Ohjaus: Florian Zeller
Pääosissa: Anthony Hopkins, Olivia Colman, Rufus Sewell, Imogen Poots,
Olivia Williams, Mark Gatiss, Ayesha Dharker
Genre: Draama
Kesto: 1 tunti 37 minuuttia
Vuosittain Oscar-kuumeen aikoihin palkintogaalassa etunenässä tähdittämät elokuvat rantautuvat Suomen elokuvateattereiden valikoimaan, mutta tällä kertaa kaikki niistä eivät ilmestyneet paikan päälle ajoissa. Isä-elokuva nimittäin rantautuu vasta puoli vuotta palkintogaalan jälkeen, mikä on kyllä erikoista. Kyseinen draamaelokuva sai ensi-iltansa vuoden 2020 alussa Sundancen elokuvajuhlilla ja vastaanotto onkin ollut poikkeuksellisen positiivista kaikin puolin. Odotukseni olivat maltilliset, mutta toiveikkaat. Oliko Isä ylistyksensä ansainnut?
Lontoossa asuva Anthony on oikukas ja itsenäinen 81-vuotias mies, joka ei kaihda näyttää kerta toisensa jälkeen ovea hoitajilleen, joita hänen tyttärensä Anne palkkaa hänen avuksi. Kun Anne joutuu muuttamaan Pariisiin, on avuntarve akuutti, mutta kuinka saada itsepäinen isä hyväksymään tilanne? Kun Anthony yrittää ymmärtää mitä kaikkea hänen ympärillään tapahtuu, hän ajautuu epäilemään läheisiään, omaa muistiaan ja sitä mistä pala palalta murenevassa arjessa onkaan kyse.
Isä-elokuva on hyvin kiehtova tapaus monestakin näkökulmasta katsottuna. Ei ainoastaan, että elokuva tarinallisesti poikkeuksellisen mukaansatempaava ja omaperäinen, mutta sen symbolistinen ja leikkisä visuaalinen ote todellakin herättää kysymyksiä katsojassaan. Elokuva perustuu ranskalaisen ohjaajan Florian Zellerin La Père -näytelmään vuodelta 2014, mikä myös näkyy. Ei ainoastaan, että materiaali rajoittuu hyvin pienelle alueelle suljettujen ovien sisälle, mutta elokuva nojaa vahvasti näytteljöiden roolisuorituksiin.
Elokuva käsittelee dementiaa jopa yllättävän uskottavalla tavalla. Seuraamme, kuinka Anthony yrittää pärjätä arjestaan ikävän tilansa kanssa, mutta se tuntuu pikkuhiljaa ottavan hänestä yhä tiukemman ja tiukemman otteen. Monilla katsojilla saattaa elokuva osua ikävästi tunteisiin, etenkin jos on läheisiä perheenjäseniä tai tuttuja, jotka potevat itse dementiaa. Ohjaaja onnistuu nimittäin visualisoimaan autenttisesti armottoman muistisairauden tuomia vaikeuksia ja sen epävarmaa luonnetta.
Tarinallisesti elokuva ei alustavasti välttämättä tunnu tähtäävän kirkkaimpiin tähtiin, mutta tekee se sen puolivahingossa laadukkaan ohjauksensa ja erittäin taitavasti kirjoitetun käsikirjoituksensa avustuksella. Ohjaaja Florian Zeller nimittäin lähestyy elokuvaa teema edellä ja tässä tapauksessa se toimiikin esimerkillisellä tavalla. Elokuva ei todellakaan toimi jokaiselle katsojalle, sillä se nojaa niin vahvasti hahmovetoiseen materiaaliin ja näyttelijöihin.
