The Odyssey (2026) - arvostelu

 

Ohjaus: Christopher Nolan
Pääosissa: Matt Damon, Tom Holland, Anne Hathaway,
Robert Pattinson, Samantha Morton, John Leguizamo, Zendaya,
Charlize Theron, Jon Bernthal, Benny Safdie
Genre: Seikkailu, Draama, Fantasia
Kesto: 2 tuntia 53 minuuttia

''What was the song of the sirens like? All the things you wanted to be and then all the things you wished you never wished for. It was a delicious itch you want to scratch but you find it under the skin and can't reach it. So the delicious itch becomes unbearable. It told you what you most want is what you most can't have and that the most you can't have is what you already had and lost. It was a song of all the promises I failed to keep. And it told me I don't really want to go home.''

Brittiläis-yhdysvaltalainen elokuvaohjaaja Christopher Nolan on varmasti tullut tutuksi jokaiselle liikkuvien kuvien suurkuluttajalle – miksei tavanomaisemmankin elokuvan ystävälle. Mies on onnistunut vuosien edetessä tarjoamaan toinen toistaan huikeampia ja säväyttävämpiä elämyksiä valkokankaille katsojien koettavaksi, eikä loppua tunnu näkyvän lähimaillakaan. The Odyssey on vuonna 2026 ensi-iltansa saanut fantasiapainotteinen seikkailudraama, joka pohjautuu Homeroksen muinaiskreikkalaiseen runoelmaan Odysseia.


Itselleni runoelma on tuttu vain mytologisesta näkökulmasta katsottuna. Vaikka tiedänkin tarinan ja sen monet versiot, en ole koskaan saanut itse lähdemateriaalia luettua. Se ei kuitenkaan ole estänyt minua törmäämästä aiheeseen kerta toisensa jälkeen. Maailmalla odotukset elokuvaa kohtaan ovat olleet poikkeuksellisen korkeat, vaikkakin se on saanut osakseen paheksuntaa näyttelijävalintojen ja historiallisen tarkkuuden sivuuttamisesta. Kyseessä on kuitenkin fantastinen tarina, minkä vuoksi kritiikkiä on ollut kieltämättä todella outoa seurata.

Nolan perehtyi Odysseian useisiin eri käännöksiin. Hän kuvasi kreikkalaisen mytologian realistisella otteella ja ammensi inspiraatiota eeppisistä historiallisista elokuvista, kuten Andrei Rublev ja Ran, sekä erikoistehostetaiteilija Ray Harryhausenin töistä. Lopulta kyseessä on kuin onkin vain yhden ihmisen sovitus käsiteltävästä aiheesta. The Odyssey on vallannut maailman hetkessä ja ennätyksiä rikkovalla tahdilla, joten kritiikin nuolet sakkasivat kuin saveen konsanaan. Onko elokuva todella massiivisen suosionsa ansainnut, vai oliko Nolanista aistittavissa jo pientä väsähtyneisyyttä?


Troijan tuhon jälkeen Ithakan komentaja Odysseus aloittaa pitkän ja vaarallisen matkansa halki Välimeren. Hänen päämääränään on päästä vihdoin palaamaan uskollisen vaimonsa Penelopen ja nuoren poikansa Telemakhoksen luo kotiin. Sodan kaoottisten jälkimaininkien levittäytyessä ja mullistaessa tuttuja asetelmia hänen laivastonsa joutuu kuitenkin välittömästi uuvuttavalle, surrealistiselle vaellukselle, joka on pullollaan toinen toistaan pelottavampia, hirviömäisiä vastustajia ja kohtaloaan ohjailevia, manipuloivia jumalia.

Lähdin katsomaan elokuvaa tietynlaisella luottavaisuudella, jota ohjaaja Nolan on pystynyt tehokkaasti iskostamaan osaksi jatkuvasti kasvavia odotuksiani. Vaikka ajatus mammuttimaisesta eepoksesta hirvittikin alkuun, Nolan on näyttänyt kerta toisensa jälkeen, miksi häneen kannattaa aina luottaa – ja niin myös tässäkin tapauksessa. Alkuun on kuitenkin todettava, että The Odyssey ei ole missään nimessä täydellinen elokuva, mutta kauaksi siitä ei omena tälläkään kertaa putoa. Se putoaa nimittäin aivan puun juureen.


Elokuva koostuu pitkälti kahdesta eri tarinakaaresta, joita sittemmin lähdetään syventämään ja yhdistelemään loppua kohden. Seuraamme toisessa niistä Matt Damonin esittämää Odysseusta, nerokkaana pidettyä Ithakan komentajaa, joka joutuu miehistönsä kanssa varta vasten elämänsä suurimman eksistentiaalisen seikkailun äärelle. Toisessa taas seuraamme Anne Hathawayn esittämän Penelopen ja Tom Hollandin esittämän Telemakhoksen epätoivoista odotusta, joka alkaa pikkuhiljaa painostamaan koko Ithakan valta-asettelua.

