Shazam! (2019) - arvostelu



Ohjaus: David F. Sandberg
Pääosissa: Zachary Levi, Asher Angel, Jack Dylan Grazer
Genre: Toiminta, Seikkailu, Fantasia
Kesto: 2 tuntia 12 minuuttia 

DC Extended Universe -elokuvasarjan suurena kannattajana on kyllä pakko sanoa heti alkuun, etten olisi ikimaailmassa uskonut saavamme supersankarielokuvaa keskittyen Shazamiin - ainakaan vielä tällä vuosikymmenellä tai edes seuraavallakaan. Kappas mokomaa, tässä sitä nyt kuitenkin ollaan ja pääsemme vihdoin hyvin rennon Aquaman-elokuvan jälkeen pitämään entistä rennommasta otteesta kiinni tällä lapsenmielisellä supersankariseikkailulla. Lähdin kaikesta julkisesta ylistämisestä huolimatta vähän varautuneemmalla asenteella katsomaan kyseistä elokuvaa ja se ehkä on ihan kannattavaakin tässä tapauksessa.


Elokuva kertoo Billy Batsonista, joka on pienenä lapsena äidin kadottamaksi jäänyt poika, joka on selkeästi ollut iso ongelmatapaus kaikissa sijaisperheissään. Hän vuosien mittaan karkailee lukuisista sijaiskodeistaan etsiessään oikeaa äitiään osa-valtiosta toiseen, kunnes törmää niin sanotusti umpikujaan asian tiimoilta. Philadelphiassa kiinni jäätyään hänet sijoitetaan uuteen sijaisperheeseen, joka on täynnä täysin toisistaan eroavia kasvattilapsia ja jossa hän asettuukin aluksi hyvin ankeasti tähän kokonaiskuvaan.

Ei kauan aikaa kulu tästä, kun kiusaajia pakoon pyrkinyt Billy joutuu ''Rock of Eternity'' luolamaiseen rinnakkaisulottuvuuteen metron kyydissä, jossa hänet valitaan seuraavaksi mestariksi Shazam-velhon seuraajana. Nämä voimat tekevät Billystä ylivertaisen sankarin, jonka keho muuttuu prosessissa lihaksikkaan aikuisen kokoisen sankarin kokoon ja hänen täytyy vain lausua taikasana ''Shazam'' aktivoidakseen sankarimoodinsa tarpeen tullen. Voiko mitään hyvää tapahtua, kun lapsi on supersankarin asemassa?


Sanotaanko nyt alkuun näin, että Shazam! on yksi niistä elokuvista, joka ei ota itseään ihan liian vakavasti, mutta pitää tarinansa kuitenkin suht järkevästi etenevänä kokonaisuutena. Elokuva on hyvin aaltoileva tasoltaan, pitäen sisällään sekä erittäin osuvia aspekteja, että myötähäpeää herättäviä yksityiskohtia tasapuolisesti. Kun puhutaan DC Extended Universe -elokuvien kehityksestä, voin kyllä varmuudella sanoa, että jos Aquaman tuntui astuvan liian kevyellä jalalla jalustalleen, niin tämähän vie sen ehdottomasti aivan uudelle tasolle.
 
DC-elokuvasta puhuttaessa tämä keveys ei ole kovin tavanomaista alkuunkaan ja juuri siksi se onkin kiintoisa suunta universumin uudelle elokuvalle. Tarina on perinpohjin hyvin ristiriitainen tapaus ollessaan sekä erittäin ailahteleva tahdituksensa kanssa, että yllättävän upeasti päähahmoja rakentava kokonaisuus. Ensimmäinen kolmannes tuntuu tavallaan alustavan tiettyjä asioita moiteettoman hyvällä otteella, mutta osa alustettavista aspekteista on kyllä ihan juosten kiirehditty, minkä vuoksi alkutaival tuntuukin hyvin epätasaiselta ja hieman kömpelöltäkin.


