The Whale (2022) - arvostelu

 

Ohjaus: Darren Aronofsky

Pääosissa: Brendan Fraser, Sadie Sink,

Ty Simpkins, Hong Chau, Samantha Morton

Genre: Draama

Kesto: 1 tunti 57 minuuttia

''I need to know that I have done one thing right in my life!''

Yhdysvaltalainen elokuvaohjaaja Darren Aronofsky on poikkeuksellisen kiehtova tapaus perimmiltään. Miehen ohjaukset ovat tyypillisesti tunnettuja surrealistisista, melodramaattisista ja usein häiritsevistä elementeistään, useimmin psykologisen fiktion muodossa. Aronofsky on yksi niistä ohjaajista, joiden työt jakavat mielipiteitä rajusti puolesta ja vastaan - ymmärrettävistä syistä toki. Itse olen pitänyt miehen elokuvista ja monet niistä ovatkin erinomaisia sekä kontekstuaalisesta, että tuotannollisesta näkökulmasta katsottuna. Kun ottaa huomioon, että filmografia pitää sisällään esimerkiksi Black Swan- ja Unelmien sielunmessu -elokuvat, voi tältä odottaa melkeinpä aina taattua laatua.

The Whale on vuonna 2022 ensi-iltansa saanut psykologinen draamaelokuva, joka perustuu Samuel D. Hunterin samannimiseen näytelmään vuodelta 2012. Darren Aronofsky on maininnut haastatteluissaan, että hän on yrittänyt saada elokuvaa aikaiseksi jo vuosikymmenen verran vailla tulosta. Ongelmaksi koitui pääroolin esittäjä, joka ei meinannut löytyä millään, eikä mistään. Yllättäen ohjaajan katse kääntyi kohti Hollywoodin unohdettua tähteä, Brendan Fraseriä, jonka ura oli hiipunut pikkuhiljaa unholan maille vahvan 2000-luvun taitteen jälkeen. Tämä elokuva toimikin näyttelijän uutena näytönpaikkana. Onko The Whale -elokuvalla ruutia kiivetä ohjaajan filmografian parhaimmistoon vai jääkö se vain yritykseksi?

Charlie on sairaalloisen lihava ulkomaailmasta eristäytynyt englannin kielen professori, joka opettaa verkkokursseillaan oikeinkirjoitusta oppilailleen. Hänen terveyttään valvoo tarkasti hoitajaystävä Liz, joka kehottaa tätä käymään sairaalassa tutkimassa rytmihäiriöitä kokevaa sydäntään suurempien riskien varalta. Mies päättää kuitenkin jättää tarjouksen ottamatta, mikä joutaa terveydentilan äkkinäiseen heikkenemiseen. Rajusti eskaloituneen tilansa myötä hän päättää ottaa yhteyttä vieraantuneeseen teini-ikäiseen tyttäreensä, Ellieen, jota hän ei ole nähnyt yli kahdeksaan vuoteen. Charlie tarjoaa tytölle koko omaisuutensa, jotta tämä viettäisi hänen kanssaan aikaa äitinsä tietämättä. Jälleennäkeminen paljastaa kuitenkin kauheita luurankoja, jotka ovat piinanneet koko perhettä jo vuosien ajan.

The Whale herätti kiinnostukseni jo A24-tuotantoyhtiön kohdalla, joka on 2010-luvun aikana noussut räikeästi ja onnistuneesti esille megalomaanisten suuryhtiöiden varjosta. Olen aina rakastanut kyseisen tuotantoyhtiön julkaisemia elokuvia ja katsonut niitä mielelläni lisää uusien mahdollisuuksien ilmaantuessa eteeni. A24 on siitä uniikki tapaus, että se tuo suurille kankaille hyvin omaperäisen ja epätavallisen näkökulman elokuvien tekoon. Nämä elokuvat ovat yleensä hyvin henkilökohtaisia, intiimejä, ''helposti lähestyttäviä'' ja omaperäisiä projekteja konsepteiltaan. Ne tuntuvat myös hyvin aidoilta ja syvällisiltä kokemuksilta, jotka pitävät huolen siitä, ettei katsoja jää tyhjin käsin katsastuksen jälkeen. Ne jättävätkin aina jälkeenpäin jotain mietittävää ja pohdiskeltavaa.

Täyttääkö The Whale niin sanotusti nämä kriteerit vai yrittääkö se olla liikaa jotain, mitä se ei perimmiltään ole? Sanotaanko näin, että elokuva tulee ehdottomasti jakamaan mielipiteitä puolin ja toisin moneen asiaan liittyen. Voin varmuudella sanoa sen, ettei se tule toimimaan jokaikiselle katsojalle, vaikka kuinka avomielisesti sitä lähtisikin katsomaan. Elokuva käsittelee hyvin vaativia teemoja ja hahmoja, jotka voivat osittaisella autenttisuudellaan herättää liian riipaisevia tunteita katsojassaan. Ratkaisevimpana tekijänä onkin se, että pystyykö katsoja niin sanotusti uhrautumaan elokuvan armoille analysoimaan sen viestejä ja symbolistisia yksityiskohtia kokonaiskuvan muodostamiseksi vai eikö.

