X-Men: Viimeinen kohtaaminen | X-Men: The Last Stand (2006) - arvostelu

 

Ohjaus: Brett Ratner
Pääosissa: Hugh Jackman, Halle Berry, Ian McKellen,
Famke Janssen, Anna Paquin, Kelsey Grammer, Patrick Stewart, James Marsden,
Rebecca Romjin, Shawn Ashmore, Aaron Stanford, Vinnie Jones
Genre: Toiminta, Seikkailu, Scifi
Kesto: 1 tunti 44 minuuttia

''Since the dawn of existence, there have always been moments when the course of history shifted. Such a turning point is upon us now... we must make the last stand''

Ennen 2000-lukua supersankarielokuvia pidettiin pääosin korneina ja hölmöinä viihde-elokuvina, jotka eivät juurikaan teatterikierroksellaan menestyneet muutamia yksittäisiä tapauksia lukuun ottamatta. X-Men muutti tämän oletuksen kuitenkin kertaheitolla ja sai Hollywoodin tajuamaan, että suosittujen supersankarisarjakuvien elokuvasovituksilla oli valtava potentiaali valkokankailla. Menestyksekkään kokeilun myötä 20th Century Fox päätti jatkaa lentoaan.

X-Men 2 laittoikin sitten uuden vaihteen päälle ja ampui menemään minkä kerkesi. Ensimmäistä jatko-osaa pidetäänkin yhtenä kaikkien aikojen parhaimmista supersankarielokuvista. X-Men: Viimeinen kohtaaminen on vuonna 2006 ensi-iltansa saanut supersankarielokuva, jonka ohjauksesta vastaa tällä kertaa yhdysvaltalainen Brett Ratner. Odotukset elokuvaa kohtaan olivat luonnollisesti valtavat, koska sen oli määrä laittaa koko elokuvatrilogian tarina nippuun.


Bryan Singer jätti elokuvasarjan taakseen toisen osan jälkeen ja siirtyi ohjaamaan Superman Returns -elokuvaa, sillä hänellä ei kuuleman mukaan ollut valmista visiota trilogian päätösosalle. Tämä jätti ohjaajan paikan avoimeksi, ja sen täytti lopulta projektiin kiireellä pestattu Brett Ratner, jonka oli aiemmin pitänyt ohjata toista Warner Bros Pictures -studion Teräsmies-projektia, Superman: Flybyta.. Käsikirjoittajat ja studiopomot väänsivät hurjasti elokuvan sisällöstä kulissien takana.

Käsikirjoittajat halusivat tarinan keskittyvän puhtaasti The Dark Phoenix Saga-tarinakaareen, kun taas studio vaati elokuvaan mukaan myös mutanttien parannuskeinoa käsittelevän juonikuvion. Tämä studiosekoilu aiheutti sen, että elokuvasta uhkasi tulla aikamoinen sillisalaatti vailla yhtenäistä linjaa. Budjettia elokuvalle tosin lapioitiin rutosti, ja siitä huolimatta se onnistui edeltäjiensä tavoin takomaan muhkeat voitot, vaikka kriitikoiden ja fanien vastaanotto olikin vahvasti jakautunut.


Mutanttiyhteisö alkaa kuohua, kun markkinoille tuodaan yllättäen ”parannuslääke”. Siinä missä osa mutanteista pitää ajatuksesta, monien mielestä parannuskeinoa ei pitäisi olla olemassakaan. Sotaan edelleen uskova Magneto kerää ympärilleen valtaisan mutanttiarmeijan ottaakseen tähtäimeensä Warren Worthington II:n ja hänen kehittämänsä lääkkeen. Tilanne saattaa kuulostaa Ryhmä-X:n kannalta helposti pysäytettävältä, mutta Magnetolla on ässä hihassaan, jota Wolverinekaan ei voi voittaa.

X-Men: Viimeinen kohtaaminen on elokuva, joka kieltämättä aiheuttaa tarpeetonta verenpaineen nousua henkilökohtaisella tasolla. Ei välttämättä siksi, että se olisi kokonaisvaltaisesta näkökulmasta vain keskinkertainen tekele, vaan pikemminkin siksi, että studiosekoilu on selkeästi sotkenut koko konseptuaalisen vision omalla väliintulollaan. Elokuvan ensimmäinen puolisko on tarinallisesti vielä ihan hyväksyttävä, mutta sen jälkeen tilanne lähtee aivan lapasesta.


Elokuva yhdistää edellisen osan hienosti osaksi omaa tarinaansa alustaen Famke Janssenin esittämän Jean Greyn menneisyyden ja hänen kuolemansa aiheuttaman surun Ryhmä-X:n jäsenten keskuudessa. James Marsdenin esittämä Cyclops ei voi hyvin, ja sen ymmärtää täysin. Se, mitä hahmolle kuitenkin tehdään sen jälkeen, ei ole enää hyväksyttävää. Elokuva nojaa nimittäin liikaa shokkiarvoonsa osoittaakseen, ettei kukaan ole turvassa ja että uhka on aidosti vakava.