Tämän vuoksi elokuvan tapahtumiin uppoutuminen viekin hieman odotettua enemmän aikaa, sillä se hakee itseään vielä muutaman kymmenen minuutin jälkeenkin jättäen katsojat hieman epämääräiseen välimaastoon, jossa olimme hyvin kiinnostuneita näytöllä tapahtuvasta, mutta emme siltikään päässeet investoitumaan ihan täysillä kyseisiin tapahtumiin. Se minua vähän harmittikin, että alku oli vähän turhan tiukka tahdituksessaan ja alustuksessaan, vaikka muuten ajoikin asiansa ihan järkeenkäyvästi.

Toinen kolmannes pitää tarinansa erityisen mallikkaasti etenevänä kokonaisuutena, jossa hahmot pelaavat hyvin yhteen ja sulava tarinankerronta saa selkeästi tahdituksensa kohdilleen. Oli erityisen upeaa kokea tuona hetkenä kuinka Billy Batson rupesi sopeutumaan ja löytämään yhteisen sävelen supersankaritietäjä-kasvattiveljensä Freddy Freemanin kanssa ja etenkin silloin, kun hän sai supervoimansa Shazam-velholta käyttöönsä.


Oli myös hienoa nähdä kuinka nämä kaksi poikaa yrittivät niin kovasti saada Billyn supervoimia esille ja saada hänet myös oppimaan kontrolloimaan niitä. Lapsen lailla Billy jatkuvasti epäonnistuukin voimiensa kontrolloimisessaan ja sen takia luokin hyvin vaarallisia tilanteita kasvattaessaan itsevarmuuttaan ison ylivertaisen jumalan kehossaan. Pian hän kuitenkin huomaa, että suuri voima tuo - Spider-Manin tapaan - suuren vastuun.

Viimeinen kolmannes tuntuu kokonaisuudessaan jokseekin ylilyövältä ja imelältä. Se pitää sisällään ehdottomasti elokuvan naurettavimpia hetkiä, jotka saivat minut vain uskomattoman hämmentyneeksi. Varsinaista yksityiskohtaa paljastamatta, voin varmaan mahdollisimman kryptisellä tavalla sanoa, että siinä oli aika selkeähkö Power Rangers-tunnelma meneillään, mistä en todellakaan tykännyt.


Viimeistään siinä kohtauksessa minulla tuli sellainen tunne, että elokuva on mennyt sen naurettavuuden rajan väärälle puolelle. Sen lisäksi elokuvan lopussa tarinan eteenpäin vieminen, hahmojen tekemät ratkaisut ja hyvin kyseenalaiset käännekohdat pistivät minut kyllä raapimaan päätäni hartaasti, sillä en uskonut, että käsikirjoitus voisi olla näin heikon ja laiskan oloista etenkin näillä kolmella edellämainitulla osa-alueella.

Elokuva on hyvin näyttävä ja viihdyttävä toimintapommi, jossa valitettavasti tunnelman vaihdoksia kuitenkin tapahtuu aivan liian paljon. Se on perusteiltaan hyvin kevyt ja humoristinen tuotos, mutta ajoittain ja turhankin usein käydään vain pikaisesti täysin vastakkaisessa päädyssä, mikä mielestäni hajoittaa tasaisen haarukan omaavan tunnelman. Se ikään kuin vetää meidät elokuvasta pois aina väliajoin näiden tunnelman vaihdosten aikana.


Tämä johtuu yleisimmin tarinan paholaisen Dr. Thaddeus Sivanan tuomasta liian vakavasta tunnelmasta, mikä ei ihan yksi yhteen istu muun elokuvan kanssa. Tämä Mark Strongin esittämä hahmo on kyllä hyvin alustettu kokonaisuus heti alusta asti ja tämän perimmäiset motiivit ovat hyvin uskottavia ja selkeitä, vaikka lopulta hahmo nojaakin hyvin kliseisen antagonistin kategoriaan. Thaddeus on hyvin suoraviivainen määrätietoisessa toiminnassaan ja pyrkii näyttämään kaikille, että hän on syntynyt paljon suurempaan rooliin kuin mihin tämän vähättelevä perheensä hänet luokittelee alunperin. Hahmoa pystyi ymmärtämään jossain määrin, vaikka selkeä hullunkiilto silmissä paistoikin.