 

Darren Aronofsky on nimittäin tunnettu siitä, että hänen työnsä sukeltavat syvälle konseptin psykologiselle puolelle koputtelemaan tragedian aatteita. Hänen surrealistinen lähestymistapansa tekee elokuvasta kuin elokuvasta hyvin hengellisen kokemuksen, minkä vuoksi ne herättävätkin niin paljon keskustelua sekä puolesta, että vastaan katsojien keskuudessa. The Whale seuraa Brendan Fraserin esittämää Charlieta, joka on jo elämänsä ehtoopuolella terveydellisten komplikaatioidensa vuoksi. Mies vaikuttaa alkuun sympaattiselta hahmolta, jonka menneisyydestä emme tiedä juuri mitään. Ajan kanssa kaapissa piilevät luurangot alkavat kuitenkin paljastumaan, mikä vie tarinan hyvin syvällisten teemojen äärelle.

 

Elokuva alustaa kärsivällisesti asetelmansa ja antaa tarinalleen paljon tilaa hengittää ennen kuin sitä aletaan pikkuhiljaa syventämään pinnan alle. Pinnan alta löytyykin paljon. Se käsittelee vahvasti syyllisyyden, häpeän ja saamattomuuden ympärillä vellovia teemoja, jotka vievät luonnollisesti kohti sisäistä rauhaa ja lopullista hyväksymistä. Charlie joutuu kohtaamaan kyseenalaisen menneisyytensä saadakseen tämän rauhan itselleen. Hahmot ovat monella tapaa symbolistisia, mikä antaakin elokuvalle paljon lisäarvoa kontekstuaalisesta näkökulmasta katsottuna. Esimerkiksi Sadie Sinkin esittämä Ellie on Charlien vieraantunut tytär, joka on ikään kuin toimii miehen syyllisyyden ruumiillistumana.

 

Vaikka Charlie haluaakin olla osana tämän elämää, muistuttaa hän tätä vain ikävästä menneisyydestään ja anteeksiantamattomista valinnoistaan, jotka ovat tuoneet hänet nykyisen yksinäisyyden ja suunnattoman häpeän keskelle. Totuus ehkä kirpaisee hetkessä, mutta se on siitä huolimatta aina ehdoton ja armoton. Siltä ei pysty ikuisuuksiin juoksemaan, eikä se koskaan lepää, mikä asettaakin Charlien tukalaan paikkaan elämässään. Mies joutuukin kohtaamaan ikäviä totuuksia elokuvan aikana, joita hän on onnistunut tähän asti väistelemään ja kaartamaan täyttäen itsensä surulla ja torjuen vastoinkäymiset ylellisellä puolustusmekanismillaan - syömisellä. Laiminlyövällä asenteellaan hän on kuitenkin petinsä jo pedannut, eikä vääjäämätön ole enää karistettavissa.

 

The Whale on elokuva, joka yrittää parhaansa mukaan adaptoida näytelmän sinemaattiseen muotoon. Vaikka päällepäin se siinä onnistuukin, ei sen näytelmällisestä luonteesta oikein pystytä irtautumaan missään vaiheessa. Pienimuotoinen konsepti sijoittuu pääosin pieneen asuntoon, jonka likainen ja klaustrofobinen tunnelma välittyy näytön toiselle puolelle vakuuttavasti. Visuaalisesti elokuva toimii vallan mainiosti, eikä sen puolesta ole onneksi mitään kritisoitavaa. Maskeeraukset ansaitsevat kuitenkin suurimmat aplodit elokuvassa ja syystäkin. Vaikka tarinan draamapuoli onnistuukin vakuuttamaan pääosin efektiivisellä toteutuksellaan, on vahva melodraama kieltämättä läsnä, mikä ehkä antaa hieman yliyritteliään kuvan teoksesta.

 

Etenkin lopetus on kaikessa ylilyövyydessäänkin hyvin voimakas ja vertauskuvallisesti osuva kontekstuaalisesti. Näyttelijät pääsevät säkenöimään näytöllä upeasti. Brendan Fraser on kieltämättä loistava roolissaan, eikä hänen työpanostaan voi tietenkään vähätellä. On vain erikoista huomata, kuinka elokuvan suosio nojaa niin paljon pääroolin esittäjään, kun varsinaiset läpimurrot tapahtuvat sivuhahmojen kustannuksella. Mielestäni hoitajaystävää, Liziä, esittävä Hong Chau varastaa show'n mielettömän autenttisella ja traagisella suorituksellaan. Myös Charlien ex-vaimoa esittävä Samantha Morton antaa kaikkensa pienen roolinsa eteen, mistä olin yllättynyt. The Whale on traaginen ja monella tapaa kaunis elokuva, joka herättää tunteita moneen lähtöön. Vaikka se ei laadullisesti nousekaan ihan potentiaalinsa tasolle, on siitä revittävissä paljon positiivisia asioita.

Kirjoittaja: Ilja Malakeev, 2.3.2023

Lähteet: kansikuva www.impawards.com, elokuvan tiedot www.imdb.com, traileri www.youtube.com