva ja niin monella eri tasolla. Ei se missään nimessä huonoin näkemäni elokuva ole, mutta ei se kyllä onnistu mitään siedettävääkään tarjota katsojalleen, joka vain toivoisi elokuvan loppuvan mahdollisimman nopeasti. Se on selkeästi ollut idean tasolla ihan mielenkiintoinen ja kiehtova tapaus, mutta kun palasia kasattiin paikoilleen, syntyi siitä aivan järkyttävä farssi. Kannattaa etsiä jotain muuta näytettävää lapsillenne, sillä tämä elokuva ei tarjoa muuta tyhjänpäiväistä yhdeksänkymmentäminuuttista lukuunottamatta.

(LUE LISÄÄ)

2. 365 PÄIVÄÄ | 365 DNI

365 päivää on puolalainen eroottinen draamaelokuva, joka perustuu Blanka Lipinskan kirjoittamaan romaanitrilogiaan. Elokuvaa on verrattu hyvin paljon Fifty Shades -elokuvatrilogiaan paljastavuudellaan, eikä se todellakaan ole kaukaa haettu heitto. Tämä on hyvin merkillinen elokuvakokemus kaiken kaikkiaan. Vaikka idea itsessään paperilla tuntuukin olevan jollain absurdilla tavalla mielenkiintoinen, lopputulos onkin sitten jotain täysin päinvastaista.

 

Jos täysin rehellisiä ollaan, niin konsepti kaatuu heti kättelyssä epäuskottaviin ja -loogisiin seikkoihin, jotka pistävät katsojat jatkuvasti hieromaan silmiään ihmetyksestä. Olen nähnyt monia elokuvia. Olen nähnyt myös lukuisia kehnoja elokuvia, mutta 365 päivää onnistuu kyllä siltikin yllättämään luokattomuudellaan. Elokuvassa on hyvin vähän logiikkaa, maalaisjärkeä tai oikeastaan minkäännäköistä realistista uskottavuutta, mikä tekeekin siitä paljon huvittavamman ja naurettavamman seurattavan kuin kiihottavan ja miellyttävän elokuvaelämyksen.

 

Hauskinta tässä on se, että vaikka tätä tuotosta mainostetaankin elokuvana, niin pornografiassakin tuntuu esiintyvän paljon uskottavampaa näyttelemistä - puhumattakaan siedettävämmästä dialogista. Tarina onkin lopulta kuin kiimaisen teinitytön päiväkirjasta konsanaan ja niitä tapauksiahan olemme vuosien saatossa jo nähneet lukuisia. 365 päivää on kuin köyhän miehen - tai naisen - Fifty Shades of Grey, joka onnistuu alittamaan senkin alhaisen tason moitteettoman oloisesti.

Elokuvan perimmäinen viestikin - jos sellainen tästä edes löytyy - jättää katsojan ihmettelemään tuotoksen varsinaista tarkoitusta. Minkälaisen hyödyllisen elämänohjeen tästä elokuvasta voi saada irti? Rakastu sieppaajaasi? Alistu dominoivalle ja tuntemattomalle miehelle, jos hän ostaa sinulle kalliita vaatteita? Ymmärrä vangitsevaasi miestä, koska hän tekee sen kaiken oman traumansa tukahduttamiseksi? Kattia kanssa.

(LUE LISÄÄ)

1. PAHOLAISEN MERKKI | LA MARCA DEL DEMONIO

Paholaisen merkki on indie-tuotanto, jolta en liikoja voinut ymmärrettävistä syistä odottaa, mutta miten ihmeessä tämä lopputulos oli edes mahdollinen? Mitä tästä elokuvasta voisi edes sanoa. Vaikka konsepti itsessään kuulostaa yksinkertaiselta ja järkeenkäyvältä, sitä se ei todellisuudessa kuitenkaan ole. Elokuvaan on kerätty manauselokuvien kliseisimmät ja käytetyimmät aspektit turhan uteliaista teineistä, kirottuun esineeseen ja idioottimaisista ratkaisuista selittämättömiin tapahtumiin.

Elokuvassa on lukuisia hahmoja, mutta päähahmoa siinä ei tunnu kuitenkaan missään vaiheessa olevan. Hahmot ovat perimmiltään paperinohuita, eikä niitä pohjusteta tai rakenneta elokuvan aikana ollenkaan, minkä vuoksi investoituminen mihinkään on mahdotonta alusta asti. Emme välitä elokuvan tapahtumista tai konflikteista pätkääkään, sillä emme edes tiedä sen hahmoista mitään mainitsemisen arvoista. Hyvä, jos edes nimiäkään muistaisi...

 

Hahmot ovat hyvin alkeellisia ja naiiveja idiootteja, jotka ovat tulleet vierailemaan astetta rankempaan maailmaan kuin suoraan neljävuotiaan kertomuksesta. Heillä ei ole maalaisjärkeä tai logiikkaa pohtia asioita ja tapahtumia yhtä lausetta pidemmälle ja kun uusi ''juonenkäänne'' tapahtuu, niin he unohtavat kaiken aiemmin tapahtuneen. En sano, etteikö tällaisia ihmisiä olisi olemassa ollenkaan, mutta kun elokuvan jokainen hahmo on kuin untuvikko tunkiolla, sitä alkaa todella epäilemään ohjaajan tarinankerronnallista taitoa.

Tilanne elää yliaktiivisella tavalla hyppelehtien jatkuvasti aiheesta toiseen ilman varsinaista punaista lankaa, tuoden samalla mukanaan jatkuvasti uusia kykyjä ja yksityiskohtia hahmoista tietoomme, joita emme tienneet edes olevan mahdollisia. Asiat vain tuppaavat tapahtumaan ja ohjaaja olettaa katsojan ymmärtävän entistä sumeamman kokonaiskuvan selkenevän ajan kanssa, mutta sitä ei koskaan kuitenkaan vain tapahdu. Tarina on aivan järkyttävä sekasotku, missä logiikan ja maalaisjärjen lait eivät päde ollenkaan.

 

Paholaisen merkki -elokuvaa voi kuvata osuvasti katastrofaaliseksi kalkkunaksi, joka ei huonoudellaan onnistu edes naurattamaan, vaan pikemminkin turhauttaa ja raivostuttaa katsojaansa toinen toistaan älyvapaimmilla ratkaisuillaan. Yritän aina löytää elokuvista jotain positiivista sanottavaa, etenkin indie-tuotannoista, mutta nyt on kyllä sellainen farssi käsillä, että oksat pois. Pysytelkää kaukana tästä elokuvasta, ellette halua testata itsetuhoisuuttanne käytännössä.

(LUE LISÄÄ)

Vihdoin! Tämän vuoden suurimmat pettymykset ja hirvittävimmät sekasikiöt saatiin vihdoin käsiteltyä läpi uudemman kerran ja seuraavaksi voi hyvin mielin keskittyä sitten vuoden 2020 parhaimpiin teoksiin, joiden paljastamista odotin innolla. Elokuvavuosi 2020 on ollut hyvin mielenkiintoinen ja turhauttava, mutta onneksi näidenkin elokuvien lisäksi, saimme monta hyvää elokuvaa katsottua. Parhaimpien elokuvien listalle tiemme nyt vie!

Kirjoittaja: Ilja Malakeev, 26.12.2020

Lähteet: kansikuvat www.impawards.com, trailerit www.youtube.com