Backrooms (2026) - arvostelu

 

Ohjaus: Kane Parsons

Pääosissa: Chiwetel Ejiofor, Renate Reinsve,

Mark Duplass, Finn Bennett, Avan Jogia,

Robert Bobroczkyi, Krista Kosonen

Genre: Kauhu, Scifi, Jännitys

Kesto: 1 tunti 50 minuuttia

''Imagine describing a dog to someone who's never seen one before and then asking them to draw it. It will look similar but the devil is in the details.''

Backrooms on yhdysvaltalaisen Kane Parsonsin luoma tieteiskauhusta ammentava verkkosarja, joka perustuu samannimiseen creepypasta-ilmiöön. Konsepti sai alkunsa 4chan-kuvafoorumilla julkaistusta anonyymistä liminaalitilaa esittävästä kuvasta, joka herätti käyttäjien keskuudessa valtavasti keskustelua. Parsons päätti tarttua ideaan ja luoda verkkosarjan, joka valloitti internetin hetkessä. Sarja koostuu 24 jaksosta, jotka on julkaistu YouTube-videopalveluun.

Parsons julkaisi sarjan ensimmäisen jakson, The Backrooms – Found Footage, vuoden 2022 alussa. Jakso levisi nopeasti ja keräsi kymmeniä miljoonia katselukertoja sekä myönteisen vastaanoton katsojilta. Verkkosarjan julkaisun jälkeen debyyttiohjaaja sai yhteydenottoja useilta elokuvastudioilta, jotka tarjosivat hänelle mahdollisuutta sovittaa sarja elokuvaksi. Loput onkin historiaa. Backrooms on vuonna 2026 ensi-iltansa saanut tieteiskauhuelokuva, jonka ohjauksesta ja osittain myös musiikista vastaa Parsons itse.

Creepypastoihin perustuvat elokuvat ovat olleet ainakin minulle poikkeuksetta myrkkyä. Vaikka kiinnostusta niitä kohtaan olisikin ja osa alkuperäistarinoista on todella syväluotaavia, niiden elokuvasovitukset tuntuvat usein leviävän täysin käsiin. Myös YouTube-maailmasta ponnistaneet tekijät ovat viime vuosina saaneet yhä enemmän mahdollisuuksia valkokankaalla, ja sitä on ollut hienoa seurata. He ovat onnistuneet näyttämään kykynsä ja haastamaan Hollywoodin omalla, uudenlaisella aallollaan.

Kesäkuussa 1990 Async Research Instituten tutkija Naren Warne eksyy työryhmästään ja joutuu rinnakkaiseen ulottuvuuteen, joka tunnetaan nimellä Backrooms. Yrittäessään kutsua apua hän joutuu mysteerisen olennon jahtaamaksi ja hyökkäyksen kohteeksi. Samoihin aikoihin epäonnistunut arkkitehti Clark, joka omistaa vaikeuksissa kamppailevan huonekaluliikkeen, yrittää selviytyä alkoholismistaan ja hajoamaisillaan olevasta avioliitostaan.

Nukuttuaan liikkeessään vaimon jätettyä hänet Clark huomaa, että valot alkavat öisin välkkyä selittämättömästi. Tarkistaessaan sulakekaappia hän huomaa seinässä hohtavan raon. Mies kävelee sen läpi ja päätyy sokkeloiseen ja kaoottiseen tilaan, joka koostuu kellertävistä huoneista, loistevaloista, pitkistä käytävistä sekä oudon vääristyneistä huonekaluista. Pian Clark kuitenkin huomaa, että unenomaisen pinnan alla tila kätkee häiritseviä piirteitä.

Alkuun on syytä ymmärtää, että Backrooms-elokuva on vain yksi tulkinta kyseisestä konseptista. Elokuvassa valkokankaalle sovitetaan Kane Parsonsin luoma Async-aikajana, minkä vuoksi muut versiot jäävät luonnollisesti tarkastelun ulkopuolelle. Oma Backrooms-tuntemukseni perustuu pääasiassa juuri Parsonsin luomaan tarinakokonaisuuteen, joten olin varsin hyvin valmistautunut tähän elämykseen. Yllättävän monelle näin ei kuitenkaan ole asia ollut.

Elokuva rakentaa asetelmansa verkkosarjasta tutulla tavalla hyödyntäen ''found footage'' -kuvaustyyliä. Maailma tuntuu heti tunnistettavalta, eikä syyttä. Tämän jälkeen varsinainen tarinan pohjustus alkaa astetta traditionaalisemmassa muodossa. Seuraamme Chiwetel Ejioforin esittämää Clarkia, joka on elämänsä pahimmassa syöksykierteessä. Avioliitto rakoilee pahasti, ja hänen liiketoimintansa on ajautunut vakaviin vaikeuksiin.

Mies käy Renate Reinsven esittämän psykiatri Maryn vastaanotolla käsittelemässä pinnan alla kuohuvia tuntemuksiaan. Tilannetta eivät helpota myöskään jatkuvat virtapiikit, jotka kasvattavat entisestään jo valmiiksi paisuvia laskuja. Tutkiessaan asiaa tarkemmin Clark löytää seinästään oudon raon, jonka toiselta puolelta hohtaa valoa. Tarkastellessaan liikkeensä seinää hän ikään kuin liukuu todellisuuden kudoksen läpi rinnakkaisulottuvuuteen, joka on täynnä autioita, kellertäviä toimistotiloja. Siellä hän kohtaa joukon varsin erikoislaatuisia ilmiöitä.

