Ohjaus: James Ashcroft
Pääosissa: Robert De Niro, Michelle Monaghan,
Adam Scott, Hamish Linklater, Owen Teague, Michael Keaton,
Acston Luca Porto, Will Brill, Exavier Montanez
Genre: Rikos, Draama, Jännitys
Kesto: 1 tunti 51 minuuttia
''If you leave a door half open, soon you’ll hear the whispers spoken. If your window's left unlatched, you'll hear him tapping at the glass.''
Netflix-striimauspalvelu on siitä mielenkiintoinen kummajainen, että halutessaan se pystyy tuottamaan tai hankkimaan mitä upeimpia materiaaleja ja ideoita käyttöönsä tuodakseen niiden pohjalta päteviä alkuperäisnimikkeitä näytölle. Useimmiten se laatu kuitenkin ailahtelee poikkeuksellisen rajusti pitkin vuotta, eikä voittavia arpoja tunnu osuvan kohdalle paljoakaan, minkä vuoksi käteen jää pääosin vain yhden käden sormilla laskettava määrä tuotantoja, jotka ovat oikeasti jääneet elämään takaraivoon.
Kuiskaaja on vuonna 2026 Netflixissä julkaistu rikosdraamaelokuva, jonka ohjauksesta vastaa itselleni ennestään tuntematon uusiseelantilainen James Ashcroft. Se perustuu Alex Northin kirjoittamaan The Whisper Man -nimiseen jännitysromaaniin, joka ilmestyi vuonna 2019. Alkuperäismateriaali ei ollut minulle entuudestaan tuttu, minkä vuoksi lähdin katsomaan elokuvaa puhtaalta pöydältä. Onnistuiko elokuva yllättämään vai oliko kyseessä jälleen yksi Netflixin ohilaukauksista?
Surun murtama isä ja hänen nuori poikansa muuttavat rauhalliseen Featherbankin pikkukaupunkiin, jota Kuiskaaja-sarjamurhaaja terrorisoi viisitoista vuotta aikaisemmin. Kun perheen kahdeksanvuotias poika siepataan, leskeksi jäänyt rikoskirjailija kääntyy eläkkeellä olevan, vieraantuneen poliisietsiväisänsä puoleen. Pian heille paljastuu hälyttävä yhteys vuosikymmeniä vanhaan sarjamurhaajatapaukseen, joka kummittelee edelleen kaupungin yllä.
Kuiskaaja on monella tapaa todella lupaava tapaus, kun sitä tarkastelee paperilla. Ajatuksen tasolla sen pitäisi toimia suhteellisen varmasti käytännössäkin, mutta jollain ihmeen tavalla se onnistuu kuitenkin kompuroimaan muutamaankin otteeseen. Seuraamme elokuvassa Adam Scottin esittämää rikoskirjailija Tom Kennedyä, leskeksi jäänyttä yksinhuoltajaisää, joka päättää kääntää elämässään uuden lehden poikansa, Acston Luca Porton esittämän Jaken, kanssa.
Tilanne kääntyy kuitenkin nopeasti painajaiseksi, kun poika katoaa jälkiä jättämättä. Tilannetta vakavoittaa se, että pikkukaupunkiin on rantautunut alkuperäistä Kuiskaaja-sarjamurhaajaa imitoiva kopioijasieppaaja. Elokuva on perimmiltään kieltämättä ihan kiehtova; asetelma herättää kevyehköstä alustuksestaan huolimatta kiinnostuksen, ja katsojana tulevia koitoksia odottaa uteliaana. Materiaali ei kuitenkaan tee sille täyttä oikeutta, sillä elokuva tuntuu kauttaaltaan turhan ailahtelevalta.
Vaikka hahmojen tarinakaaria yritetäänkin painottaa ensimmäisellä puoliskolla ja kehittää jälkimmäisen aikana, monet heistä tuntuvat silti varsin pinnallisilta. Hahmoihin saa kyllä jonkinlaisen otteen elokuvan edetessä, mutta emotionaalinen ote ailahtelee rajusti puolelta toiselle vailla yhtenäistä linjaa. Tämä johtuu pitkälti siitä, että elokuva yrittää tehdä liikaa ja liian vähän samaan aikaan. Mysteeri on alkuun kyllä läsnä, mutta se latistuu nopeasti pois tieltä yllättävän ennalta-arvattavuutensa vuoksi.
