Backrooms (2026) - arvostelu

 

Ohjaus: Kane Parsons

Pääosissa: Chiwetel Ejiofor, Renate Reinsve,

Mark Duplass, Finn Bennett, Avan Jogia,

Robert Bobroczkyi, Krista Kosonen

Genre: Kauhu, Scifi, Jännitys

Kesto: 1 tunti 50 minuuttia

''Imagine describing a dog to someone who's never seen one before and then asking them to draw it. It will look similar but the devil is in the details.''

The Backrooms on yhdysvaltalaisen Kane Parsonsin luoma tieteiskauhuun pohjautuva verkkosarja, joka ammentaa inspiraatiota samannimisestä creepypasta-ilmiöstä. Alun perin konsepti sai alkunsa 4chan-kuvafoorumilla julkaistusta anonyymistä kuvasta, joka esitti liminaalitilaa ja herätti käyttäjissä välittömästi valtavasti keskustelua. Parsons päätti tarttua ideaan ja loi verkkosarjan, joka valloitti internetin hetkessä. Sarja koostuu kahdestakymmenestä neljästä jaksosta, jotka on julkaistu YouTube-palvelussa.

Parsons julkaisi sarjan ensimmäisen osan, The Backrooms (Found Footage), vuoden 2022 alussa. Jakso levisi viraaliksi, keräten kymmeniä miljoonia katselukertoja ja kriitikoiden ylistystä. Verkkosarjan menestyksen myötä debyyttiohjaaja sai yhteydenottoja useilta elokuvastudioilta, jotka tarjosivat mahdollisuutta sovittaa materiaali valkokankaalle. Loput onkin historiaa: The Backrooms on vuonna 2026 ensi-iltansa saanut tieteiskauhuelokuva, jonka ohjauksesta ja osittain myös musiikista vastaa Parsons itse.

Creepypastoihin perustuvat elokuvat ovat olleet minulle poikkeuksetta myrkkyä. Vaikka kiinnostusta konseptia kohtaan löytyy ja osa alkuperäistarinoista on todella syväluotaavia, niiden elokuvasovitukset tuntuvat usein leviävän käsiin. Viime vuosina on kuitenkin ollut hienoa seurata, kuinka YouTube-maailmasta ponnistaneet tekijät ovat saaneet yhä enemmän jalansijaa valkokankailla. He ovat onnistuneet osoittamaan kykynsä ja haastamaan Hollywoodin vakiintuneet rakenteet omalla, tuoreella aallollaan.

Kesäkuussa 1990 Async Research Instituten tutkija Naren Warne eksyy työryhmästään ja päätyy rinnakkaiseen ulottuvuuteen, joka tunnetaan nimellä Backrooms. Yrittäessään kutsua apua hän joutuu mysteerisen olennon jahtaamaksi ja hyökkäyksen kohteeksi. Samoihin aikoihin epäonnistunut arkkitehti Clark, joka omistaa vaikeuksissa kamppailevan huonekaluliikkeen, yrittää selviytyä alkoholismistaan sekä hajoamispisteessä olevasta avioliitostaan.

Nukuttuaan huonekaluliikkeessään vaimonsa jätettyä hänet, Clark huomaa valojen välkkyvän öisin selittämättömästi. Tarkistaessaan sulakekaappia hän havaitsee seinässä hohtavan raon. Mies astuu sen läpi ja päätyy sokkeloiseen, kaoottiseen tilaan, joka koostuu loputtomista kellertävistä huoneista, surisevista loistevaloista ja vääristyneistä huonekaluista. Pian Clark kuitenkin huomaa, että unenomaisen pinnan alla tila kätkee sisäänsä syvän häiritseviä piirteitä.

Alkuun on syytä huomioida, että elokuva on vain yksi tulkinta Backrooms-konseptista. Teoksessa valkokankaalle sovitetaan Kane Parsonsin luoma niin kutsuttu Async-aikajana, minkä vuoksi muut versiot jäävät luonnollisesti tarkastelun ulkopuolelle. Oma tuntemukseni aiheesta perustuu pääasiassa juuri Parsonsin luomaan tarinakokonaisuuteen, joten olin varsin hyvin valmistautunut tähän elämykseen. Yllättävän monelle katsojalle taustoitus on kuitenkin jäänyt vieraammaksi.

Elokuva rakentaa asetelmansa verkkosarjasta tuttuun tapaan hyödyntäen found footage -kuvaustyyliä. Maailma tuntuu heti tunnistettavalta, eikä syyttä. Tämän jälkeen tarinan varsinainen pohjustus etenee astetta perinteisemmässä muodossa. Seuraamme Chiwetel Ejioforin esittämää Clarkia, joka on elämänsä pahimmassa syöksykierteessä: avioliitto rakoilee pahasti ja hänen liiketoimintansa on ajautunut vakaviin vaikeuksiin.

