Blade Runner 2049 (2017) - arvostelu

 

Ohjaus: Denis Villeneuve

Pääosissa: Ryan Gosling, Harrison Ford,

Ana de Armas, Sylvia Hoeks, Robin Wright, Mackenzie Davis,

Carla Juri, Lennie James, Dave Bautista, Jared Leto

Genre: Scifi, Draama, Toiminta

Kesto: 2 tuntia 44 minuuttia

''It was very clever to keep yourself empty of information, and all it cost you was everything.''

Vuonna 1982 ensi-iltansa saanut Blade Runner mullisti elokuvahistorian kertaheitolla luomalla kyberpunk-estetiikan, syventämällä tieteiselokuvan filosofista ulottuvuutta ja yhdistämällä visuaalisen kerronnan osaksi tarinaa ennennäkemättömällä tavalla. Vaikka teos ei elokuvateattereissa kerännyt suurta menestystä, se toimi merkittävänä merkkipaaluna elokuvahistoriassa ja inspiroi sittemmin lukuisia elokuvantekijöitä omien visioidensa toteuttamiseen.

Jatkoa elokuvalle suunniteltiin kyllä pitkään, mutta kulissien takana vaikuttaneiden komplikaatioiden vuoksi yksikään ideoista ei tuntunut realisoituvan valkokankaille. Lopulta tehtiin hyvin selväksi, että uusintafilmatisoinnin mahdollisuus oli olematon, jolloin tekijöille jäi vaihtoehdoksi viedä konseptia eteenpäin joko jatko-osien tai esiosien muodossa. Ridley Scott oli muutaman vuoden kiinnitettynä jatko-osan ohjaajaksi, mutta muut kiireet lopulta estivät projektin toteutumisen hänen osaltaan.

Vuonna 1982 ensi-iltansa saanut Blade Runner mullisti kyberpunk-estetiikan ja tieteiselokuvan filosofisen syvyyden, vaikka sen teatterimenestys olikin heikko. Pitkällisten kehitysvaiheiden ja epäonnistuneiden jatko-osayritysten jälkeen ohjaajan saappaisiin astui vastahakoinen mutta lahjakas Denis Villeneuve. Vuonna 2017 ensi-iltansa saanut Blade Runner 2049 kärsi edeltäjänsä tavoin heikosta lipputulomenestyksestä, mutta on sittemmin löytänyt uskollisen kannattajakuntansa.

Los Angeles, 2049. Niander Wallacen johtaman Tyrell Corporationin uudet Nexus-9-replikantit ovat sopeutuneet yhteiskuntaan, mutta vanhemmat mallit aiheuttavat yhä uhan. Vaitonainen konstaapeli K lähetetään tehtävälleen tuhoamaan kapinallisia replikantteja, mutta hän päätyy paljastamaan jotain astetta merkittävämpää. Tutkinnan edetessä K joutuu yhdistämään palaset löytääkseen kadonneen tekijän, joka saattaa muuttaa kaiken – mutta onko hänellä edes kohtalonaan löytää lopullista totuutta?

Alkuun on todettava, että jatko-osa oli jo valmiiksi tuomittu epäonnistumaan lippuluukuilla useista eri syistä. Ensinnäkin sen megalomaaninen kesto varmisti sen, että katsojat saattoivat kääntyä ovelta ympäri jo pelkästään sen vuoksi. Toiseksi kyseessä on filosofinen tieteiseepos, joka ei sovi jokaisen katsojan makuun, mikä vain leikkaa menestysmahdollisuuksia entisestään. Kolmanneksi ja ehkä merkittävimpänä se oli jatko-osa varjellulle kulttiklassikolle, joka ei sellaista edes välttämättä kaivannut.

Kysymys kuuluukin: ajaako Blade Runner 2049 asiansa oikeasti maaliin asti vai onko kyseessä vain halpa rahastusyritys? Rehellisesti sanottuna elokuva tarjoaa enemmän kuin mitä siltä voisi ennakkoon toivoa. Vaikka monet pitävät alkuperäistä teosta pyhänä, sekään ei ollut täydellinen – vaikka lähellä käytiinkin. Se, minkä Blade Runner 2049 tekee kuitenkin oikein, on legendaarisen konseptin tuominen takaisin valkokankaille ja sen kehittäminen lähes saumattomaksi kokonaisuudeksi.