Tarinallisesti elokuva onnistuu sovittamaan päähenkilönsä erinomaisesti osaksi tätä eriskummallista maailmaa, jonka yksityiskohdat ammentavat suoraan Kane Parsonsin samannimisestä verkkosarjasta. Vaikka niin sanottu "kala kuivalla maalla" -lähestymistapa on yleisellä tasolla jo varsin loppuun kulunut, toimii se tässä yhteydessä yllättävän hyvin. Koska kyseinen rinnakkaismaailma on monella tapaa niin fantastinen ja outo, uskottavuutta on rakennettava aidon inhimillisten piirteiden ja reaktioiden kautta.

Backrooms voisi helposti jäädä kliseisten tusinakauhujen tasolle, mutta Parsonsin vahva näkemys hahmoista ja maailmasta nostaa sen selvästi niiden yläpuolelle. Elokuva etenee kärsivällisesti ja rakentaa tunnelmaa määrätietoisesti, mikä tekee siitä erityisen vangitsevan. Backrooms huokuu psykologista kauhua ja syvää tuntemattoman pelkoa – juuri niitä elementtejä, jotka tekevät siitä niin kiehtovan kokemuksen. Tunnelmallisesti elokuva osuu myös napakasti maaliinsa.

Toinen toistaan eriskummallisemmat ja painostavammat löydöt nostavat esiin poikkeuksellisen kiehtovia kysymyksiä katsojan pohdittavaksi. Alkuperäismateriaalia tuntemattomalle moni niistä saattaa jäädä leijumaan ilmaan vielä lopputekstienkin pyöriessä, mutta siitä huolimatta tarina hallitsee konseptinsa määrätietoisesti ja onnistuu välittämään haluamansa teemat, vihjeet ja paljastukset katsojan pureskeltaviksi. Audiovisuaalisesta näkökulmasta Backrooms on suorastaan huikea kokemus.

''Found footage'' -kuvaustyyli korostaa elokuvan vaikuttavimpia hetkiä, mutta myös perinteisempi kuvakerronta loistaa kekseliäiden ratkaisujensa ansiosta. Hienovaraisesti käytetty kalansilmälinssi korostaa tilojen autiutta ja vääristää perspektiiviä juuri sen verran, että ympäristö tuntuu jatkuvasti hieman väärältä. Lopputuloksena on poikkeuksellisen epämiellyttävä ja surrealistinen tunnelma, joka vetää katsojan vastustamattomasti mukaansa.

Väripalettia hyödynnetään johdonmukaisesti eri kohtausten välillä, ja sävyt tukevat toisiaan luoden elokuvalle yhtenäisen ilmeen. Edo Van Breemenin ja Kane Parsonsin yhteistyössä säveltämä musiikki kunnioittaa alkuperäismateriaalin tunnistettavaa äänimaailmaa samalla, kun se antaa käsiteltävälle maailmalle oman, ainutlaatuisen identiteettinsä. Myös äänisuunnittelu on poikkeuksellisen korkeatasoista, mikä ei tosin ainakaan henkilökohtaisesti tullut yllätyksenä. Jokainen kohtaus tuntuu tarkkaan harkitulta ja huolellisesti toteutetulta.

Backrooms on loistava psykologinen kauhuelokuva, joka ei nojaa halpoihin säikyttelyihin, vaan niitä ympäröivään painostavaan jännitteeseen ja syvään tuntemattoman pelkoon. Tarinallisesti elokuva on poikkeuksellisen kärsivällinen ja luottaa katsojan kykyyn tulkita näkemäänsä sen sijaan, että tarjoilisi kaikki vastaukset valmiina. Se onnistuu herättämään aitoa pohdintaa valkokankaalla esiin nostamistaan kysymyksistä. Erityisesti viimeinen kuva jää kummittelemaan mieleen pitkäksi aikaa ja tiivistää vaikuttavalla tavalla kaiken sen, mitä Backrooms haluaa katsojalleen välittää.

Olen pitkään pyöritellyt mielessäni erilaisia teorioita Parsonsin luomasta maailmasta, ja vasta elokuvan nähtyäni tuntuu siltä, että nämä ajatukset ovat lopullisesti kiteytyneet. Kyseessä on todennäköisesti vertauskuva tekoälystä ja ihmisen suhteesta siihen. Tekoäly valtaa yhä suurempaa osaa maailmastamme, eivätkä ihmiset välttämättä täysin ymmärrä luomustensa merkitystä tai seurauksia. Tapa, jolla Backrooms pyrkii jäljittelemään todellisuuden yksityiskohtia, muistuttaa monin tavoin tekoälyn tuottamaa sisältöä: lopputulos on tunnistettava, mutta samalla jokin tuntuu jatkuvasti hieman väärältä.

Kirjoittaja: Ilja Malakeev, 13.6.2026

Lähteet: kansikuva www.impawards.com, elokuvan tiedot www.imdb.com, traileri www.youtube.com