Candyman (2021) - arvostelu

Ohjaus: Nia DaCosta

Pääosissa: Yahya Abdul-Mateen II, Teyonah Parris, Nathan Stewart-Jarrett,

Colman Domingo, Rebecca Spence, Christiana Clark, Cassie Kramer, Brian King,

Kyle Kaminsky, Carl Clemons-Hopkins, Cedric Mays, Tony Todd
Genre: Kauhu, Jännitys

Kesto: 1 tunti 31 minuuttia

Mainion ensimmäisen Candyman-elokuvan jälkeen oli aika uppoutua takaisin hyvin kiehtovan konseptin pariin uudemman kerran, kun otamme käsittelyyn lupaavan ohjaajan Nia DaCostan uuden Candyman-jatko-osan. Tämän jatko-osan on tarkoitus tosin pestä aiemmat jatko-osat unholaan ja toimia uutena jatkona mielenkiintoiselle tarinalle, joten on kiehtovaa nähdä mihin tarinaa tällä kertaa vietäisiin. Pääsin käsiksi alkuperäiseen elokuvaan vasta hiljattain vuosi takaperin, joten muistoni siitä ovat vielä poikkeuksellisen tuoreet.

 

Pidin elokuvasta paljon ja etenkin sen mysteerisen vangitsevasta mytologiasta, joten olin hyvin toiveikas Nia DaCostan jatko-osan puolesta. Erinomaisen Get Out -elokuvan muutamaa vuotta takaperin ohjannut Jordan Peele päätyi uuden Candyman-elokuvan vastaavaksi tuottajaksi, joten tekijätiimin tasokkuudestakaan ei ollut täten kysymystäkään. Markkinointimateriaali vaikutti poikkeuksellisen lupaavalta, minkä vuoksi odotukseni elokuvaa kohtaan nousivat pilviin. Vaikka ajan kanssa olenkin saanut niitä hieman pudotettua, toivo loistavasta jatko-osasta eli edelleen takaraivossani. Oliko elokuva lopulta odottamisen arvoinen teos vai jääkö alkuperäinen elokuva edelleen yksin toimivaksi kulttiklassikoksi?

Kuvataiteilija Anthony McCoy ja hänen galleristityttöystävänsä Brianna Catwright muuttavat pahamaineisen Cabrini Greeniin hiljattain rakennettuun luksusasuntoon. Anthonyn taiteilijaura junnaa paikallaan, mutta yllättävä sattuma tuo hänet yhteen Cabrini Greenin pitkäaikaisen asukkaan kanssa, joka paljastaa hänelle Candymaniin liittyvän traagisen ja karmivan tositarinan. Niin kauan kuin Chicagossa sijaitsevan asuinalueen asukkaat muistavat, heitä piinannut kummitustarina yliluonollisesta tappajasta, jolla on koukku kätenään, on riivannut heitä vuosikymmenienkin jälkeen.

 

Tappaja ilmestyy niille, jotka uskaltavat sanoa hänen nimensä viisi kertaa peilin edessä. Laajan mediahuomion saanut Helen Lyle on pysynyt asukkaiden mielessä häiritsevien yksityiskohtien vuoksi ja pitänyt legendaa yllä omalla traagisella tarinallaan. Pysyäkseen mukana Chicagon taidepiireissä Anthony päättää tutkia tapausta studiollaan ammentaakseen niistä inspiraationsa taiteeseensa. Tietämättään hän avaa kuitenkin oven monimutkaiseen menneisyyteensä, joka koettelee hänen järkeään ja vapauttaa kammottavan väkivallan aallon, joka asettaa hänet törmäyskurssille kohtalonsa kanssa.

 

Nykyään useasti näkee uusia jatko-osia vanhoille kauhuklassikoille, joiden on tarkoitus herättää epäonnistuneet elokuvasarjat takaisin eloon uuden vision myötä. Valitettavasti suurin osa niistä jäävät vain laiskoiksi uusintafilmatisointiyrityksiksi, jotka eivät lopulta tunnu tuovan alkuperäiseen maailmaan mitään uutta tai omaperäistä ihmeteltävää. Nia DaCostan Candyman on kuitenkin poikkeuksellisesti hyvin mielenkiintoinen ja kiehtova tapaus monestakin näkökulmasta katsottuna. Se nimittäin tuntuu tuovan oman erikoislaatuisen lisänsä alkuperäiseen konseptiin, joka edelleen sykkii pinnan alla muistojemme keskellä.

Seuraamme elokuvassa Yahya Abdul-Mateen II:n esittämää taiteilijaa Anthonyä, joka törmää sattumalta Candymanin legendaan ja sen häiritsevään alkuperätarinaan. Mies on jo hetken aikaa jäänyt urallaan junnaamaan paikalleen yksitoikkoisen inspiraationsa vuoksi, johon hän ei meinaa millään saada uutta kipinää. Saadessaan tietää pahamaineisen Cabrini Greenin ghettoalueen häiritsevästä koukkutappajasta, päättää mies lähteä tutkimaan asiaa astetta syvemmälle. Mies päättää maalata aiheesta taulun taidenäyttelyä varten, mutta huomaakin pian herättäneensä vahvan pakkomielteen Candymanin legendaan sen myötä.

