Vuoden 2021 parhaat elokuvat

 

Vuosi 2021 jatkui edellisen tapaan koronaviruspandemian kanssa painimisen merkeissä, eikä sille meinaa vieläkään löytyä sopivaa kesyttäjää. Lähes koko vuoden ajan maailmaa kiusasi jo toistamiseen samainen virus, joka ei ainoastaan vienyt ihmisiltä työpaikkoja, mutta harmillisesti myös elämiä. Liikkuvien kuvien saralla elokuvateattereita pistettiin pakon edessä kiinni, eikä mahdollisuuksia paljon jätetty uusien nimikkeiden katsastamiseen. Onneksi tänä vuonna pääsimme kuitenkin hieman vapaammin liikkumaan elokuvateattereissa, vaikka tiukat rajoitukset ja säännöt ohjasivatkin elämäämme pitkin vuotta.

Taas on yksi uurastavan painostava vuosi vierinyt silmiemme edessä ja on aika pistää nähdyt elokuvat järjestykseen. Tällä listalla silmäillään vuoden suurimpia onnistujia ja yllättäjiä, jotka onnistuivat herättämään minussa hyvin vahvoja tunteita, sekä vakuuttamaan minut siitä, että elokuvateollisuuden tulevaisuus olisi hyvissä käsissä jatkoa ajatellen. Jokaisen elokuvan kohdalla on pieni saateteksti, jossa kuvaillaan elokuvan toteutusta ja niiden alta löytyy linkki varsinaiseen arvosteluun. Ei muuta kuin menoksi ja laitetaan vuoden onnistujat tarjottimelle!


10. HILJAINEN PAIKKA OSA 2 | A QUIET PLACE PART II



Vuonna 2018 komediataustastaan tunnettu yhdysvaltalainen näyttelijä John Krasinski yllätti koko elokuvamaailman loistavalla draamapainoitteisella kauhuelokuvallaan Hiljainen paikka, joka onnistui vakuuttamaan katsojat ja kriitikot siitä, että miehellä voisi olla hyvin lupaava ura myös kameran takana. Ensimmäisen osan herättämän hurjan suosion ja massiivisen tuoton tuloksena ensimmäinen jatko-osa elokuvalle oli jo vireillä vasta muutaman viikon kestäneen teatterikierroksen jälkeen.

Ajatus jatko-osasta oli hyvin riskialtis omasta mielestäni. Ottaen huomioon sen, että ensimmäinen osa toimi omana yksittäisenä tarinanaan niin loistavasti, mahdollista oli, että konseptin vaikutus voisi laimentua radikaalisti syventyessämme mysteerisen asetelman alkuperään enemmän. Hiljainen paikka Osa 2 on hyvin vahva ja efektiivinen kokonaisuus toteutukseltaan ja siitä kiitos kuuluu ilmiömäiselle Krasinskille, joka tuntuu vain parantavan otteitaan jatko-osan merkeissä. Ohjaaja pitää kiehtovaa konseptia väkevästi hallussaan ja vie sen todellakin uudelle tasolle.
 
Ei ainoastaan, että elokuvan tarina on poikkeuksellisen hyvin kirjoitettu, osaa teos myös yllättää piinaavalla tunnelmallaan. Uudet tapahtumapaikat avartavat post-apokalyptista maailmaa entisestään ja eteen työnnetyt vaaratilanteet eivät rajoitu enää pelkästään muukalaisrodun hyökkäyksiin, mikä on hienoa nähdä. Teemojensa puolesta Hiljainen paikka -elokuva nojasi vahvasti perheen merkitykseen ja siihen, kuinka paljon ihminen voi tehdä rakkaidensa puolesta. Vaikka jatko-osa ottaakin samankaltaisen lähestymistavan konseptiinsa, on se enemmänkin tarina vastuunottamisesta, rohkeudesta ja pelkojen voittamisesta.
 
Teknisestä näkökulmasta katsottuna elokuvan kamera-ajot ovat hyvin omaperäisiä ja tarkoin mietittyjä ideoita, jotka herättävät tämän post-apokalyptisen maailman uskottavasti eloon. Hiljainen paikka Osa 2 on mestarillinen osoitus siitä, että yksinkertaisella konseptilla, erinomaisella käsikirjoittamisella, vangitsevalla maailman luomisella, piinaavan painostavalla tunnelmalla ja tekijöiden huolellisella työpanoksella voi saada aikaiseksi mitä hienompia elokuvaelämyksiä.