Zachary Levi on Shazam! Ei ainoastaan, että hän onnistuu niinkin uskottavasti näytellä neljätoista vuotiasta poikaa, mutta hän saa hahmon tuntumaan myös hyvin helposti lähestyttävältä ja samaistuttavalta. Esimerkiksi pystyin itse kuvittelemaan itseni tuon ikäisenä samaiseen asetelmaan ja voisin vaikka vannoa, että tämä Billyn ja Freddyn lapsenmielinen käyttäytyminen ja uuteen tilanteeseen reagoiminen olisi yhtälailla minunkin tapauksessani samoja piirteitä pitävä prosessi. Zachary Levin ja Jack Dylan Grazerin kemia näytöllä on aivan omalla tasollaan ja se tuottaakin pelkkää hedelmää, sillä elokuvan parhaimmat kohtaukset pitivät sisällään nämä kaksi näyttelijää mitä hauskimmissa tilanteissa.


Vaikka Billyn hahmon tarinakaari on tässäkin muodossaan hyvin miellyttävän nousujohteinen koko elokuvan ajan, siinä on myös muutamia potentiaalisia aspekteja jätetty paljon vähäisemmälle huomiolle, jotka olisivat ehkä kaivanneet lisää syventymistä ja täten potentiaalisesti tehden hahmosta entistä ulottuvamman kokonaisuuden. Esimerkiksi elokuvan alussa Billy etsii äitiään aktiivisesti, tuoden hänelle tämän toivon kipinän, että hän saattaisi joskus tavata oikean äitinsä ja jatkaa elämäänsä hänen kanssaan.

Se kuitenkin jätetään hyvin vähäiselle huomiolle, jonka vuoksi, kun se seuraavan kerran tuodaan esille, katsojan side tuohon aspektiin ei enää ollut samalla tasolla kuin aikaisemmin tehden paljastuksesta hyvin väkinäisen, vaikka se toki joka tapauksessa ajoi asiansa. Myös sijaisperheen sivuhahmot toivat Billylle lisää motivaatiota saadakseen hänet ymmärtämään ylivertaisen voimansa takana lymyilevän suuren vastuun, jota hänen täytyisi urhollisesti kantaa tästä eteenpäin. Elokuva myös käyttää jo tässä vaiheessa erittäin kulutettua, mutta aina ajankohtaista ''perhe on tärkein''-teemaa hyvin toimivasti hyväkseen.


Huumori. Se, jos mikä, oli tämän elokuvan varsinainen ydin ja hengittävä organismi, joka lapsenomaisella erilaisuudellaan yllätti jopa aikuisenkin huumorintajun. Minulle tuli sekä Shazamista itsestään, että koko elokuvasta mieleen jonkin sortin lapsille suunnattu Deadpool konsanaan. Lukuunottamatta hävytöntä kielenkäyttöä ja jokseekin loukkaavaa huumoria Deadpoolin hahmo on Shazamille kuin kaukainen sukulainen, joka on nähnyt elämää liiankin realistisesta näkökulmasta, kun taas Shazam on eläämäänsä vasta aloitteleva tapaus.

Huumori on elokuvassa hyvin lapsenmielistä, mutta osuvan nasevaa. Ajoittain sekin toki meni hyvin imelän ja myötähäpeällisen kategorian puolelle, mutta suurimmaksi osaksi huumori toimi elokuvassa yllättävän sujuvasti. Se järjestikin muutamat pitkät naurun purkaukset etenkin minun tapauksessani, mikä on kyllä harvinaista tätä nykyä.


