Megalodon | The Meg (2018) - arvostelu

 

Ohjaus: Jon Turteltaub

Pääosissa: Jason Statham, Li Bingbing, Rainn Wilson,

Ruby Rose, Winston Chao, Cliff Curtis, Page Kennedy, Jessica McNamee,

Ólafur Darri Ólafsson, Robert Taylor, Sophia Cai, Masi Oka

Genre: Toiminta, Scifi, Kauhu

Kesto: 1 tunti 53 minuuttia

Megalodon on vuonna 2018 ensi-iltansa saanut toiminnallinen tieteiselokuva, jonka ohjauksesta vastaa yhdysvaltalainen Jon Turteltaub. Elokuva pohjautuu vuonna 1997 Steve Altenin kirjoittamaan ''Meg: A Deep Terror'' -nimiseen romaaniin, joka aloitti lopulta suuremman kahdeksanosaisen Meg-kirjasarjan. Elokuvan teko on ollut tapetilla jo pitkän aikaa. Vuosien varrella sitä yritettiin saada aikaiseksi monien tahojen puolesta, mutta tekijät tuntuivat vaihtuvan jatkuvasti tilanteen edetessä erinäisten artististen syiden vuoksi. Vihdoin vuonna 2016 sopivat tekijät löydettiin täyttämään paikkansa ja tuotanto pistettiin aluilleen.

Suuremmat ongelmat tuntuivat karttavan projektia, mikä jo itsessään vaikutti ihan lupaavalta käänteeltä aikaisempaan verrattuna. Yhdysvaltalaiset ja kiinalaiset tuotantoyhtiöt onnistuivat löytämään täydellisen sopimuksen yhteistyönsä vakiinnuttamiseksi, eikä työhön sovellettu samaa kiintiöjärjestelmää ja tulonjakosopimuksia, joita tavallisesti sovelletaan tämän kaliiperin tuontielokuviin. Projekti kuvattiin ja viimeisteltiin ajoissa, jonka jälkeen Megalodon vaanikin jo nälkäisenä valkokankaille. Se onnistui menestymään lippuluukuilla todella hyvin, vaikka vastaanotto jakautuikin vahvasti katsojien kesken.

Pelastussukeltaja Jonas Taylor kollegoineen yrittävät pelastaa vaurioituneen sukellusveneen miehistön, joka on joutunut tunnistamattoman olennon metsästyskohteeksi. Pelastusoperaation aikana Taylor joutuu kuitenkin yllättäen jättämään ryhmänsä taakseen pelastaakseen miehistön varmalta turmiolta. Alus tuhoutuu ja suurin osa pelastusryhmästä sen mukana. Taylor selviää operaatiosta täpärällä ja tuo hädässä olleen miehistön turvaan. Mies joutuu tämän jälkeen luonnollisesti arvioitavaksi sattuneiden tapahtumien vuoksi ja hänen näkökulmansa hylätään paineen aiheuttaman psykoosin verukkeella. 

Viisi vuotta myöhemmin arvostettu valtameritutkija Minway Zhang esittelee uusinta vedenalaista Mana One -tutkimuslaitosta rahoittajalleen miljardööri Jack Morrisille, joka on kiinnostunut näkemään sijoituksensa jäljet. Tutkijat keskittyvät Tyynellämerellä sijaitsevaan Mariaanien hautaan ja tarkemmin Challengerin syvänteeseen, jonka uskotaan olevan maailman syvin kohta. Monenlaisten mieluisten löydösten lisäksi syvyyksistä löytyy myös massiivinen tuntematon, jonka vapaaksi päästäminen voi koitua tuhoisaksi sattumukseksi. Tilanteen eskaloituessa Jonas Taylor palkataan mukaan sen pysäyttämiseksi.

Meri on käsite, jonka ymmärrämme kaikki pinnallisesti, mutta jonka todellista skaalaa ja luonnetta emme vieläkään tiedä varmaksi. Ei ainoastaan, että meret pitävät sisällään massiivisia karttamattomia alueita, joiden sisältö on edelleenkin täydellinen mysteeri, mutta on jopa yllättävää ajatella, että me, uteliaat ihmiset, emme ole vieläkään onnistuneet sen syvimpiä saloja ja onkaloita selvittää. Ajatus merestä kiehtoo ja pelottaa samanaikaisesti. Se voi pitää sisällään ennennäkemätöntä kauneutta, mutta myös järkyttäviä kauhuja. On täten ihan ymmärrettävää, että monet meistä potevat jossain määrin hyvinkin yleistä talassofobiaa, eli meren pelkoa.

