Ohjaus: Jaume Collet-Serra
Pääosissa: Vera Farmiga, Peter Sarsgaard,
Isabelle Fuhrman, Carol Christine Hilaria Pounder, Jimmy Bennett,
Margo Martindale, Karel Roden, Aryana Engineer
Genre: Kauhu, Mysteeri, Jännitys
Kesto: 2 tuntia 3 minuuttia
Vaikka kaikki kauhuelokuvat eivät perustuisikaan tosielämän tapahtumiin, ottavat monet niistä vahvoja vaikutteita monenlaisista häiritsevistä tapauksista. Ottolapsi on vuonna 2009 ensi-iltansa saanut kauhuelokuva, jonka ohjauksesta vastaa entuudestaan minulle tuttu espanjalais-yhdysvaltalainen Jaume Collet Serra. Odotukseni elokuvaa kohtaan olivat pääosin toiveikkaat. Mikä parasta, olin onnistunut jollain ihmeen tavalla väistelemään paljastuksia tähän päivään asti. Onko elokuva mistään kotoisin?
Hamdenin kaupungissa, Connecticutin osavaltiossa, Kate ja John Colemanin avioliitto on saanut ikävää takapakkia heidän kolmannen lapsensa, Jessican, menehdyttyä traagisen keskenmenon johdosta. Menetys on saanut toipuvan alkoholistiäidin Katen sortumaan paineen alla ja aloittamaan petollisen tapansa uudemman kerran. Traumaperäisen häiriön kanssa kamppaileva nainen näkee edelleen karmeita painajaisia tapahtuneesta, eikä valo tunnu vieläkään näkyvän synkän tunnelin päässä.
Aika kuitenkin kuluu ja pariskunta päättää pikkuhiljaa edetä tapahtuneesta adoptiosuunnitelmien muodossa. He matkaavat tytöille tarkoitetun St. Mariana -orpokotiin ja tapaavat siellä yhdeksän vuotiaan venäläisen Estherin, joka vaikuttaisi olevan poikkeuksellisen taitava ja kypsä ikäisekseen. Pariskunta päättää adoptoida tytön perheeseensä. Vaikka alkuun asiat vaikuttaisivat olevan kunnossa, alkavat toinen toistaan erikoisemmat paljastukset näyttämään kolikon ikävämpää kääntöpuolta.
Ottolapsi on yksi niistä elokuvista, jolta toivoin positiivista yllätystä, vaikka alitajuntaisesti pelkäsinkin kädenlämpöistä toteutusta. Onneksi pettymys kiersi kaukaa katselukokemuksesta. Pääsemme käytännössä heti kättelyssä loistavasti käsiksi Vera Farmigan esittämään Kateen ja tämän rikkinäiseksi todettuun mielenmaisemaan. Kyseisen hahmon kautta opimme pikkuhiljaa perheen ailahtelevasta dynamiikasta ja vaikeuksista, jotka tuntuvat jatkuvasti painavan perheenjäsenien mieltä.
Alusta asti ohjaaja Collet-Serra painottaa adoption merkitystä nelihenkiselle perheelle, vaikkakin syyt tuntuvatkin jokseenkin vain väliaikaisilta ratkaisuilta. Peter Sarsgaardin esittämä John vaikuttaa välittävältä isältä, joka tukee Katea tämän rajujen mielialavaihtelujen keskellä ja yrittää pitää samalla lapsensa niin sanotun negatiivisen ''tähtäimen'' tieltä. Aryana Engineerin esittämä Max on kuuro tytär on leikkisä ja lämminhenkinen lapsi, joka näkee maailman optimististen silmien kautta.
Jimmy Bennettin esittämä Daniel taas toivoo jatkuvasti vanhempiensa huomion perään. On täten selvää, että Isabelle Fuhrmanin esittämän Estherin tullessa mukaan kuvaan, tuntee poika olonsa uhatuksi. Elokuva alkaa asettuessaan pikkuhiljaa eskaloimaan tapahtumia kokeillakseen potentiaalisia mahdollisuuksiaan. Sekasorto alkaa pienistä tilanteista, jotka sysätään vanhempien puolesta automaattisesti sivuun. Tämä turvan tunne antaa täten Estherille lisää itsevarmuutta toteuttaa itseään.
Ajan kanssa tapaukset alkavat kuitenkin konkretisoitumaan ja saamaan toinen toistaan häiritsevämpiä käänteitä. Vanhemmat alkavat pääsemään jyvälle kokonaiskuvasta, vaikka ankara totuus läimäiseekin jokaisen käsiteltävän hahmon ja kotona jännittävän katsojan kerralla kanveesiin. Tarinallisesti elokuva yllättää mukaansatempaavuudellaan ja hienovaraisella luonteellaan. Yksityiskohtiin panostetaan ja ne otetaan myös huomioon loppua kohden uudemman kerran.
On myös hienoa nähdä, että ohjaaja Collet-Serra onnistuu siirtämään katsojien spekulaatiot loppuratkaisusta astetta tyypillisempään suuntaan jättäen aukon mahdolliselle yllätykselle. Voi pojat, tämä yllätys tulee kuin höyryävä juna kulman takaa päälle. On kiehtovaa ajatella, että tarinan rakennusvaiheen elementit heitetään siinä hetkessä ikkunasta ulos, koska ne eivät enää yksinkertaisesti pidä paikkansa kokonaisvaltaisessa kuvassa.
Hahmoja käsitellään elokuvassa todella kärsivällisellä ja huolellisella otteella, minkä vuoksi heidän edesottamuksiinsa ja tuntemuksiinsa pystyy samaistumaan ennemmin tai myöhemmin tavalla tai toisella. Tunnelmallisesti sillä on hyvä ote katsojasta. Vaikka kaikki tuntuukin menevän kuin sulavasti kuin junan raiteilla, tuntuu taustalla olevan jokin selvästikin pahasti vinossa. Emme vain pysty pintaa syvemmälle osoittamaan mahdollisia seikkoja.
Visuaalisesta näkökulmasta katsottuna elokuvalla on aikakaudelleen tyypillinen kontrastipainotteisuutta korostava värimaailma, jossa värit ponnahtavat luontevasti näytölle, mutta pahaenteisyys välittyy tummemmista sävyistä. Kuvaus on monipuolista ja mielekästä silmälle, eivätkä kamera-ajotkaan kokonaisuutta huonoksi tee. John Ottmanin sävellysten puolesta materiaali tuntuu istuvan mainiosti näytöllä tapahtuvaan tuoden samalla vaaran tunnetta efektiivisesti sen toiselle puolelle.
Ottolapsi on mainio kauhuelokuva, joka erottuu puolekseen syväluotaavasta tarinastaan, samaistuttavista hahmoistaan, sekä aivan mielipuolisesta lopullisesta juonenkäänteestään. Tämä on yksi niistä tapauksista, jonka toivoisi unohtavan nähneensä, jotta sen voisi katsoa uudemman kerran ja yllättyä uudemman kerran. Vaikka asetelma ei nyt välttämättä alkuun vaikuttaisikaan kovinkaan erikoiselta, vähän jopa Ennustus-elokuvaa mukailevalta, osaa se yllättää varsin rohkealla määränpäällään.
Kirjoittaja: Ilja Malakeev, 15.10.2025
Lähteet: kansikuva www.themoviedb.org, elokuvan tiedot www.imdb.com, www.youtube.com
Kommentit
Lähetä kommentti