Verenpunainen kauhu | Profondo Rosso (1975) - arvostelu

 

Ohjaus: Dario Argento

Pääosissa: David Hemmings, Daria Nicolodi, Gabriele Lavia,

Macha Méril, Eros Pagni, Giuliana Calandra, Clara Calamai, 

Piero Mazzinghi, Glauco Mauri, Liana Del Balzo
Genre: Kauhu, Mysteeri, Jännitys

Kesto: 2 tuntia 7 minuuttia

 

Kutkuttavan Suspiria - tappavat huokaukset- ja mainion Pelkoa ei voi paeta -elokuvan jälkeen oli aika uppoutua takaisin Dario Argenton giallojen äärelle. Verenpunainen kauhu on vuonna 1975 ensi-iltansa saanut kauhupainoitteinen mysteerielokuva, joka toimii ohjaajan viidentenä ohjaustyönä. Kuten kahdessa aiemmassakin tapauksessa, myös tämän elokuvan päätin katsoa niin sanotusti ''sokeana'' tietämättä mitään siitä ennakkoon. Ottaen huomioon, että tämä lähestymistapa on toiminut herran tuotantoja katsellessa erinomaisena ratkaisuna, oli pidettävä siitä kiinni edelleenkin. Onko Verenpunainen kauhu Argenton parasta antia vai pysytteleekö se sinnikkäästi miehen muiden teosten tasolla?

 

Professori Giordani pitää parapsykologisen konferenssiesityksen italialaisessa Torinon kapungissa. Hänen kunnioitettuna vieraanaan toimii meediona nimen itselleen tehnyt Helga Ulmann, joka aistii salista esityksen aikana häiritseviä ja murhanhimoisia ajatuksia yleisöstä. Kun parivaljakko alkaa keskittymään aiheeseen syvemmin, lähtee yleisöstä mysteerinen henkilö pois kohti uloskäyntiä. Hämmästyneenä tapahtuneesta päättää Helga lähteä takaisin kotiinsa rauhoittumaan ja lepäämään rankan päivän jälkeen omissa oloissaan. Mysteerinen mustahanskainen henkilö on seurannut tätä kuitenkin kotiin asti ja alkaa soittamaan pahaenteistä lastenlaulua vinyylisoittimellaan.

 

Ihmetyksen valtaama nainen avaa peloissaan oven ja huomaa tuijottavansa kuolemaa suoraan silmiin. Verisen murhan ulkoa todistanut pianistina elantonsa saava naapuri Marcus Daly ryntää apuun. Paikalle tultuaan hän huomaa kuitenkin tekijän paenneen. Virkavalta kutsutaan paikalle ja miestä haastatellaan johtolankojen toivossa. Tapaus jää kuitenkin kummittelemaan miehen päähän, minkä vuoksi hän päättää syventyä asiaan itsekin. Marcus lyöttäytyy ensimmäisenä paikalle saapuneen reportterin Gianna Brezzin kanssa yhteen selvittämään murhamysteeriä, joka kääntyy kuitenkin nopeasti heitä vastaan.

 

Dario Argento on siitä mieleenpainuva ohjaaja, että hän ei ainoastaan onnistu tekemään konsepteistaan täysin itsensä näköisen, mutta hän osaa kertoa tarinansa efektiivisesti kutkuttavan koukuttavalla tyylillään. Kuten monissa muissakin tuotoksissa, Verenpunainen kauhu -elokuvassa ohjaajan visionäärinen jälki näkyy selkeästi läpi materiaalista. Ei ainoastaan, että sen visuaalinen luonne tempaa mukaansa mysteerisyydellään, mutta sen turvaton tunnelma nielaisee katsojan kokonaisena kitaansa. Alustuksesta asti tulee ilmi se, että elokuva tulisi ottamaan aikansa tarinansa puolesta, mutta se ei kuitenkaan missään nimessä ole negatiivinen asia - päinvastoin.

 

Seuraamme elokuvassa David Hemmingsin esittämää pikkutarkkaa ja kilpailuhenkistä pianistimiestä Marcusia, joka on sielultaan todellinen taiteilija. Hän rakastaa työtään ja elää elämäänsä onnellisesti pianonsa äärellä. Miehen elämässä ei paljoa muuta tapahdukaan kuin nuottien kirjoittamista ja koskettimien näpyttelemistä. Nyt kun mies yllättäen joutuukin murhamysteerin varjostaman myrskyn silmään, muuttuu arki radikaalisti astetta jännittävämmäksi. Marcus tutustuu murhapaikalla Daria Nicolodin esittämään omintakeiseen ja kyvykkääseen Giannaan, joka reportterina nojautuu vahvasti tutkivaan työhön. Parivaljakko lähtee seuraamaan tarjolla olevia johtolankoja ja he yllättyvätkin siitä, kuinka verkkoisaksi ja monimutkaiseksi tutkinta muuttuu tilanteen eskaloituessa.