9. SPENCER



Pablo Larraínin ohjaama elämäkerrallinen draamaelokuva Spencer perustuu löyhästi Iso-Britanniassa vuoden 1991 joulunaikaan sijoittuviin tositapahtumiin. Alkuvuodesta se ei vielä tuntunut herättävän minussa kovin suurta mielenkiintoa, mutta kun ensimmäinen traileri vihdoin julkistettiin, nousivat odotukseni huomattavasti korkeammalle. Teos ei kovin kummoisesti onnistunut ulkomaisilla lippuluukuilla menestymään, vaikka vastaanotto olikin ollut suurimmaksi osaksi hyvin positiivista, mikä on erikoista.

Elokuva on hyvin intiimi ja painostava katsastus prinsessa Dianan elämään, joka tuntuu olevan täynnä ankaraa kritiikkiä, viiltävää surua, palavaa inhoa ja todellista pelkoa. Seuraamme tarinan aikana, kuinka noin muuten elämäniloisen naisen suurimmat epävarmuudet ja huolenaiheet yhtenevät yhdeksi massiiviseksi kauhuspektaakkeliksi. Teos on vaativasta luonteestaan huolimatta poikkeuksellisen mukaansatempaavaa ja painostavaa seurattavaa.

Tunnelmallisesti elokuva koettelee rajoja vaikuttavalla tavalla, eikä ohjaaja tunnu säästelevän katsojaa ollenkaan tarinan järkyttäviltä yllätyksiltä tai ylipäätään sen häiritsevältä luonteelta näin psykologisesta näkökulmasta katsottuna. Jonny Greenwoodin upeat sävellykset tuovat tuotokseen rutkasti lisäarvoa. Ei ainoastaan, että ne kertovat oman häiritsevän tarinansa käsi kädessä näytöllä tapahtuvan kanssa, mutta ne kuvailevat vaikuttavasti tapahtumien traagisuutta ja tunnekuohujen huminaa. Teknisestä näkökulmasta katsottuna elokuva on erinomainen kaikin puolin.
 
Filmille kuvattu materiaali huokuu vanhanaikaista estetiikkaa ja värejä, jotka herättävät tämän historiallisen maailman vakuuttavasti eloon katsojan vastaanotettavaksi. Visuaaliseen esillepanoon on elokuvassa panostettu täysillä ja sen huomaa jo kaukaa. Ei ainoastaan, että upeat kuvaustekniikat ja vangitsevat kamera-ajot luovat poikkeuksellisen ainutlaatuisen ja intiimin kuvauksen tarinan tapahtumista, mutta pieniä yksityiskohtia on myös korostettu selkeästi yhtenäisen esteettisen luonteen ylläpitämiseksi. Myös lavastukset ja puvustukset ansaitsevat omat suosittelunsa.
 
Spencer on traaginen katsaus prinsessa Dianan ristiriitaiseen hovielämään, joka saa katsojan kuin katsojan jännittämään penkin reunalla. Tositapahtumiin perustuvia seikkoja muovaillaan ja muutellaan tuotoksessa hiukan dramaattisuuden ja emotionaalisen painoarvon korostamiseksi - siinä se onnistuukin loistavasti. Vaikka elokuva ei välttämättä olisikaan ihan jokaisen kuppi teetä, tarjoaa se varmasti jokaiselle katsojalle jotain omaperäistä vastaanotettavaa.





8. YHDET VIELÄ | DRUK



Suuren ylistyksen maailmalla saanut Yhdet vielä -elokuva on tanskalaisen ohjaajan Thomas Vinterbergin viimeisin taidonnäyte, joka onnistui herättämään kiinnostukseni heti kuultuani siitä. Itse ohjaaja oli minulle tuolloin vielä täysin tuntematon tapaus, vaikka olinkin hänen teoksistaan ohimennen kuullut. Kiinnostukseni herätti pääroolin esittäjänä toimiva Mads Mikkelsen, joka on onnistunut vakuuttamaan minut varteenotettavuudestaan aiempien töiden merkeissä. Mikä elokuvan erottaa muista vastaavanlaisista pienistä tuotannoista, on sen traaginen tausta.
 
Thomas Vinterberg oli kirjoittanut käsikirjoituksensa elokuvalleen, joka perustuisi hänen omaan kirjoittamaan näytelmäänsä. Ohjaajan tytär Ida oli onnistunut myös inspiroimaan isäänsä lisäämään muutamia yksityiskohtia kertomiensa tarinoidensa muodossa, jotka pääosin käsittelivät tanskalaista juomakulttuuria. Valitettavasti tuotannon alkumetreillä ohjaajan Ida-tytär kuoli vakavassa autokolarissa, minkä vuoksi Thomas Vinterberg päättikin muokata elokuvansa alkuperäistä sanomaa ja muuttaa sen tärkeimmän teeman alkoholin merkityksestä elämisen ilon tärkeyteen.