 

Takaisin pinnalle noussut legenda alkaa leviämään uudestaan Anthonyn levittäessä tarinaa eteenpäin tutuilleen, jotka alkavat yllättäen kuolemaan hänen ympärillään. Mies alkaa näkemään erikoislaatuisia näkyjä koukkutappajasta ja hänen mielensä joutuu todellisen koetuksen kohteeksi, kun tapaukset lisääntyvät yhä intensiivisemmällä tahdilla. Kukaan ei tunnu uskovan Candymanin olemassaoloon, vaan se yleisimmin lakaistaan maton alle pelkkänä kauhutarinana. Hurjia asioita päivien edetessä todistanut Anthony kuitenkin ei luovuta asian suhteen, vaan päättää viedä asian loppuun asti selvittääkseen Candymaniin liittyvät salat. Vastaukset kuitenkin yllättävät hänet täysin...

 

Elokuva on jopa yllättävän mukaansatempaava kokemus alusta asti. Vaikka odotukseni olivatkin suhteellisen korkeat, yllätyin sen kärsivällisen huolellisesta lähestymistavasta. Tarina itsessään avaa loistavasti paneutuen kunnolla käsiteltäviin hahmoihin ja heidän ympärillään rakentuvaan mielenkiintoiseen asetelmaan. Tarina uppoutuu yhä syvemmälle legendan uumeniin, mitä pidemmälle siinä etenemmekin ja se lähtee pikkuhiljaa eskaloitumaan uuteen suuntaan. Hahmojen motiivit ovat selviä ja olemme täysin kartalla siitä, mitä tarina käsittelee ja mitä se ajaa takaa perimmiltään. Vaikka elokuva osaakin olla ajoittain poikkeuksellisen saarnaava tematiikkansa puolesta, tarjoaa se katsojille ajankohtaisia aiheita pohdiskeltavaksi.

 

Vaikka alkuperäisenkin tarinan keskiössä oli rasismi, tuntui tämä elokuva välillä jopa murskaavasti alleviivaavan tätä yksityiskohtaa jättäen oman tarinansa jopa taka-alalle merkityksellisen viestinsä välittämiseksi. Elokuva käsittelee myös samalla vahvasti aiheita luokkaerottelusta ja poliisiväkivallasta, jotka ovat oikeassakin elämässä olleet uutisten keskiössä jo jonkun aikaa. Poliittisesti latautunut elokuva tuntuu informoivan tärkeistä asioista, mutta turhan kirjaimellisella ja aggressiivisella tavalla, mikä vetää katsojan hetkellisesti pois vangitsevasta transsista tietyin aika ajoin. Tämä ei kuitenkaan pilaa kokemusta, sillä se tekee sitä vain ajoittain.

 

Elokuvan rakenne on jopa yllättävän moniulotteinen ja syväluotaava perimmiltään. Vaikka viimeisen kahden kolmanneksen välillä tapahtuva käänne tapahtuukin poikkeuksellisen nopeasti, emme putoa sen vauhdista kärryiltä. Muuten hidastempoisesti etenevä, hitaasti palava tarina vangitsee katsojan upealla tavalla tarjoten paljon miellyttäviä ratkaisuja pitkin kestoaan. Tunnelmallisesti elokuva osaa olla hyvin painostava ja kutkuttava. Jännitystä luodaan kärsivällisellä tavalla jättäen hyppysäikäytykset historiaan. Elokuvassa on myös käytetty upeasti peilitaikaa hyväksi tappokohtausten korostamiseksi. Näemme, kuinka Candyman tekee tehtävänsä käskettyä, mutta emme kuitenkaan aina suoranaisesti, vaan osa materiaalista jätetään katsojan mielikuvituksen varaan.

 

Tämä on mielestäni oiva tapa tuoda lisäjännitystä elokuvaan, sillä emme aina näe, mitä hirveyksiä koukkumies tekee uhreilleen. Pystymme kuitenkin kaoottisten äänien ja yksittäisten viittauksien muodossa päättelemään mielessämme sen sotkun määrän, jonka yliluonnollinen mies jättää jälkeensä. Elokuva yllättää myös raakuudellaan. Tässä ei ainonastaan leikitellä verellä, mutta pistetään ihmiskehot uuteen uskoon. Tämä tuo mukanaan paljon väriä ja intensiivisyyttä näytölle. Elokuva onnistui myös yllättämään nasevalla huumorillaan, joka kohdistui yleisimmin tyypillisten kauhukliseiden suuntaan. Hahmot nimittäin tekevät juuri päinvastaisia ratkaisuja siitä, mitä yleensä näemme kauhussa intensiivisimmillä hetkillä ja elokuva vielä itseironisesti naurahtaa niiden suuntaan.

 

Nia DaCostan Candyman on mainio jatko-osa alkuperäiselle kauhuklassikolle, joka ei ainoastaan tuo oman lisänsä kiehtovaan konseptiin, mutta pyrkii erottumaan edeltäjästään omaperäisellä visuaalisella esiinpanollaan. Visuaalisesti elokuva tarjoaa paljon ihailtavaa, eikä sen värimaailmastakaan voi olla toista mieltä. Äänimaailma taas tarjoaa paljon kutkuttavia kokemuksia kriittisimmillä hetkillä ja musiikki miellyttää korvaa etenkin alkuperäisen tunnusmusiikin voimin, joka tekee paluun modernisoidussa jatko-osassa. Elokuvassa on vahva sanoma, joka saattaa joitain katsojia varmasti kismittää, mutta mielestäni se ei kuitenkaan loppupeleissä jätä itse tarinaa varjoonsa. Vaikka alkuperäinen elokuva onkin mielestäni parempi kokonaisuus, onnistuu jatko-osa jatkamaan tarinaa kiehtovasti eteenpäin tarjoten samalla uusia näkökulmia jo itsestään kiehtovaan mytologiaan.

 

Kirjoittaja: Ilja Malakeev, 6.10.2021
Lähteet: kansikuva www.impawards.com, elokuvan tiedot www.imdb.com, traileri www.youtube.com