Ohjaus: Peter Weir
Pääosissa: Robin Williams, Robert Sean Leonard,, Ethan Hawke,
Josh Charles, Gale Hansen, Dylan Kussman, Allelon Ruggiero,
James Waterston, Alexandra Powers, Norman Lloyd
Genre: Draama, Komedia
Kesto: 2 tuntia 8 minuuttia
''Carpe diem. Seize the day, boys. Make your lives extraordinary.''
Dead Poets Society, eli suomalaisittain Kuolleiden runoilijoiden seura, on vuonna 1989 ensi-iltansa saanut komediapainotteinen draamaelokuva, jonka ohjauksesta vastaa australialainen Peter Weir. Herra ei ole minulle entuudestaan tuttu muuten kuin Truman Show -elokuvasta, joten odotukseni olivat varsin neutraalit ennakkoon. Odotuksia nostatti kuitenkin hurja positiivisen palautteen vyöry, jonka Kuolleiden runoilijoiden seura on saanut vuosikymmenten aikana osakseen.
Alkuperäisestä käsikirjoituksesta vastaava Tom Schulman sai inspiraation tarinaansa omasta opettajastaan, Samuel Pickeringistä, joka lumosi nuoren pojan omaperäisillä opetusmenetelmillään Montgomery Bell Academy -esikoulussa. Ohjaaja Weirin astuttua kuvaan tekstiä muovattiin pariin otteeseen jouhevammaksi kokonaisuudeksi, joka onnistui lopulta inspiroimaan kokonaisen sukupolven. Miksi tämä on yksi niistä elokuvista, jonka jokaisen pitäisi nähdä ainakin kerran elämässään?
Sukupolvien ajan Welton Academy -koulun oppilaita on koulutettu elämään vaatimustenmukaista ja perinteitä kunnioittavaa elämää, kunnes karismaattinen professori John Keating astuu oppilaitokseen uutena englanninkielen opettajana. Epätavanomaisen lähestymistapansa ansiosta Keating herättää oppilaidensa motivaation, rohkaisee heitä elämään täysillä ja tarttumaan jokaiseen hetkeen kaksin käsin. Valitettavasti koulun johtokunta alkaa näkemään asian uhkaavana trendinä, joka voisi tuhota koulun maineen.
Kuolleiden runoilijoiden seura on elokuva, jota olen jo pidemmän aikaa pohtinut katsovani. Vaikka mahdollisuuksia onkin tullut eteen jo lukuisia, toivoin mielentilani olevan lähemmäs toivottua. Nyt kun sellainen tila saavutettiin, oli aika ottaa elokuva vihdoin ja viimein käsittelyyn. Ohjaaja Peter Weir lähestyy asetelmaansa varsin yksinkertaisella, mutta informatiivisella tavalla tutustuttaen katsojan käsiteltäviin hahmoihin ja heitä ympäröivään ensiluokkaiseen miljööseen.
Tarinaa viedään kärsivällisellä tavalla eteenpäin samalla jatkuvasti avartaen maailmaa, hahmojen omaperäisiä piirteitä, sekä heidän motiivejaan. Pääsemme hyvin käsiksi konseptiin ja sen tarkoitukseen sen edetessä. Vaikka ymmärrän, että elokuva ei välttämättä kaikkia tahoja tule innostamaan, on sitä pakko arvostaa elokuvanteon näkökulmasta katsottuna. Ei ainoastaan, että tarinallisesti se onnistuu luomaan todella lämminhenkisen maailman, mutta teknisesti se vakuuttaa moniulotteisella esillepanollaan.
Kouluympäristö voi vaikuttaa useasti todella teennäiseltä ja väkinäiseltä rautalangalta. Tämä johtuu yleisimmin siitä, että opettajien lähestymistapa työhönsä on todella aneemista ja hengetöntä perimmiltään. Jos opetusta antavaa tahoakaan ei meinaa sisältö kiinnostaa, niin miten hän voisi koskaan välittää asiansa vastaanottavilla osapuolille edes tilkan inspiroivalla tavalla. Jokaiselle tulee kuitenkin vastaan ainakin yksi opettaja lapsuudesta, joka on tavalla tai toisella hurmannut teidät.
Joko heidän opetusmenetelmänsä on inspiroinut teitä toimimaan sopivan paikan edessä tai sitten heidän persoonallisuutensa on herättänyt teissä jonkin sortin tuntemuksia. Robin Williamsin esittämä John Keating on juuri tällainen opettaja, joka epätraditionaalisilla metodeillaan onnistuu kiinnittämään kenen tahansa huomion. Ihmisillä on yleisimmin tapana sortua paineen alla ja sulautua muiden joukkoon. Monet joko pelkäävät huomiota tai eivät vain halua tuntea oloaan ulkopuoliseksi.
Tätä uniikkiutta yritetään tuoda kuitenkin esiin, sillä sen avulla elämästä voi tehdä itselleen mielekkään. Elokuvassa käsitellään hyvin painavia aiheita myös kevyemmän mallintamisen kautta. Vaikka samaan aikaan se osaakin olla kevytmielinen luonteeltaan, kääntyy se myös astetta vaikuttavamman draaman puolelle välittämään viestinsä varsin efektiivisellä tavalla. Etenkin loppua kohden hyvin inspiroiva ja mielekäs kokemus muuttuu hetkessä todella melankoliseksi filosofiseksi pohdinnaksi.
Runous, kauneus, romantiikka ja rakkaus. Ilman kaikkia näitä neljää asiaa elämä ei ole elämää - etenkään taidepiireissä. Runoutta voi joko itse kirjoittaa tai havainnoida ympäröivistä asioista. Kauneutta voi kuvata tai nähdä omin silmin. Romantisoida voi monia asioita ja monessa eri asiayhteydessä. Rakkautta voi tuntea ja kokea. Nämä kaikki neljä käsitettä yhdessä luovat latinan kielestä tutun ''carpe diemin'' - hetken, jolloin aika tuntuu pysähtyvän ja tekojen merkityksen kasvavan.
Se siitä syväanalyysistä. Elokuvallisesti Kuolleiden runoilijoiden seura on loistava aikaansaannos, vaikka ajoittain siitä vähän tuntuukin kaikkoavan se jouhevuus. Kaikki näytöllä nähty on kuitenkin merkityksellistä, minkä vuoksi kohtausten arvoa ei voi väheksyä liiakseen. Roolisuoritukset ovat ensiluokkaisia. On jopa yllättävää nähdä, että nuoriso myy näin hyvin hahmonsa katsojalle - puhumattakaan Robin Williamsista. Todella inspiroiva ja syväluotaava elokuva kaikin tavoin.
Kirjoittaja: Ilja Malakeev, 7.2.2026
Lähteet: kansikuva www.impawards.com, elokuvan tiedot www.imdb.com, traileri www.youtube.com
Kommentit
Lähetä kommentti