Pidin hyvin paljon siitä, kuinka pienimuotoinen elokuva on perimmiltään ja kuinka keskittyneenä se pysyy pitkin kestoaan. Ei ainoastaan, että hahmot tuntuvat jopa pelottavan samaistuttavilta tapauksilta, mutta ympäristö itsessäänkin vaikuttaa hyvin uskottavalta kokonaisuudessaan. Yhdet vielä -elokuva on loistava taidonnäyte tanskalaiselta ohjaajalta Thomas Vinterbergiltä. Ei ainoastaan, että se onnistuu herättämään katsojassaan vahvoja tunteita, mutta samalla se onnistuu myös luomaan rutkasti keskustelua, sillä konseptin tarjoamat teemat ovat hyvin yleisiä ja tulkinnallisia monesta näkökulmasta katsottuna.
 
Alkoholismista elämän iloon ja vastuullisuudesta terveeseen mieleen elokuva pistää katsojan itse mietiskelemään tarinansa tarjoamia teemoja ja tärkeitä sanomia, joita voi moitteettomasti yhdistää omakohtaisiinkin kokemuksiin. Yhdet vielä on vaikuttava teos, mutta ei välttämättä ihan jokaisen mieleen sopiva pienimuotoisuutensa ja vaativan luonteensa vuoksi. Vaikka se onkin draamapainoitteinen kokonaisuus, osaa se olla myös paikoitellen hervottoman hauska, mitä en todellakaan odottanut siltä ennakkoon. Yksi vuoden suurimmista yllättäjistä.





7. SPIDER-MAN: NO WAY HOME



Marvel Cinematic Universe -elokuvasarja tuntuu edelleenkin kaikkien näiden vuosienkin jälkeen tarjoavan toinen toistaan suurempia ja eeppisempiä elokuvaelämyksiä supersankarielokuvien kannattajille vastaanotettavaksi. Tom Hollandin Hämähäkkimies-elokuvatrilogian kaksi ensimmäistä osaa Homecoming ja Far From Home olivat loistavia esimerkkejä siitä, että joskus toisenlainen lähestymistapa entuudesta tuttuun konseptiin voisi toimia yhä uudelleen ja uudelleen.

Elokuva on selkeästi saanut inspiraatiota muutamaa vuotta aikaisemmin julkaistusta menestyksekkäästä Spider-Man: Kohti Hämähäkkiversumia -animaatioelokuvasta, joka kannattelee ajatusta multiversumista. Kuten tiedämmekin multiversumia pidetään oikeassakin elämässä jossain määrin jopa uskottavana teoriana, jonka mukaan jokaisesta meistä olisi tarjolla monenlaisia variaatioita muissa todellisuuksissa. Tätä ideaa harjoitetaankin vahvasti kyseisen elokuvan muodossa, jossa hurjaksi eskaloitunut tilanne alkaa todellakin karkaamaan käsistä.

Se on poikkeuksellisen mukaansatempaava ja eeppinen seikkailu, jota ei voi ihan sanoin kuvailla. Siinä nimittäin tapahtuu sellaisia asioita, joita ei vielä pari vuotta sitten olisi voinut edes kuvitellakaan olevan osana supersankarielokuvaa. Hyvin mahtipontisia ja rohkeita ideoita tasapainotteleva tuotos onnistuu sekä rakenteellisesta, että tunnelmallisesta näkökulmasta katsottuna miellyttää katsojaa kuin katsojaa. Vaikka elokuva onkin pitkä noin kahden ja puolen tunnin kestossaan, tuntuu se menevän ohi hetkessä.

Spider-Man: No Way Home on jokaisen Hämähäkkimies-kannattajan märkä unelma, jonka olemassaolon mahdollisuutta ei voinut ennakkoon edes sisäistää. Vaikka elokuvassa onkin pienet yksittäiset ongelmansa, onnistuu Jon Watts viimeistelemään parhaan tarjolla olevan Hämähäkkimies-elokuvatrilogian ja millä tavalla vielä. Ei ainoastaan, että se tuo lapsuuden muistot takaisin tarjottimelle erilaisten ideoiden ja viittauksien merkeissä, mutta se onnistuu tekemään tästä uskomattomasta ajatuksen tyngästä totisinta totta toteutuksensa puolesta. 