Samalla yhdellä tällä valinnalla viedään pois ehkäpä suurin potentiaali, joka olisi voinut materialisoitua poikkeuksellisen koskettavaksi ja henkilökohtaiseksi tarinaksi. Tämä kaikki vain siksi, että Hugh Jackmanin esittämä Wolverine saataisiin pidettyä tarinan valokeilassa. Toisen nimekkäimmän uhrin kuolema sen sijaan käy hyvin järkeen myös kokonaiskuvassa, antaen hahmolle omanlaisensa runollisen päätöksen. Valitettavasti lopussa tuo uhraus kuitenkin pyyhitään pois, mikä syö kokemuksen tehoa.


Ensimmäinen puolisko toimii todella kärsivällisenä ja hypnotisoivana alustuksena konseptille, jonka painopiste käännetäänkin päälaelleen kliimaksia kohti suunnattaessa. Alustettujen tarinakaarien merkitys hälventyy, kun nämä tarinalliset osaset sotivat keskenään hurjalla tavalla. Siitä ei kärsi ainoastaan elokuvan tarina, vaan myös rytmitys, tahditus sekä emotionaalinen puoli, joka valuu käytännössä hukkaan silmiemme edessä viimeisen puolituntisen aikana.

Ei siinä mitään, jos käsiteltävänä on lukuisia tarinakaaria ja ideoita – edellinenkin osa osoitti, että niiden muovaaminen erinomaiseksi symbioosiksi on todellakin mahdollista. Valitettavasti tässä yhdistelmä ei vain toimi alkuunkaan. Tunnelmallisesti elokuva muuttuu todella painostavasta uhasta tragikoomiseksi rymistelyksi, joka sekin pettää lähes kaikilla osa-alueilla. Lupauksistaan huolimatta antikliimaksi on niin valtava, ettei ihme, että elokuva on saanut osakseen niin paljon kritiikkiä katsojien keskuudessa.


Kyseessä ei ole kuitenkaan ihan päivänselvä pyhäinhäväistys, vaikka siltä tuomion osalta saattaakin vaikuttaa. Elokuvassa on omat hienot hetkensä, joiden merkitys vain vesittyy kokonaisuuden lopullisessa muodossa. Studion väliintulo tuo elokuvaan todella erikoisia ratkaisuja, vaikka periaatteessa ne toimisivatkin ajatuksen tasolla jossain määrin. Lääkejuonikuvio ei ole missään nimessä huono ajatus – tavallaan se on jopa mahtava, jos sen pystyisi vain yhdistämään muuhun tarinaan paremmin.

Valitettavasti tämä yhdistelytyö on jäänyt todella heikoksi, mistä koko elokuva lopulta kärsii niin suunnattomasti. Viihdearvoa syö myös se, ettei teos osaa pysyä millään omalla raiteellaan. Yksi tarinakaari mukailee edeltäjiensä sarjakuvamaista tunnelmaa, kun taas toinen uppoutuu vakavammaksi hahmotutkielmaksi. Koska kummastakaan puoliskosta ei onnistuta puristamaan irti mitään merkittävää, koko elokuva tuntuu lopulta valuvan hukkaan.


Teknisestä näkökulmasta katsottuna elokuvan pitäisi olla kaikin puolin poikkeuksellinen, mutta sitä se ei kuitenkaan ole. Vaikka siinäkin on omat kauniit hetkensä, teos tuntuu ottavan enemmän askeleen taaksepäin kuin eteenpäin. Pienimuotoisista taistelukohtauksista on luonnollisesti siirrytty suurempiin, mutta lopputulos on sillä saralla varsin mitäänsanomaton. Ei nimittäin näyttäisi siltä, että elokuva olisi saanut käyttöönsä tuplasti enemmän resursseja konseptinsa eloon herättämiseksi.

X-Men: Viimeinen kohtaaminen on turhauttavan vaisu aikaansaannos, joka olisi ansainnut parempaa. Singerin poissaolo näkyy selkeästi, ja studiopomojen uhittelu välittyy valkokankaalle ehkä sen suurimpana ongelmana. Elokuvan tarinalliset ansiot ovat kokonaiskuvassa kehnot, vaikka itsenäisinä ideoinaan niissä potentiaalia onkin. Myös yksittäiset oudot ratkaisut hahmojen kohdalla riisuvat elokuvan täysin aseistaan. Nostettakoon kuitenkin erikseen, että John Powellin sävellykset ovat eeppiset kaikessa erilaisuudessaan.


Kirjoittaja: Ilja Malakeev, 25.8.2026
Lähteet: kansikuva www.themoviedb.org, elokuvan tiedot www.imdb.com, www.youtube.com


Kommentit