 

Rakenteellisesta näkökulmasta katsottuna Verenpunainen kauhu on erinomainen osoitus siitä, että kärsivällisellä tarinankerrontatyylillä ja syväluotaavilla hahmoilla pääsee hyvinkin pitkälle elokuvanteossa. Ei ainoastaan, että ohjaaja onnistuu alustamaan asetelmansa huolellisesti ja efektiivisesti, mutta mysteeriä lähdetään kiristämään hyvissä ajoin poikkeuksellisen mukaansatempaavin keinoin. Tarina etenee omalla kärsivällisellä vauhdillaan tarjoten valtavasti tietoa ja yksityiskohtia, joista pystymme saamaan moniulotteisen kokonaiskuvan elokuvan tarjoamasta maailmasta ja sen käsittelemistä hahmoista. Mikä hienointa, uppoudumme täysin konseptin syöveriin.

 

Elokuvan hahmot ovat loistavasti käsikirjoitettuja tapauksia kaiken kaikkiaan. Pystymme moitteettomasti investoitumaan heidän motiiveihinsa ja koettelemuksiinsa, jotka tuntuvat vain syventyvän, mitä pidemmälle tarinassa etenemme. Ei ainoastaan, että hahmot tuntuvat perimmiltään aidoilta ihmisiltä, mutta heidän välillään käytävät arkiset keskustelut vain korostavat heidän uskottavuuttaan entisestään. Dialogi on sen verran oivasti kirjoitettua, ettei se nojaa turhaan suoriin paljastuksiin tai yksityiskohtien esittelyihin, vaan antaa katsojan itse päätellä mahdollisia skenaarioita päässään. Onkin upeaa seurata, kuinka mysteeriä onnistutaan pitämään yllä pitkin elokuvaa.

 

Tunnelmallisesti elokuva on odotetustikin varsinainen jännitysnäytelmä, johon jää koukkuun heti kättelyssä. Vaikka jännite ei olekaan koko ajan läsnä tarinan edetessä, pysyy tietynlainen vireys päällä siitä huolimatta taustalla kummittelemassa katsojaa. Argento ei ainoastaan osaa herättää kutkuttavia tunteita materiaalinsa avulla, mutta hän todellakin lyö kaikkensa peliin vaikutuksen maksimoimiseksi. Hän käyttää vakuuttavasti Goblin-yhtyeen sävellyksiä kohtauksissaan ja saa tunnelman erottumaan vakuuttavasti puolekseen. Visuaalisesta näkökulmasta katsottuna elokuva on ajoittain jopa mestarillinen toteutukseltaan. Omaperäiset kamera-ajot ja oivat artistiset ratkaisut pitävät huolen siitä, että materiaali tuntuu monipuoliselta ja tuoreelta pitkin kestoaan.

 

On myös nostettava esiin se, kuinka aktiivisesti elokuva yrittää johtaa katsojaa harhaan. Juuri kun luulemme, että tiedämme kuka on murhien takana, niin uudet juonenkäänteet kääntävät konseptin päälaelleen sekoittaen pakkaa entisestään. Vihjeitä on kyllä ripoteltu pitkin elokuvaa, mutta ne ovat sen verran hienovaraisesti ujutettuja, ettei niitä välttämättä ensimmäisellä katselukerralla edes huomaa. Oli hurjaa huomata, että yksi näistä pilkisti silmäkulmaani hetkellisesti elokuvan alkupuolella ja luulin sillä hetkellä sen olevan vain oman mielikuvitukseni tuotosta, mutta ratkaisujen äärellä selvisikin, että olin nähnyt ihan oikein. En tietenkään pystynyt yhdistämään lankoja yhteen vielä tuolloin, mutta se kävi järkeen jälkikäteen paljastusten vyöryessä tietoisuuteen.

 

Verenpunainen kauhu on loistava elokuva, joka ei ainoastaan onnistu tempaamaan katsojaa mukaansa, mutta tarjoaa tälle hyvin syväluotaavan ja mielenkiintoisen murhamysteerin selvitettäväksi. Elokuva on toteutettu ihailtavan laadukkaalla otteella alusta loppuun asti, eikä se tuntunut oikeastaan missään vaiheessa polkevan turhaan paikallaan. Dario Argenton tunnistettava kädenjälki paistaa näytöltä upealla tavalla, eikä sitä kaikkea vain voi olla ottamatta sisään. Lopetus jättää kieltämättä vähän kylmäksi, koska kaikki loppuu kuin seinään konsanaan, mutta se ei kuitenkaan negatiivisesti kokonaisvaltaiseen kokemukseen lopulta vaikuttanut. Uskaltaisin myös väittää, että Verenpunainen kauhu on ohjaajan parasta antia koskaan. Vaikka filmografian järjesteleminen onkin lopulta omasta preferenssistä kiinni, sanoisin, että tämä elokuva tuntui kokonaisuutensa puolesta toimivimmalta ja laadukkaimmalta toteutukselta.

 

Kirjoittaja: Ilja Malakeev, 18.10.2022

Lähteet: kansikuva www.impawards.com, elokuvan tiedot www.imdb.com, traileri www.youtube.com