Mies käy Renate Reinsven esittämän psykiatri Maryn vastaanotolla käsittelemässä pinnan alla kuohuvia tunteitaan. Tilannetta eivät helpota jatkuvat virtapiikit, jotka kasvattavat entisestään jo valmiiksi paisuvia laskuja. Tutkiessaan ongelmaa tarkemmin Clark löytää seinästään oudon raon, jonka toiselta puolelta hohtaa valoa. Tarkastellessaan liikkeensä seinää hän ikään kuin liukuu todellisuuden kudoksen läpi rinnakkaisulottuvuuteen, joka on täynnä autioita, kellertäviä toimistotiloja. Siellä hän kohtaa joukon varsin erikoislaatuisia ilmiöitä.

Tarinallisesti elokuva onnistuu sovittamaan päähenkilönsä erinomaisesti osaksi tätä eriskummallista maailmaa, jonka yksityiskohdat ammentavat suoraan Kane Parsonsin verkkosarjasta. Vaikka niin sanottu "kala kuivalla maalla" -asetelma onkin yleisellä tasolla jo varsin loppuun kulunut, se toimii tässä yhteydessä yllättävän hyvin. Koska rinnakkaistodellisuus on monella tapaa niin fantastinen ja vieras, uskottavuutta on pakko rakentaa aidosti inhimillisten piirteiden ja reaktioiden kautta.

Backrooms voisi helposti jäädä kliseisen tusinakauhun tasolle, mutta Parsonsin vahva näkemys hahmoista ja maailmasta nostaa sen selvästi genrensä yläpuolelle. Elokuva etenee kärsivällisesti ja rakentaa tunnelmaa määrätietoisesti, mikä tekee siitä erityisen vangitsevan. Teos huokuu psykologista kauhua ja tuntemattoman pelkoa – juuri niitä elementtejä, jotka tekevät siitä niin kiehtovan kokemuksen. Tunnelmallisesti elokuva osuu napakasti maaliinsa.

Toinen toistaan eriskummallisemmat ja painostavammat löydöt nostavat esiin poikkeuksellisen kiehtovia kysymyksiä. Alkuperäismateriaalia tuntemattomalle moni niistä saattaa jäädä leijumaan ilmaan vielä lopputekstienkin pyöriessä, mutta siitä huolimatta tarina hallitsee konseptinsa määrätietoisesti ja onnistuu välittämään haluamansa teemat, vihjeet ja paljastukset katsojan pureskeltaviksi. Audiovisuaalisesti Backrooms on suorastaan huikea kokemus.

Found footage -kuvaustyyli korostaa elokuvan vaikuttavimpia hetkiä, mutta myös perinteisempi kuvakerronta loistaa kekseliäiden ratkaisujensa ansiosta. Hienovaraisesti käytetty kalansilmäobjektiivi korostaa tilojen autiutta ja vääristää perspektiiviä juuri sen verran, että ympäristö tuntuu jatkuvasti hieman väärältä. Lopputuloksena on poikkeuksellisen epämiellyttävä ja surrealistinen tunnelma, joka vetää katsojan vastustamattomasti mukaansa.

Väripalettia hyödynnetään johdonmukaisesti läpi elokuvan, ja sävyt tukevat toisiaan luoden teokselle yhtenäisen visuaalisen ilmeen. Edo Van Breemenin ja Kane Parsonsin yhteistyönä syntynyt musiikki kunnioittaa alkuperäismateriaalin tunnistettavaa äänimaailmaa, antaen samalla luomalleen todellisuudelle oman, uniikin identiteettinsä. Myös äänisuunnittelu on poikkeuksellisen korkeatasoista, mikä ei henkilökohtaisesti tullut yllätyksenä. Jokainen kohtaus tuntuu tarkkaan harkitulta ja huolellisesti toteutetulta.

Backrooms on loistava psykologinen kauhuelokuva, joka ei nojaa halpoihin säikyttelyihin, vaan niitä ympäröivään painostavaan jännitteeseen ja syvään tuntemattoman pelkoon. Tarinallisesti elokuva on poikkeuksellisen kärsivällinen ja luottaa katsojan kykyyn tulkita näkemäänsä sen sijaan, että se tarjoilisi kaikki vastaukset valmiina. Se onnistuu herättämään aitoa pohdintaa teoksessa esiin nostetuista kysymyksistä. Erityisesti viimeinen kuva jää kummittelemaan mieleen pitkäksi aikaa, tiivistäen vaikuttavalla tavalla kaiken sen, mitä Backrooms haluaa katsojalleen välittää.

Olen pitkään pyöritellyt erilaisia teorioita Parsonsin luomasta maailmasta, ja vasta elokuvan nähtyäni ne ovat lopullisesti kiteytyneet. Backrooms on todennäköisesti vertauskuva tekoälystä ja ihmisen muuttuvasta suhteesta siihen. Tekoäly valtaa yhä suurempaa alaa elämästämme, emmekä välttämättä täysin ymmärrä luomustemme todellista luonnetta tai kauaskantoisia seurauksia. Tapa, jolla Backrooms pyrkii jäljittelemään todellisuuden yksityiskohtia, muistuttaa hätkähdyttävän paljon generatiivisen tekoälyn tuottamaa sisältöä: lopputulos on näennäisesti tunnistettava, mutta jokin siinä tuntuu jatkuvasti syvällä tasolla väärältä.

Kirjoittaja: Ilja Malakeev, 13.6.2026

Lähteet: kansikuva www.impawards.com, elokuvan tiedot www.imdb.com, traileri www.youtube.com