Spider-Man: No Way Home on loistava elokuva, joka tarjoaa rutkasti viihdettä eeppisen toiminnan, väkevän draaman ja tajunnan räjäyttävän asetelmansa muodossa. Vaikka elokuvalla olikin suuret odotusarvot ennakkoon, onnisuu se moitteettomasti pitämään lupauksensa ja tarjoamaan ainutlaatuisen elokuvaelämyksen katsojalle kuin katsojalle. Myös tulevaisuus näyttää hyvin mielenkiinoiselta, sillä teos tarjoaa monta avonaista ovea, joita Marvel Cinematic Universe -elokuvasarja pystyy tarpeen sattuessa käyttämään.





6. THE GREEN KNIGHT



Olen aina rakastanut A24-tuotantoyhtiön julkaisemia elokuvia ja katsonut niitä mielelläni lisää uusien mahdollisuuksien ilmaantuessa eteeni. Kyseinen yhtiö on kuitenkin siitä uniikki tapaus, että se tuo suurille kankaille hyvin omaperäisen ja epätavallisen näkökulman elokuvien tekoon. A24-elokuvat ovat yleensä hyvin henkilökohtaisia, intiimejä, ''helposti lähestyttäviä'' ja omaperäisiä projekteja konsepteiltaan. Ne tuntuvat myös hyvin aidoilta ja syvällisiltä kokemuksilta, jotka pitävät huolen siitä, ettei katsoja jää tyhjin käsin katsastuksen jälkeen. Ne jättävätkin aina jälkeenpäin jotain mietittävää ja pohdiskeltavaa.

The Green Knight ei putoa kauas kyseisestä ajattelumallista. Vaikka elokuva selkeästi käsitteleekin kuuluisaa 1300-luvun loppupuolella ilmestynyttä ''Sir Gawain and the Green Knight'' -ritarirunoelmaa, ottaa se paljon vapauksia yksityiskohtiensa ja lähestymistapansa puolesta. Tarina nimittäin ammentaa runkonsa legendaarisesta alkuperäismateriaalistaan, mutta tekee sen omilla poikkeuksellisen fantastisilla ehdoillaan. Tämän vuoksi elokuva tuntuukin niin omaperäiseltä ja uniikilta kokonaisuudelta kaiken kaikkiaan.

Elokuva käsittelee temaattisesta näkökulmasta katsottuna vahvasti vastuullisuutta, hyvätahtoisuutta, kunniakkuutta ja urheutta, jotka määrittelevät todellisen ritarillisen miehen. Tämä intiimisyys ja ''maanläheinen'' lähestymistapa konseptiin onkin hyvin kiehtovaa seurattavaa katsojan näkökulmasta katsottuna, sillä elokuva olisi voinut helposti olla toimintatäytteisempi tykitys kuuluisasta legendasta. Elokuva on esteettisesti poikkeuksellisen henkeäsalpaava kokemus. Ei ainoastaan, että fantastisilla piirteillä leikittelevä maailma herää eloon, mutta sen yksityiskohdat tuntuvat ponnahtavan vakuuttavasti näytön toiselle puolelle katsojan ihailtavaksi.
 
Myös laadukkaat käytännön efektit ja puvustus ovat erittäin onnistunutta elokuvassa. The Green Knight on rohkea, absurdi, mieleenpainuva, symbolistinen ja kaunis sovitus legendaarisesta tarinasta, joka yllättää omaperäisellä aistikkuudellaan, samaistuttavilla teemoillaan ja kuvankauniilla teknisellä toteutuksellaan. Elokuvan audiovisuaalinen luonne hakee kaltaistaan, eikä sitä ole omaperäisyydellä ainakaan pilattu. Jos hitaasti palavat, tulkinnanvaraiset ja poeettiset elokuvat eivät teissä tunteita herätä, niin tämä teos ei ole luultavasti suunnattu teille.





5. LAST NIGHT IN SOHO



Brittiläinen elokuvaohjaaja Edgar Wright on onnistunut vuosien saatossa löytämään paikkansa omaperäisimpien visionäärien joukosta, vaikka kaikki katsojat eivät välttämättä häntä pidäkään kovin korkealla jalustalla omilla listoillaan. Itse olen pistänyt herran filmografiasta merkille sen, että mies on poikkeuksellisen taitava tahdittamaan luomuksiaan ja visualisoimaan ne mahdollisimman vaikuttavalla tavalla näytön toiselle puolelle. Myös editointityöskentely erottuu upeasti joukosta kokeilunhaluisella luonteellaan ja se tuokin hänen elokuviinsa hyvin omaperäisen ja vauhdikkaan tunnelman.

