Ohjaus: Dario Argento
Pääosissa: Tony Musante, Suzy Kendall,
Enrico Maria Salerno, Eva Renzi, Umberto Raho, Raf Valenti,
Giuseppe Castellano, Mario Adorf, Pino Patti
Genre: Kauhu, Mysteeri, Jännitys
Kesto: 1 tunti 36 minuuttia
''Go to Italy. It's a peaceful country, nothing much ever happens there.''
Italialainen Dario Argento on giallokauhun ikonisimpiin nimiin kuuluva elokuvaohjaaja, joka on onnistunut nousemaan lajityyppinsä tunnetuimpien tekijöiden joukkoon omaperäisen tyylinsä ja lähestymistapansa johdosta. Herran filmografia on säväyttänyt tähän asti poikkeuksellisen efektiivisellä ja unenomaisella luonteellaan, joten ennakko-odotukseni tuntuvat aina kasvavan uuden katsastuksen lähestyessä.
Myös The Bird with the Crystal Plumage -nimellä englantilaisittain tunnettu Kuoleman lintu on vuonna 1970 ensi-iltansa saanut kauhupainotteinen murhamysteeri, joka toimii ohjaaja Argenton esikoisojauksena. Odotukseni elokuvaa kohtaan olivat varsin toiveikkaat, sillä herran kulta-ajan teokset vakuuttivat aina positiivisesti. Onnistuuko elokuva pysymään ohjaajan muiden töiden tasolla vai paistaako siitä kokemattomuus?
Sam Dalmas on yhdysvaltalainen kirjailija, joka on parhaillaan lomalla Roomassa hänen tyttöystävänsä Julian kanssa. Miehellä on päällä kirjoittamiskammo, mikä vaikeuttaa hänen projektiensa edes viemistä. Eräänä iltana kävellessään kotiin Sam huomaa ohimennen naisen kamppailevan mysteerimiehen kanssa taidegallerian lasiovien kautta. Miehellä on musta sadetakki, mustat nahkahansikkaat ja musta hattu.
Yrittäessään puuttua tilanteeseen Sam jää loukkuun gallerian mekaanisten ovien väliin seuraamaan epätoivoisesti tilanteen eskaloitumista. Viillettyään naista, epäilty pakenee rivakasti paikalta. Pian paikalliset poliisit pääsevät paikan päälle ja alkavat puimaan tilannetta läpi. Sam viedään asemalle haastateltavaksi ja samalla hänen passinsa takavarikoidaan väliaikaiseen säilöön, sillä hänestä tulee tapauksen tärkein tietopankki.
Vaikka ohjaajana toimiva Argentoa pidetäänkin elokuvan ainoana käsikirjoittajana, on se selkeästi saanut vahvat inspiraationsa kahden taiteilijan työstä: Fredric Brownin vuonna 1949 kirjoittamasta The Screaming Mimi -roskaromaanista, sekä Mario Bavan vuonna 1963 ohjaamasta The Girl Who Knew Too Much -nimisestä giallo-elokuvasta. Elokuva seuraa lajityypilleen tyypillistä asetelmaa, jota lähdetään sitten pikkuhiljaa eskaloimaan toinen toistaan erikoisempiin suuntiin.
Seuraamme elokuvassa Tony Musanten esittämää Samia, joka on tahattomasti joutunut keskelle tulikuumaa sarjamurhaajatapausta. Vaikka mies selviääkin sen kummemmitta naarmuitta ja epäilyjä, joutuu hän automaattisesti veistä operoivan murhaajan painostavaan tähtäimeen. Elokuvasta näkee selkeästi ohjaajan kädenjäljen. Vaikka tekniikka ei olisikaan kaikista hiotuin työn ollessa vasta ensimmäinen, löytyy siitä paljon tuttuja yksityiskohtia ja ratkaisuja.
Kuvakulmista kamera-ajoihin ja tarinankerronnasta tuotannollisiin seikkoihin elokuva istuu pätevästi Argenton omaperäiseen tyyliin, jota hän on sittemmin hionut poikkeuksellisen upealla tavalla varsin toimivaksi yhtälöksi. Rakenteellisesti elokuva ottaa alkuun todella turvallisen suunnan vailla sen suurempia hämmennyksiä tai riskejä. Tarina etenee jouhevalla tavalla, eivätkä hahmotkaan jää tuntemattomiksi tilanteen eskaloituessa.
Puolesta välistä toisen kolmanneksen loppuun elokuva tuntuu ehkä polkevan paikallaan, vaikka asiat etenisivätkin kohti määränpäätä. Onneksemme viimeinen kolmannes tarjoaa sitten valtavasti hämäyksiä ja yllätyksiä, joita ei edes itse tuntunut ottavan huomioon, vaikka niitä tiukkana silmänä seurasikin pitkin kestoa. On hienoa nähdä, kuinka itsevarmasti ja päättäväisesti Argento tuntuu esikoiselokuvaansa rakentavan. Etenkin viimeinen kolmannes pistää kaiken aiemmin nähdyn kysymysmerkin alle.
Hahmot toimivat keskenään luontevasti ja mikä yllättävää, jopa pienemmät sivuhahmot tuntuvat elokuvassa poikkeuksellisen omaperäisiltä lisäyksiltä. Tematiikka nojaa suuresti pakkomielteisiin ja niiden vaarallisuuteen. Kuinka jokin asia voi viedä väkisin turmioon, vaikka tavoite olisikin kunniallinen ja hyvä perimmiltään. Toki, näin äärimmäisessä tapauksessa pakkomielle tapaukseen ei ehkä ole kaikista viisain liike kohteelle, mutta kaipa se on ihan uskottavaa joissain tilanteissa.
Kuoleman lintu on varsin pätevä debyytti ohjaajalle, joka on sittemmin onnistunut muovaamaan tyylistään poikkeuksellisen omaperäisen ja monella tapaa vaikuttavan vastaanotettavan. Vaikka tämä elokuva ei varsinaisesti nojaisikaan prameaan esillepanoon tai ylilyöviin ideologioihin, on se kaikessa yksinkertaisuudessaan vangitsevaa katsottavaa. On vielä mainittava se, että kannattaa katsoa elokuva loppuun, vaikka alkuun saattaisikin tuntua siltä, että se ei ihan lähtisi kunnolla lentoon. On sen arvoista.
Kirjoittaja: Ilja Malakeev, 7.10.2025
Lähteet: kansikuva www.impawards.com, elokuvan tiedot www.imdb.com, traileri www.youtube.com
Kommentit
Lähetä kommentti