Ohjaus: Diego Cohen
Pääosissa: Arantza Ruiz, Dunia Alexandra, Lumi Cavazos,
Laura de Ita, Jorge Adrián Espindola, Omar Fierro, Charles W. Lake,
Eduardo Noriega, Nicolasa Ortiz Monasterio
Genre: Kauhu
Kesto: 1 tunti 22 minuuttia
Netflix-alkuperäiselokuvien putki jatkuu uudella Paholaisen merkki -elokuvalla. Kyseessä on indie-tuotanto, joten liikoja ei voi alustavasti odottaa tekijöiltä, mutta odotin heiltä kuitenkin alhaisista odotuksistani huolimatta vähintäänkin siedettävää kokemusta, vaikka se ei välttämättä paljoa tarjoaisikaan kontekstinsa puolesta. Jätin tarkoituksella kaikki tekstit elokuvaan liittyen lukematta ja katsoin sen vain trailerin nähneenä, joka vaikutti hyvin erikoiselta, vaikkei kovinkaan omaperäinen ja kekseliäs olekaan konseptiltaan.
Karl, joka on demonin hallinnassa, lyöttäytyy yhteen pappi Tomásin kanssa metsästämään demoneita. He törmäävät riivattuun Camilaan, joka hyökkää omaan perheeseensä demonin alaisena. Karl ja Tomás yrittävät pelastaa tytön voimakkaalta demonilta. Vaikka Karl on elämänsä aikana kohdannut monia vaarallisia henkiä tuonpuoleisesta, tämä demoni tuntuu olevan jotain aivan muuta.
Pieni poika kuolee epäonnistuneen manauksen johdosta ja pappi päättää haudata ruumiin kauas ihmisten ulottumattomista. Matkallaan häntä alkaa kuitenkin karmimaan paha aavistus ja tunne, jonka vuoksi hän jättää ruumiin matkan varrelle mäen kupeeseen. Manauksesta selvinnyt esihistoriallinen rituaalikirja ajautuu kuitenkin pian pahaa-aavistamattoman perheen äidin käsiin, joka saa sen yllättäen työpaikallaan kollegaltaan.
Joskus demonin karkottamiseen tarvitaan enemmänkin kuin vain manausta. Joskus täytyy iskeä yhtä pahoilla aseilla pahoja vastaan. Mitä tästä elokuvasta voisi edes sanoa. Vaikka konsepti itsessään kuulostaa yksinkertaiselta ja järkeenkäyvältä, sitä se ei todellisuudessa kuitenkaan ole. Elokuvaan on kerätty manauselokuvien kliseisimmät ja käytetyimmät aspektit turhan uteliaista teineistä, kirottuun esineeseen ja idioottimaisista ratkaisuista selittämättömiin tapahtumiin.
Elokuvassa on lukuisia hahmoja, mutta päähahmoa siinä ei tunnu kuitenkaan missään vaiheessa olevan. Hahmot ovat perimmiltään paperinohuita, eikä niitä pohjusteta tai rakenneta elokuvan aikana ollenkaan, minkä vuoksi investoituminen mihinkään on mahdotonta alusta asti. Emme välitä elokuvan tapahtumista tai konflikteista pätkääkään, sillä emme edes tiedä sen hahmoista mitään mainitsemisen arvoista. Hyvä, jos edes nimiäkään muistaisi...
Hahmot ovat hyvin alkeellisia ja naiiveja idiootteja, jotka ovat tulleet vierailemaan astetta rankempaan maailmaan kuin suoraan neljävuotiaan kertomuksesta. Heillä ei ole maalaisjärkeä tai logiikkaa pohtia asioita ja tapahtumia yhtä lausetta pidemmälle ja kun uusi ''juonenkäänne'' tapahtuu, niin he unohtavat kaiken aiemmin tapahtuneen. En sano, etteikö tällaisia ihmisiä olisi olemassa ollenkaan, mutta kun elokuvan jokainen hahmo on kuin untuvikko tunkiolla, sitä alkaa todella epäilemään ohjaajan tarinankerronnallista taitoa.
Uusia hahmoja satelee puolin ja toisin ilman minkäänlaista tutustumiskierrosta ja katsojan oletetaan tietävän kaikkien tahojen nimet ja roolit tässä tarpeettoman suuressa, sekä sotkuisessa kokonaisuudessa. On raivostuttavaa nähdä, että elokuva ajoittain tarttuu yhteen hahmoon hetkellisesti kiinni ja kun alamme juuri saamaan tietoomme joitain minimaalisia viittauksia heidän olemukseen ja ajattelutapaan, ohjaaja Diego Cohen päättääkin kesken kohtauksen keskittää poukkoilevan keskittymisensä toiseen hahmoon ja aiheeseen.