Megalodon on elokuva, joka ihan alkuun vaikuttaisi päällepäin jopa lupaavalta tapaukselta. Vaikka pinnallisesti se yrittääkin parhaansa mukaan syventyä aiheeseen ja sen mukaansatempaavaan mysteeriin, lähtee se nopeasti kääntymään kohti aivotonta sekoilua karttaen lähes kaikki logiikan ja uskottavuuden rajat. Ei, en meinaa, että elokuvan kuuluisikaan olla uskottava, kun kohteena on esihistoriallinen olento, mutta kerran jos se yrittää niin kovasti vaikuttaa ''viisaalta'' yksityiskohtiensa puolesta, odottaisin ainakin jonkin sortin pitkäjänteisyyttä ja luonnollisempaa lähestymistapaa painostavan illuusion ylläpitämiseksi.

Jason Stathamin esittämä pelastussukeltaja Jonas Taylor on mies, joka joutuu yllättäen hyvin tiukan paikan eteen toimimaan sekä tuomarina, että lopulta myös teloittajana. Mies leimataan seinähulluksi tarinoidensa perusteella, eikä todisteisiin kajota sen koommin juuri ollenkaan. Tämän vuoksi Taylor päättää lopulta lopettaa työnsä ja lähteä elämään elämäänsä rauhallisissa tunnelmissa. Muutaman vuoden päästä hän joutuu kuitenkin vastahakoisesti ja pakon edessä palaamaan hommiin henkilökohtaisten syiden vuoksi. Hahmon tarinakaari on päällepäin ihan asiansa ajava kaikessa yksinkertaisuudessaan.

Se on kuitenkin selvää, että siitä olisi ollut revittävissä kyllä paljon enemmänkin, jos tekijät olisivat vain olleet kiinnostuneita asiasta enemmän. Valitettavasti lupaavat piirteet alkavat pikkuhiljaa valumaan käsien läpi karttamattomaan tyhjyyteen, minkä vuoksi kokemus muuttuu nopeasti suoranaiseksi tukehtumiseksi. Elokuva etenee melkoisella vauhdilla eteenpäin johtuen sen massiivisluonteisesta tarinasta, jolla voisi olla rahkeita vaikka mihin saavutuksiin. Sisältö koostuu kuitenkin pääosin vain lukuisista ristiriitaisista elementeistä, jotka ajoittain toimivat ja joskus taas kaivelevat pohjamutia toteutuksensa puolesta.

Ohjaaja Jon Turteltaub yrittää sekoittaa väkisin ylidramatisoitua ja ''vakavaluonteista'' materiaalia kevyempään ja mukaansatempaavaan hassutteluun, jotka eivät tunnu oikein sulautuvan yhteen luontevalla tavalla. Nämä tunnelmalliset käänteet vetävät katsojan moitteettomasti elokuvan otteesta pois ja jäämme vain avuttomasti vellomaan ympärillä muodostuvan sekasorron keskelle, joka ei loppua tunnu näkevän. Rakenteellisesti elokuva ei jaksa alkua pidemmälle kantaa itseään ja mukaansatempaava toiminta jää valitettavan löysäksi, minkä vuoksi jää katsojalle käteen vain turhautuneisuus kokemuksesta.

Teknisestä näkökulmasta katsottuna elokuva tarjoaa ajoittain ihan toimivia ratkaisuja, vaikka niidenkin pitkäjänteisyyttä koetellaan jatkuvasti tapahtumien edetessä. Kuvaus on asiansa ajavaa, eikä sen puolesta voi mitään merkittävää nostaa tapetille analysoitavaksi. Visuaaliset efektit ovat parhaimmillaan keskitasoiset ja se johtuu enemmänkin pintatyöskentelystä, eli ikään kuin yksityiskohtien vajaavaisuudesta. Jättihai herättää katsojassa enemmänkin huvittavia tuntemuksia kuin pelkoa johtuen sen skaalan jatkuvasta vaihtelusta. Yhdessä kohtauksessa se on järkälemäinen, kun taas toisessa se onkin yhtäkkiä pienentynyt selittämättömästi.

Sanotaanko näin, että Megalodon on elokuva, josta olisi voinut saada enemmänkin asiaa ja potkua irti. Valitettavasti tekijöiden pinnallinen lähestymistapa ja ehkä jossain määrin myös laiskuus paistaa läpi sormien, minkä vuoksi kokemus muuttuu hetkessä hyvin ennalta arvattavaksi ja turruttavaksi. Draama on naurettavan ylilyötyä ja epäuskottavaa luonteeltaan, eikä sen hupsu komediapainotteisuuskaan tee muuta kuin sekoita pakkaa entisestään. Toiminta on parhaimmillaan lupaavaa, mutta ponnetonta, minkä vuoksi siitä ei jaksa edes innostua naurettavien käänteiden keskellä. Suurin ongelma on kuitenkin se, että haita esitellään näytöllä jatkuvasti, minkä vuoksi mysteeri ja jännitys katoaa hetkessä ulottumattomiin.

Kirjoittaja: Ilja Malakeev, 27.7.2023
Lähteet: kansikuva www.impawards.com, elokuvan tiedot www.imdb.com, www.youtube.com