Markkinointimateriaali ja omat odotukseni viittasivat hyvin selkeästi puhtaaseen draamaelokuvaan, mutta yllätyksekseni se kuitenkin onnistuu yhdistelemään tasapainoisesti väkevää draamaansa esimerkiksi jännityspainoitteiseen mysteeriin ja ajoittain myös hulvattomaan komediaan, jotka tuovat kieltämättä hyvin syvyyttä konseptiin. Tarina on täynnä ennalta-arvaamattomia tilanteita, ovelaa konseptilla harhauttelemista, sekä sydäntäsärkevä hetkiä, jotka kaivelevat sisimmässä pitkään elokuvan loputtuakin.
Nerokkaan tarinan ja hyvin syväluotaavien hahmojen lisäksi elokuva erottuu ehdottomasti puolekseen tuotannollisesta näkökulmasta katsottuna. Etenkin lavasteet ja tapahtumapaikat merkkaavat hyvin paljon elokuvassa. Ei ainoastaan, että niiden jatkuvasti muuttuva luonne ja ulkonäkö muovailee tarinaa eteenpäin pitäessään samalla mysteerin jatkuvasti yllä, mutta ne kuvastavat hyvin uskottavasti dementiaa potevan henkilön ajatusmaailmaa ja käsitystä omasta rikkinäisestä mielestä, jotka molemmat vuotavat itsestäänselvien syiden vuoksi.
Vaikka tapahtumapaikka näyttääkin aina samankaltaiselta, tuntuu tausta ja etenkin yksityiskohdat muuttuvan ajan kanssa, emmekä Anthonyn tapaan pysty katsojina sanomaan varmasti, että sijoittuvatko tapahtumat nykyhetkeen vai menneisyyteen. Kuvien tarjoamat värit määrittelevät kohtausten luonteen ja valotus dramaattisen näkökulman, jotka muuttuvat jatkuvasti ajan saatossa. Anthony kamppailee elokuvassa ajatustensa kanssa, jotka tuntuvat edelleenkin kummittelevan häntä päivittäin. Epätoivo, sääli ja syvä suru valtaa katsojan kuin katsojan, kun seuraamme tämän itsepäisen, mutta sympaattisen vanhan miehen kamppailua päivästä toiseen.
Ei ainoastaan, että elokuvan rakenteelliset ja tarinalliset seikat ovat kunnossa, mutta niin on myös näyttelijöiden saumaton työpanos, joka vie elokuvan aivan omalle tasolleen. Anthony-isää esittävä Anthony Hopkins säkenöi näytöllä uskottavalla ja ennen kaikkea tunnollisella asenteellaan rooliinsa. Mies nappasi kyseisestä roolityöstään Oscar-palkinnon, eikä turhaan, sillä tämä saattaa olla yksi hänen parhaimmista rooleistaan koskaan. Olivia Colman taas esittää elokuvassa Anthonyn tytärtä, Annea. Vaikka suurimmat ylistykset nostaisivatkin Hopkinsin valokeilaan, ei todellakaan kannata unohtaa Colmania, joka onnistuu tuomaan hankalan tilanteen vuoksi emotionaalisesti turmellun hahmon näytölle.
Tekee jopa pahaa katsoa, kuinka nainen pyrkii tekemään parhaansa isänsä vuoksi, mutta mitä jos tilalle ei voi tehdä mitään. Mitä jos kaikki ei riitäkään enää? Tällaisia painostavia ajatuksia elokuva nostaa esille ja jopa leikittelee katsojan mielellä, sekä tunteilla arvaamattomilla tavoilla. Isä on yksi vuoden parhaimpia elokuvia, johon monet tahot tulevat varmasti samaistumaan syvällä tasolla. Mielenkiinnolla odotan ohjaaja Florian Zellerin tulevia projekteja, sillä tämä elokuva todellakin onnistui yllättämään minut monipuolisella materiaalillaan ja traagisella draamallaan.
Kirjoittaja: Ilja Malakeev, 13.8.2021
Lähteet: kansikuva www.impawards.com, elokuvan tiedot www.imdb.com, traileri www.youtube.com
Kommentit
Lähetä kommentti