Visuaalisista efekteistä on pakko kyllä sanoa pari asiaa. Osittain ne menettelivät ihan hyvällä tasolla, kun puhuttiin pienistä lisäyksistä esimerkkinä salamat, supernopeuden valojuovat, sekä kioskin ryöstön yhteydessä tapahtuva väliselkkaus, jossa käsiaseet olivat suuressa roolissa. Näissä tapauksissa minulla ei ollut valittamisen aihetta, mutta kun rupesimme etenemään kohti suurempia kokonaisuuksia ja muokkauksia, niin jälki alkoi radikaalisti huonontumaan.

Puhumattakaan niistä antagonistin kätyreistä - joita kutsuttiin tappaviksi synneiksi - elokuvassa oli paljon muitakin hyvin kyseenalaisia efekteillä muovailemisia, jotka näyttivät suorastaan karmaisevilta. Hyvin kankean näköisestä ilmassa lentämisestä, aivan päivänselvästi erottuviin ''green screen'' kohtauksiin, siinä oli paljon parannettavan varaa. Yllätyin, että tämän tason elokuvassa säästellään efekteissä tai työvoimassa, sillä niitä vaadittiin molempia paljon enemmän ja laadukkaammassa muodossa.


Rakastin niitä lukuisia DC- ja pop-kulttuurisia viittauksia, joita elokuvan aikana viljeltiin eri muodoissa. Siellä oli viittauksia esimerkiksi Batmanistä batarangin, Supermanistä paidan ja liiskaantuneen luodin, Rockystä taidemuseon portaiden, sekä Watchmenistä keltaisen hymiö-pallon muodossa. Näitä viittauksia oli mielin määrin vaikka muille jakaa ja ne ikään kuin saivat tämän universumin Philadelphian näyttämään paljon täydemmältä ja kiinnostavammalta paikalta, kuin mitä normaalisti sitä kuvittelisi sen olevan itseänäisenä ympäristönä.

Shazam! on viihdyttävä elokuva, joka on kaikessa keveydessään kuitenkin suoranaisesti lapsuuteen uppoutuva kokemus. Päähahmot ovat erityisen laadukkaita kokonaisuuksia, jotka tukevat toinen toisiaan yllättävänkin toimivalla tavalla. Siitä huolimatta elokuvalla on hieman taihdituksensa kanssa kamppailemista alkutaipaleella, sekä selkeää tunnelmallisuuden epätasapainoa havaittavissa, jotka tekevät yhdessä elokuvasta hyvin ailahtelevan kokonaisuuden.


Shazam! on hyvin viihdyttävää ajanviettoa, jos ei lähde liian kriittisesti analysoimaan sen rakenteellisia ratkaisuja. Hauska, omaperäinen ja kevyt supersankarituotos, mutta valitettavasti tuntuu myös hyvin unohdettavalta kokonaisuudelta kaiken kaikkiaan. Nousee melkein samalle tasolle Aquamanin kanssa, mutta visuaalisesti ei tietenkään yllä millään mittakaavalla vedenalaisen spektaakkelin tasolle. Kuitenkin oikein viihdyttävä elokuva sellaisenaan. Seuraavaksi tiemme viekin Birds of Prey: And The Fantabulous Emancipation of One Harley Quinn -elokuvan pariin. Jatkuuko kevyt asenne edelleen senkin tapauksessa?


Kirjoittaja: Ilja Malakeev, 4.4.2019
Lähteet: kansikuva ja elokuvan tiedot www.imdb.com, traileri www.youtube.com

Kommentit

  1. Mua kiinnostas tää. Tätä on sanottu DC:n Deadpooliksi muttei liene iha nii hyvä?¿

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. No, siis se on käytännössä DC:n Deadpool lapsille. Elokuvahan on ihan viihdyttävä, mutta ei kyllä ole yhtä hyvä kuin monet tahot saavat sen näyttämään. Kuitenkin ihan hauska tapaus kaiken kaikkiaan.

      Poista

Lähetä kommentti