Last Night in Soho on vangitsevan maaginen elokuva toteutukseltaan. Ei ainoastaan, että se tempaa katsojan mukaansa kiehtovalla konseptillaan, mutta se osaa myös viehättää kokeilunhaluisuudellaan ja monimuotoisella toteutuksellaan. Elokuva saattaa vaikuttaa alkuun jopa liian mahtipontiselta idealta, mutta sen edetessä huomaammekin pian, että ohjaajana toimiva Edgar Wright pitää paketin näppärästi kasassa. Hyvin kärsivällinen ja huolellinen alustusvaihe rakentaa jykevän pohjan elokuvalle ja kun tarina alkaa vihdoin eskaloitumaan radikaalisella tavalla, pysyvät merkittävimmät tukipilarit edelleen jykevästi maassa.

Tunnelmallisesti elokuva muuntautuu leikkisästä ja kevyehköstä alkuasetelmasta painostavan vangitsevaksi kammoksi, joka todellakin yllättää hektisellä kaoottisuudellaan. Ei ainoastaan, että ohjaaja onnistuu saamaan katsojastaan tiukan otteen elokuvassa, mutta hän tykkää riepotella tätä ympäriinsä tehostaakseen tarjoamaansa jännitystä ja turvatonta oloa entisestään. Elokuva onnistuukin yllättävällä tavalla piinata katsojaa kauhistuttavilla kuvillaan, vaikka materiaali ei nyt mitenkään kauhean graafiseksi välttämättä muutukaan kestonsa aikana.

Lavastuksista puvustuksiin ohjaaja tuntuu sisäistävän 1960-luvun olemuksen ottaakseen siitä kaiken potentiaalin irti ja sen hän myös mielestäni tekeekin. Värimaailma miellyttää räikeydellään ja monipuolisuudellaan. Ei ainoastaan, että sävyt tuntuvat vahvoilta, mutta niiden välittämät tunteet korostuvat entisestään unimaailman valtaessa näytön täysin haltuunsa. Musiikki viehättää vangitsevalla luonteellaan ja kappaleet jäävätkin efektiivisesti soimaan päässä kauan elokuvan loputtuakin.

Genrejä yhdistelevä Last Night in Soho on fantastinen ja poikkeuksellisen vangitseva elokuva, joka onnistuu vaikuttavasti riepottelemaan katsojaansa kauhistuttavan satumaisen kaninkolonsa uumenissa. Vaikka se ei välttämättä tulekaan kaikkia katsojia miellyttämään ratkaisujensa valossa, tarjoaa se varmasti jokaiselle jotain mukaan otettavaa. Tulkinnanvaraisia yksityiskohtia tarjoava tarina pyrkii jatkuvasti ohjaamaan katsojaa harhaan ja suurimmaksi osaksi onnistuukin tässä upealla tavalla. Edgar Wright osaa hommansa ja Last Night in Soho näyttää sen selkeästi.





4. IN THE HEIGHTS



Musikaalielokuvat ovat olleet siitä kiehtovia tapauksia minulle, etten tuntenut ennen vanhaan minkäänlaista vetovoimaa niihin, kunnes päätin repäistä laastarin ja kokea yhden sellaisen valkokankaalta. Näin ensimmäisenä Damien Chazellen ohjaaman La La Land -elokuvan, enkä voinut rakastua enempää sen taianomaiseen ja mukaansatempaavaan luonteeseen. Kun In the Heights -elokuva alkoi markkinoimaan materiaaliaan, odotukseni olivat luottavaiset sen suhteen, vaikka jossain määrin myös varovaisetkin.

In the Heights on hyvin merkityksellinen elokuva ja tämä myös huokuu sen tarjoamassa materiaalissa. Seuraamme tarinan aikana Washington Heightsin arkielämää ja tiettyjen yksilöiden pyrkimyksiä tavoitellessaan suurimpia unelmiaan. Yleisimmin nämä unelmat jäävät kaukaisiksi toiveiksi, mutta onko se välttämättä kuitenkaan huono asia? Ei välttämättä, jos elää näin positiivisessa ja suvaitsevaisessa kulttuurin täyttämässä yhteisössä. Elokuva ei ainoastaan onnistu yllättämään katsojansa laadukkuudellaan, mutta todellakin vangitsee jokaikisen mukaansa päräyttävän upeilla musiikkinumeroillaan ja hienolla sanomallaan.
 