Tässä vaiheessa kaikki puristit ovat varmaankin jo kääntyneet ovella, mutta se ei haittaa. Blade Runner 2049 on elokuva, jota konsepti ei välttämättä suoranaisesti kaivannut, mutta jota se tarvitsi lunastaakseen paikkansa modernissa elokuvakentässä. Se tarttuu härkää sarvista ja osoittaa, ettei se kavahtaisi kulttiklassikon tuomia valtavia suorituspaineita. Seuraamme tarinassa Ryan Goslingin esittämää KD6-3.7:ää eli lyhyesti K:tä, joka on äärimmäisen pidättyväinen ja kontrollissa pysyvä yksilö.

Alkumetreiltä tulee poikkeuksellisen selväksi, että mies on replikantti, joka tekee työtään käskettyä juuri sillä tavalla, jolla Jared Leton esittämä Niander Wallace on hänet suunnitellut toimimaan. Alkuperäisessä elokuvassa Rick Deckardin hahmolla leikiteltiin hieman: vaikka mies vaikuttikin perusteiltaan ihmiseltä, elokuva flirttaili ajatuksella replikanttisuudesta muutamaankin otteeseen. K:n hahmo taas lukitaan heti kättelyssä tiettyyn raamiin, mutta ei välttämättä kovin pitkäksi aikaa.

Mies joutuu puhdistustehtävään, joka osuu lähemmäksi kotia kuin hän olisi koskaan osannut odottaa. Tämä alkaa vaikuttaa K:n mielentilaan ja luo päähahmolle täysin uudenlaisen dilemman. Eksistentiaalinen ahdistus valtaa hänet paljastusten kaivautuessa maan alta ja tuoden maailman pimennossa olleen historian takaisin valoon. Elokuva on poikkeuksellisen kärsivällinen esillepanonsa suhteen – ei ainoastaan tarinankerronnallisesta vaan myös temaattisesta näkökulmasta.

Se tarjoilee edeltäjänsä tapaan teemoja inhimillisyydestä ja moraalista, mutta myös yksinäisyydestä sekä paikasta tukahdutetussa yhteiskunnassa, joka on tiedostetusti hylännyt K:n. Vaikka hän toimiikin blade runnerina, kukaan ei arvosta häntä hänen taustansa vuoksi. Mies on replikantti, ja erona ensimmäiseen osaan replikantit ovat nousseet avoimen vihattuun asemaan ennen pimennykseen johtavien tapahtumien vuoksi. Kapina turrutettiin tilanteen eskaloituessa, ja replikanteista tuli hetkessä maailman mätäpaise.

Elokuvan vangitseva ja hypnotisoiva luonne on yksi sen vahvimmista valteista. Emme pääse ainoastaan erinomaisesti käsiksi käsiteltävään maailmaan ja saa selkeää kuvaa sen tilasta taloudellisen ja sosiaalisen romahduksen jälkeen, vaan tarina onnistuu pysymään suurista ideoistaan huolimatta hyvin henkilökohtaisena ja samaistuttavana. Tämä johtuu osaltaan siitä, että elämme aikaa, jolloin olemme sosiaalisesti poikkeuksellisen turtuneita – osittain siksi, että maailma tuntuu sosiaalisen median ja jatkuvan informaatiotulvan myötä lähempänä kuin koskaan aiemmin.

Turvaudumme mieluummin sosialisoitumaan verkossa kuin näkemään kasvotusten – ei välttämättä täysi totuus, mutta ei se kaukana todellisuudesta kyllä ole. Etenkin tuonkaltaisessa ympäristössä soluttautuminen yhteiskuntaan ei ole heikoimmille. Tarinallisesti elokuva tarjoaa poikkeuksellisen pohdiskelevan ja syvällisen elämyksen, joka hakee vertaistaan. Mikä olisikaan eeppisempää kuin oman paikkansa löytäminen maailmasta, joka tuntuu kääntyneen sinua itseäsi vastaan?

K näkee yllättäen toivon omasta mahdollisesta yksilöllisyydestään – mahdollisesta merkityksestään, joka mullistaa miehen koko maailmankuvan hetkessä. Toivon kuulumisesta johonkin itseään suurempaan. Toivosta sielusta, joka on häneltä väkisin riistetty. Tunnelmallisesti elokuva on aivan omaa laatuaan. Se korostaa maailmansa rosoisuutta ja toivottomuutta yhdistäen sen yksinäisyyden melankoliaan ja eeppiseen totuudenetsintään.