Ei ainoastaan se, mutta elokuva tekee tätä jatkuvasti, eikä edes yritä saada katsojaansa ymmärtämään hahmojaan tai heidän idioottimaisia ratkaisujaan tarinan aikana. Tilanne elää yliaktiivisella tavalla hyppelehtien jatkuvasti aiheesta toiseen ilman varsinaista punaista lankaa, tuoden samalla mukanaan jatkuvasti uusia kykyjä ja yksityiskohtia hahmoista tietoomme, joita emme tienneet edes olevan mahdollisia. Eikä siinä vielä kaikki, vaan elokuvassa näitä sattumanvaraisia muutoksia ja kehityksiä ei edes pohjusteta tai selitetä jälkeenpäin.
Asiat vain tuppavat tapahtumaan ja ohjaaja olettaa katsojan ymmärtävän entistä sumeamman kokonaiskuvan selkenevän ajan kanssa, mutta sitä ei koskaan kuitenkaan vain tapahdu. Tarina on aivan järkyttävä sekasotku, missä logiikan ja maalaisjärjen lait eivät päde ollenkaan. Punainen lanka on olematon koko lyhyehkön kestonsa aikana, mikä tekee katselukokemuksesta tuskallisen pitkästyttävän. Elokuva yrittää väkisinkin pitää laihan ja itselleenkin liian mutkikkaan konseptinsa elossa hosutuilla rakenteellisilla ratkaisuillaan, mitkä tuntuvat vain idioottimaisilta jokaisesta näkökulmasta katsottuna.
Elokuva ei ole hirveä ainoastaan tarinallisesta ja rakenteellisesta näkökulmasta katsottuna, vaan myös tekninen toteutus on useinkin aivan käsittämätöntä seurattavaa. Ensimmäiseksi elokuvan musiikit eivät sovi elokuvaan ollenkaan. Vaikka sen pitäisikin olla kauhupainoitteinen kokonaisuus, äänimaailma mukailee enemmänkin fantasiapainoitteista mysteerielokuvaa, mitä se ei kyllä myöskään ole. Toisaalta aika mysteerinen tämä elokuva on, koskan liiankin usein mietin itsekseni, että mitä helvettiä oikein katsonkaan.
Visuaalisesti kokonaisuus on kuin yläkoululaisen puhelimella kuvattua harjoittelumateriaalia, joka parhaimmillaan yrittää saada mahdollisimman elokuvallista tuntumaa kuvakulmillaan ja kamera-ajoillaan luotua, mutta kaikki muu kameratyöskentely tuntuu olevan niin alkeellista ja tietämätöntä. Vaikka tekniikka itsesään tuntuukin olevan potentiaalista, kun miettii, että käytettävä kamera on ihan hyvälaatuinen ja selkeä, mutta tässä selkeästi nähdään se, ettei kaikilla vain ole sitä tarvittavaa silmää kameran operoimiseen.
Elokuvan tunnelma ja luonne tuntuu koko ajan hyvin kömpelöltä ja tuskallisen naurettavalta. Sillä ei tunnu alkuunkaan olevan mitään järkevää kerrottavanaan tai edes omaperäistä ideaa muutettavanaan. Tarina poikkelehtii jatkuvasti lukuisten hahmojen välillä, joita emme edes tunne, eikä se onnistu myöskään yhdstelemään tapahtumia järkevästi yhteen luomatta järkyttäviä juoniaukkoja ja naurettavia sattumia matkansa varrella. Elokuvassa tapahtuu paljon selittämättömiä asioita, mutta niiden äärelle ei koskaan jäädä pohtimaan. Niitä vain tuppaa tapahtumaan ja yhteistä linjaa ei vain yksnkertaisesti tunnu löytyvän.
Paholaisen merkki -elokuvaa voi kuvata osuvasti katastrofaaliseksi kalkkunaksi, joka ei huonoudellaan onnistu edes naurattamaan, vaan pikemminkin turhauttaa ja raivostuttaa katsojaansa toinen toistaan älyvapaimmilla ratkaisuillaan. Yritän aina löytää elokuvista jotain positiivista sanottavaa, etenkin indie-tuotannoista, mutta nyt on kyllä sellainen farssi käsillä, että oksat pois. En rehellisesti ole nähnyt näin huonoa elokuvaa pitkään aikaan ja olen aivan ymmälläni, että Netflix on ottanut tämän oman siipensä alle alkuperäiselokuvakseen. Tämän elokuvan katsottuani voin sanoa, että jopa Cats-elokuvakin näyttää jo paljon paremmalta tähän verrattuna.
Lähteet: kansikuva www.impawards.com, elokuvan tiedot www.imdb.com, traileri www.youtube.com
Kommentit
Lähetä kommentti