Itse tarinaan lähestytään musikaalimaisella tavalla. Vaikka osa dialogista mukaileekin tavanomaisen elokuvan perusperiaatteita, on suurin osa siitä rakennettu kuitenkin massiivisten musikaalinumeroiden varaan, joiden aikana sekä dialogia, että tarinakaaria viedään nerokkaalla ja nokkelalla tavalla eteenpäin. Eroten esimerkiksi järkyttävään Cats-elokuvaan, In the Heights onnistuu käyttämään musikaalisuuttaan hyväksi osana kokonaisvaltaista tarinankerrontaa ja hyödyntämään sitä muuttaen fantasiamaisia piirteitään astetta maanläheisimmiksi.
 
Toki, elokuva vaatii katsojaltaan tietynlaista uskon hyppyä, jotta sen tarjoama dramaturginen materiaali onnistuisi tempaamaan mukaansa ja herättämään jonkin sortin tuntemuksia. Elokuva ei sen vuoksi välttämättä sovellu jokaisen katsojan mukavuusalueelle, mutta ei sen täydykään. In the Heights onkin tehty sellaisille katsojille, jotka haluavat - ja pystyvät - irroittautumaan oikeasta elämästä vajaaksi kahdeksi ja puoleksi tunniksi.
 
In the Heights on poikkeuksellisen laadukas musikaalielokuva, joka tiedostaa olevansa fantasiamaailmaa, mutta pitää tarinansa ja teemansa tarpeeksi maanläheisinä saadakseen katsojansa samaistumaan moitteettomasti hahmojen uskottaviin elämäntilanteisiin. Musiikki on mieleenpainuvaa, enkä yllättyisi ollenkaan, jos kuuntelisin kappaleita jatkuvasti uudestaan ja uudestaan vuosienkin päästä. Yhteisön, sekä kulttuurin merkitys ja tärkeys huokuu elokuvasta vahvasti. Se myös muistuttaa meitä unelmoimaan, vaikka määränpäämme olisivatkin kuinka pieniä tai suuria.





3. ISÄ | THE FATHER



Isä-elokuva on hyvin kiehtova tapaus monestakin näkökulmasta katsottuna. Ei ainoastaan, että elokuva tarinallisesti poikkeuksellisen mysteerinen ja omaperäinen, mutta sen symbolistinen ja leikkisä visuaalinen ote todellakin herättää kysymyksiä katsojassaan. Elokuva perustuu ranskalaisen ohjaajan Florian Zellerin La Père -näytelmään vuodelta 2014, mikä myös näkyy. Ei ainoastaan, että materiaali rajoittuu hyvin pienelle alueelle suljettujen ovien sisälle, mutta elokuva nojaa vahvasti näytteljöiden roolisuorituksiin. Elokuva käsittelee dementiaa jopa yllättävän uskottavalla tavalla.
 
Seuraamme, kuinka Anthony yrittää pärjätä arjestaan ikävän tilansa kanssa, mutta se tuntuu pikkuhiljaa ottavan hänestä yhä tiukemman ja tiukemman otteen. Monilla katsojilla saattaa elokuva osua ikävästi tunteisiin, etenkin jos on läheisiä perheenjäseniä tai tuttuja, jotka potevat itse dementiaa. Ohjaaja onnistuu nimittäin visualisoimaan autenttisesti armottoman muistisairauden tuomia vaikeuksia ja sen epävarmaa luonnetta. Tarinallisesti elokuva ei alustavasti välttämättä tunnu tähtäävän kirkkaimpiin tähtiin, mutta tekee se sen puolivahingossa laadukkaan ohjauksensa ja erittäin taitavasti kirjoitetun käsikirjoituksensa avustuksella.
 
Ohjaaja Florian Zeller nimittäin lähestyy elokuvaa teema edellä ja tässä tapauksessa se toimiikin esimerkillisellä tavalla. Nerokkaan tarinan ja hyvin syväluotaavien hahmojen lisäksi elokuva erottuu ehdottomasti puolekseen tuotannollisesta näkökulmasta katsottuna. Etenkin lavasteet ja tapahtumapaikat merkkaavat hyvin paljon elokuvassa. Ei ainoastaan, että niiden jatkuvasti muuttuva luonne ja ulkonäkö muovailee tarinaa eteenpäin pitäessään samalla mysteerin jatkuvasti yllä, mutta ne kuvastavat hyvin uskottavasti dementiaa potevan henkilön ajatusmaailmaa ja käsitystä omasta rikkinäisestä mielestä, jotka molemmat vuotavat itsestäänselvien syiden vuoksi.
 