Jo ensimmäisen Michael Keatonin esittämän Frank Carterin kohtauksen aikana tulee jopa turhankin selkeästi ilmi koko elokuvan draamakaari, jota siitä eteenpäin seurataan. Vaikka asiaa yritetään ajaa sisään hienovaraisesti, ratkaisut paistavat koko kohtauksesta lävitse. Alustetut palaset ovat sen verran ilmeisiä, että pisteet pystyy yhdistämään toisiinsa turhan nopeasti. Elokuvassa on kuitenkin omat hienot hetkensä, jotka pelastavat sen täydelliseltä kehnoudelta.
Tomin ja Robert De Niron esittämän eläköityneen etsivän Peter Willisin välinen suhde tuo toivottavaa maustetta tarinaan, joka antaa sille tarvittavan potkun erottuakseen edes jollain tasolla joukosta. Samaan aikaan elokuva kuitenkin kompastelee jatkuvasti todella erikoisten ratkaisujen muodossa.
Käsikirjoitus osaa tosiaan olla aikamoista seurattavaa, sillä se aliarvioi katsojaa räikeästi pitkin kestoaan. Elokuvan suurin pahe onkin juuri tämä katsojan perusteeton aliarvioiminen, sillä se antaa vapaat kädet repiä koko teos palasiksi. Jos tähän uppoutuisi vielä syvemmin, löytyisi varmasti enemmänkin ongelmakohtia, joihin voisi paneutua entistäkin tarkemmin, mutta siinä vaiheessa mentäisiin jo liiaksi pikkutarkkailun puolelle.
Temaattisesta näkökulmasta katsottuna elokuvalla olisi hihassaan varsin vahvoja aiheita, joihin paneutua kunnolla. Valitettavasti tarinan ennalta-arvattavuus vesittää ne hieman mitäänsanomattomiksi. Elokuva käsittelee sukupolvien välistä traumaa, isyyttä ja anteeksiantamisen vaikeutta. Symboliikka on kyllä läsnä, mutta se on alleviivattua, minkä vuoksi paljastukset tuntuvat itsestään selviltä tapauksilta. Teknisesti kyseessä on kuitenkin kaiken kaikkiaan asiansa ajava toteutus.
Kuvauksellisesti sillä on muutamia hienoja kuvia tarjottavanaan, vaikka omaa persoonallisuuttaan sillä ei tunnu oikein olevan. Se yrittää kovasti, mutta lopputulos ei juurikaan erotu muusta tusinatavarasta. Elokuva lainailee ideoita monenlaisista klassikoista ja viimeaikaisista uutuuksista, jotka ovat jättäneet oman jälkensä historiaan tavalla tai toisella. Zodiac- ja Uhrilampaat-elokuvat nousevat esille räikeimpinä esimerkkeinä, mutta siitä voi löytää vaikutteita myös Weapons- ja Longlegs-elokuvista.
Kuiskaaja on todella ristiriitainen tapaus. Vaikka sillä onkin potentiaalia käsissään vaikka mihin, se tuntuu kärsivän rajusti epähuolitellusta käsikirjoituksestaan. Hahmotyöskentely on parhaimmillaan mainiota, mutta huonoimmillaan olematonta. Michael Keaton pesee jokaisen kollegansa mennen tullen roolisuorituksellaan, vaikka hän onkin elokuvassa vain murto-osan verran. Muuten se on pääosin vain turhauttava kokemus, ja sen vahva potentiaali valuu lopulta sormien läpi.
Kirjoittaja: Ilja Malakeev, 2.9.2026
Lähteet: kansikuva www.impawards.com, elokuvan tiedot www.imdb.com, www.youtube.com
Kommentit
Lähetä kommentti