Teknisestä näkökulmasta katsottuna Blade Runner 2049 tekee sen, mitä alkuperäinen ei välttämättä pystynyt kokonaisvaltaisesti tarjoamaan: rikkoo visuaalisten efektien rajoja. Vain mielikuvitus on rajana, mutta onneksemme elokuva ei turvaudu mihinkään kauttaaltaan ylilyövään. Konsepti pidetään yllättävän maanläheisenä sen kehittyneestä luonteesta huolimatta, ja se on vihdoin saavuttanut sen teknologian tason, jonka se on aina ansainnut.

Vaikka edellisellä osalla ei näitä äärettömiä mahdollisuuksia ollutkaan, se onnistui silti säväyttämään esillepanollaan tehden siitä vallankumouksellisen. Visuaalisesti Blade Runner 2049 on vailla vertaa, ja elokuvasta puhuttaessa mainitaan usein termi "silmäkarkki". Onhan se sitäkin toki, mutta en ymmärrä tätä kriitikoiden argumenttia – onko se muka huono asia, että visuaalinen ilme on vertaansa vailla? Ulkoasulla on nimittäin selkeä rooli sekä kokonaiskuvassa että itse tarinankerronnassa.

Miljööt herätetään aivan mielettömän hienosti eloon kyseisen esillepanon avustuksella. Lavastukset ovat maagisia pitkin elokuvaa, ja tarkoin harkittu väripaletti vain korostaa maailman synkimpiä yksityiskohtia. Kyberpunk-teeman puolesta jatko-osa välittyy näytölle edeltäjänsä tapaan aivan mielettömän upealla tavalla. Hans Zimmerin ja Benjamin Wallfischin yhteissävellykset istuvat elokuvaan erinomaisesti ja tuovat siihen vakuuttavaa tunnelmaa.

Roolisuoritukset säväyttävät kautta linjan. Tuntuu, että jokaikinen näyttelijä antaa kaikkensa hahmojensa eteen, mikä tekee tarinan seuraamisesta niin mieluisan ja uskottavan kaiken kaikkiaan. K:n tie emotionaalisen totuuden äärelle, Wallacen jumalkompleksin sokaisema luonne, Joi'n jokseenkin moraaliton koodaus ja Luvin pakkomielteinen tarve vuorovaikutukseen muiden kanssa ovat asioita, joita ilman päteviä roolisuorituksia ei välttämättä saisi kunnolla välitettyä näytön toiselle puolelle.

Blade Runner 2049 on mestarillinen osoitus siitä, että oikeissa käsissä pyhinkään konsepti ei ole koskematon. Aina on mahdollisuus syventää, avartaa ja kokea lisää. Yleisimmin se ei tietenkään onnistu, kun lähtökohtana on puhdas rahastus ja siihen tarttuvat nimettömiksi jääneet ohjaajat. Villeneuve näki riskit työssään, mutta otti ne kuitenkin avosylin vastaan luoden ilmiömäisen elokuvan, joka on syystäkin saanut osakseen kaiken saamansa ylistyksen.

Blade Runner -elokuvat ovat siitä vaarallisia yhtälöitä, että niiden on joko onnistuttava täydellisesti tai jäämättä kokonaan tekemättä. Konsepti valtaa massiivisuudellaan alaa ja saa jopa tekijätkin varpailleen niiden valtavien paineiden alla, joita Ridley Scott ja nyt Denis Villeneuve ovat luomuksillaan luoneet. Mutta kuten tässäkin elokuvassa näkyy, kärsivällisyys ja täydellinen omistautuneisuus määrittelevät arvoisensa lopputuloksen.

Blade Runner 2049 näyttää, että jatko-osa voi olla edeltäjänsä veroinen ja jopa jossain määrin ylittää sen laadussaan. Puristit eivät tietenkään ole samaa mieltä, mutta se on ihan ymmärrettävää – jos tasoeroa olisi enemmän, sen hyväksyminen olisi hieman hankalampaa. Neljännen katselukerrankin jälkeen elokuva tuntuu vain paranevan vanhetessaan. Se ei todellakaan istu kaikkien makuun, mutta kaltaisilleni katsojille se tarjoaa unohtumattoman kokemuksen, joka jää elämään takaraivoon.

Kirjoittaja: Ilja Malakeev, 1.8.2026

Lähteet: kansikuva www.impawards.com, elokuvan tiedot www.imdb.com, traileri www.youtube.com