Markkinointimateriaali ja omat odotukseni viittasivat hyvin selkeästi puhtaaseen draamaelokuvaan, mutta yllätyksekseni se kuitenkin onnistuu yhdistelemään tasapainoisesti väkevää draamaansa esimerkiksi jännityspainoitteiseen mysteeriin ja ajoittain myös hulvattomaan komediaan, jotka tuovat kieltämättä hyvin syvyyttä konseptiin. Tarina on täynnä ennalta-arvaamattomia tilanteita, ovelaa konseptilla harhauttelemista, sekä sydäntäsärkevä hetkiä, jotka kaivelevat sisimmässä pitkään elokuvan loputtuakin. Isä on yksi vuoden parhaimpia elokuvia, johon monet tahot tulevat varmasti samaistumaan syvällä tasolla.





2. ANNETTE



Annette on vuonna 2021 ensi-iltansa Cannesin elokuvajuhlilla saanut psykologinen draamaelokuva, jonka ohjauksesta vastaa ranskalainen elokuvaohjaaja Leos Carax. Nimi ei ole entuudestaan tuttu, joten oli vaikea sanoa, minkälaisesta teoksesta olisi perimmiltään kyse. Markkinointimateriaali kuitenkin herätti kiinnostukseni ja kovan luokan näyttelijäkaarti vahvisti vain tunnettani entisestään. Lähdin katsomaan elokuvaa avoimin mielin, mutta en koskaan osannut edes kuvitella sen riipaisevan minua näin syvältä sisimmästäni.

Annette ei ole vain elokuva. Se on hyvin surrealistinen ja absurdi elämys, joka hämmentää katsojaa häikäilemättömyydellään ja viehättää tätä omaperäisellä luonteellaan. Niin kuin aiemmin mainitsinkin, en tiennyt mitä elokuvalta pitäisi ennakkoon odottaa ja vastaukseni siihen on, ettei siltä kannatakaan odottaa mitään. Ohjaaja tietää tasan tarkkaan, kuinka hän pystyy vangitsemaan katsojansa keskelle surrealistista ja melodramaattista ympäristöä, joka tuntuu kääntyvän radikaalisesti akselinsa ympäri tarinan edetessä.
 
Jokseenkin primitiiviseltä tuntuva maailma osaa olla samaistuttava monella tapaa, mutta ei kirjaimellisessa mielessä, vaan enemmänkin symbolistisessa. Elokuvan tarinankerronta erottuu puolekseen ilmaisevan tyylinsä ansiosta. Vaikka alkuun tämä seikka tuntuukin vähän vieraalta ja hämmentävän oudolta, siihen tottuu yllättävän nopeasti tarinan edetessä ja maailman avartuessa silmiemme edessä. Elokuvassa ei nimittäin ole puhuttavaa dialogia - ainakaan molempiin suuntiin kulkevana. Kaikki vuorosanat joko lauletaan tai hyräillään jonkin melodian säestämänä.

Konsepti pitää sisällään lukuisia vaativia teemoja, jotka ovat yllättävän helposti heijastettavissa oikeaan elämään. Elokuva kommentoi kuuluisuutta ja sen mukana seilaavia koettelemuksia anteeksiantamattomalla tavalla. Ei ainoastaan, että se ottaa vahvasti kantaa materialismiin ja myrkyllisiin ihmissuhteisiin, mutta se luo myös hyvin pysäyttävän kuvan kuuluisuuden tuomasta statuksesta, jonka menettäminen voi koitua kenen vain kuolettavaksi kohtaloksi - varsinkin henkisellä tasolla.

Visuaalisesti elokuva on hyvin kokeilunhaluinen ja mahtipontinen luonteeltaan, mikä osoittautuu onneksemme vain positiiviseksi asiaksi, sillä ohjaajan uniikki visio pääsee elementtiinsä ja vaikuttavuuteensa erinomaisen kameratyöskentelynsä, nerokkaan editoimisensa ja symboliikalla varustetun visuaalisen tarinankerrontansa avustuksella. Värimaailma vikittelee satumaisia piirteitä, eikä monipuolisuudestakaan tunnu olevan puutetta. Annette on anteeksiantamattoman kaunis painajainen, joka erottuu surrealistisuudellaan ja suorasanaisuudellaan upeasti muista vastaavanlaisista elokuvista.





1. DYYNI | DUNE



Olemme pitkään ja hartaasti odottaneet suuremman luokan elokuvaspektaakkelia, joka vastaisi Star Wars -elokuvasarjan poikkeuksellisen laajaa universumia, Taru sormusten herrasta -trilogian syvällistä tarinankerrontaa ja Blade Runner 2049 -elokuvan täydellistä teknistä toteutusta. Nyt sellainen on vihdoin tarjolla Denis Villeneuven ohjaaman Dyyni-elokuvan muodossa. Tämä on kieltämättä sellainen elokuva, joka saattaa ennakkoon jopa pelottaa katsojaa. Etenkin jos katsoja on jollain tasolla tietoinen alkuperäismateriaalista tai toimii jopa kannattajan roolissa.

Se on nimittäin saanut paljon hehkutusta ja ylistystä osakseen mielipuolisen näyttelijäkaartinsa ja näyttävän esillepanonsa vuoksi. On siis syytä muistaa, että alkuperäismateriaalia itsessäänkin pidetään sellaisena kokonaisuutena, että yksittäistä toimivaa elokuvasovitusta on siitä lähes mahdoton tehdä. Tämän vuoksi Warner Bros. Pictures ja Denis Villeneuve ovatkin päättäneet jakaa tarinan kahtia sen mahtipontisen luonteen ja massiivisen sisällön vuoksi.
 
Onnistuuko elokuva visualisoimaan omaperäisen ja syvällisen tarinakokonaisuuden puolikkaan valkokankaille efektiivisesti? Ehdottomasti! Sopiiko se kontekstiltaan ja perimmäiseltä toteutukseltaan jokaiselle katsojalle? Kyllä ja ei. Denis Villeneuve nimittäin lähestyy konseptia hyvin tunnollisella ja kärsivällisellä otteella. Sukellamme elokuvan mukana konseptin synkimpiin onkaloihin, jotka tarjoavat lukuisia vaativia teemoja ja filosofisia ajatuksia katsojan pohdittavaksi.

Vaikka kyse onkin futuristisesta ja fantastisesta ympäristöstä, hyvin samaistuttavat ihmisarvot ja kulttuurit paistavat vahvasti näytön toiselle puolelle tulkinnanvaraisinkin tavoin. Elokuva on kuin onkin poikkeuksellisen syvällinen sukellus Herbertin ajatuksia herättävään scifieepokseen, joka vie katsojan moitteettomasti keskelle aistikasta ja moniulotteista maailmaa. Sen hidastempoinen, mutta vangitseva luonne valtaa katsojan mielen ja vie tämän kiehtovan vastakkainasettelun keskelle, joka kasvaa kasvamistaan silmiemme edessä.

Audiovisuaalisesta näkökulmasta katsottuna elokuva on häkellyttävän mestarillinen toteutus kaiken kaikkiaan. Ei ainoastaan, että se säväyttää näyttävyydellään ja monipuolisuudellaan, mutta se toden teolla imaisee katsojan sisäänsä tarjoten silmiä hiveleviä hetkiä. Kuvaus todellakin osuu maaliinsa, eikä tuotannon laadukkuudestakaan ole kysymystäkään. Hans Zimmerin eeppiset sävellykset tuovat elokuvaan oman arvokkaan lisänsä maailman avartamisen ja tunnelman rakentamisen merkeissä.
 
Dyyni on vangitseva, eeppinen ja aistikas elokuvaeepos, joka saa luultavasti jokaikisen katsojan murtumaan polvilleen ällistyksestä. Elokuva ei välttämättä jokaisen makuun istu, etenkään jos elämää suuremmat konseptit aiheuttavat pahennusta, mutta jokaikinen katsoja saa varmasti jotain merkityksellistä pohdittavaa tästä teoksesta irti. Ohjaaja onnistuu nimittäin sovittamaan omaperäisen konseptin valkokankaille mieleenpainuvalla tavalla ja hän tekee sen mestarillisella tyylillä.





Vihdoin! Tämän vuoden suurimmat onnistujat ja yllättäjät saatiin vihdoin käsiteltyä läpi uudemman kerran ja seuraavaksi voi hyvin mielin keskittyä sitten vuoden 2022 odotetuimpiin teoksiin, joiden paljastamista odotan myös innolla. Elokuvavuosi 2021 on ollut hyvin kiehtova ja lupaava kokonaisuudessaan, joten elokuvien tulevaisuus näyttäisi olevan hyvissä käsissä vielä. Vaikka koronaviruspandemia riehuukin maailmalla, tuntuu jo siltä, että pahin on jo takanapäin - toivon mukaan. Nyt nokka suuntautuu kohti seuraavaa vuotta!

Kirjoittaja: Ilja Malakeev, 31.12.2021
Lähteet: kansikuvat www.impawards.com ja www.filmikamari.fi, trailerit www.youtube.com

Kommentit

Lähetä kommentti