Tarinallisesti elokuva on todella kärsivällinen, mikä on toki ihan odotettua. Se ei todellakaan hätäile asiansa kanssa, vaan pyrkii parhaansa mukaan tuomaan tämän fantastisen tarinan tehokkaasti valkokankaalle. Sanoisin, että ensimmäinen kolmannes on ehkä elokuvan heikoin lenkki, mikä ei tosin nykyisellä Christopher Nolanin tasolla tunnu kovin kummoiselta tason pudotukselta. Sillä kieltämättä menee hetki saada katsojastaan kunnollinen ote, vaikka maailma itsessään imaisikin tämän kokonaisena ja mutkattomasti.


Tämä voi johtua toki henkilökohtaisista ennakkoasetelmista, joita on tullut puntaroitua jonkin verran ennen katselukokemusta. Myös maailman megalomaaninen luonne voi olla hieman yliajava alkuun tarinakaarien ja aikajanan muovautuessa katsojien silmien edessä. Elokuvan alku herättää kyllä mielenkiinnon hienosti, mutta se ei tunnu omaavan samanlaista keskittyneisyyttä tai kontrollia kuin seuraavat kaksi kolmannesta. Toinen kolmannes taas hyppää suoraan syvään päätyyn keskelle tuntemaamme legendaa, joka on ikuistettu poikkeuksellisen upealla tavalla.

Viimeinen kolmannes puolestaan sinetöi koko epookin mielettömän eeppisellä ja runollisella tavalla, joka nitoo kaikki aiemmin koetut hetket osaksi mieleenpainuvaa lopetusta. Temaattisesta näkökulmasta katsottuna elokuva on todella ulottuva johtuen sen filosofisesta luonteesta. Se käsittelee vahvasti eksistentiaalista turmiota, moraalin harmautta sekä sodan varjoja, jotka kummittelevat pitkin elokuvaa monin erilaisin viittauksin ja monologein. Ajatukset välittyvät katsojan verkkokalvoille hienosti ja pysyvät mielessä vielä pitkään elokuvan jälkeenkin.


Odysseus ei ole pyhimys eikä jumala. Hän on vain mies, joka tekee inhimillisiä virheitä – tunnepohjaisia sellaisia. Elokuva syventyykin poikkeuksellisen vakuuttavasti hahmon tukipilareihin, jotka syystäkin ajavat tämän ongelmiin. Miehen egoistinen ja jossain määrin jopa ylimielinen luonne ajaa hänet tekoihin, jotka rikkovat Zeuksen lakia. Lakia, joka määrittelee koko ihmiskunnan moraalisen koodin: tee muille niin kuin toivoisit heidän tekevän sinulle. Tätä keskeistä ajatusta seurataankin tiiviisti elokuvan edetessä.

Peplum-elokuvaksi The Odyssey on todella monipuolinen tapaus kaiken kaikkiaan. Se ei ainoastaan tarjoile väkevää draamaa ja vauhdikasta toimintaa, vaan se tuo monia erilaisia, muille lajityypeille ominaisia elementtejä osaksi omaa eeppistä kudostaan. Elokuva nimittäin yllättäen flirttailee kauhuelokuvien ja etenkin ''body horrorin'' kanssa, mikä osuu kuin pora jäiseen soraan konsanaan. Kykloopin kirkuminen, seireenien laulu ja häiritsevä kehonmuutos – nämä kohtaukset ovat pysäyttäviä hetkiä, jolloin unohtaa täysin katsovansa elokuvaa.


Pahaenteistä ja kutkuttavaa tunnelmaa korostavat yksityiskohtien ohella elokuvasävellysten huipulle vakuuttavasti noussut Ludwig Göransson, joka tarjoilee korville euforisia hetkiä. Nämä nuotit istuvat valkokankaalla näkyvään materiaaliin erinomaisesti ja tuovat mytologian korostaman mystiikan vaikuttavasti katsojien koettavaksi. Visuaalisesta esillepanosta vastaa luottopakiksi vahvistunut Hoyte van Hoytema, joka ei esittelyjä kaipaa. Mies ikuistaa Nolanin vision mielettömällä tavalla ja tuo kreikkalaisen mytologian tarinan poikkeuksellisen upeasti valkokankaalle.

Elokuvan roolisuoritukset erottuvat hienosti omalla tavallaan, vaikka toiset tekevätkin sen ehkä hieman vakuuttavammin. Nostaisin esiin ehdottomasti erinomaisen Anne Hathawayn, joka katoaa roolinsa taakse moitteettomasti. John Leguizamo säväyttää pienestä roolistaan huolimatta realistisen raa'alla tulkinnallaan Eumaeuksesta. Tom Holland näyttää syvyyttään suorituksellaan, vaikka ajoittain onkin hieman vaikeaa unohtaa itse näyttelijää hahmon takana. Matt Damon taas tekee loistavaa työtä Odysseuksena ja kannattelee elokuvaa ajoittain jopa harteillaan.


The Odyssey on lähes täydellinen elokuvasovitus legendaarisesta lähdemateriaalista, joka on vaikuttanut niin moneen sen jälkeen tulleeseen tarinaan. Vaikka alussa elokuvaan tuntuu olevan vaikeuksia päästä kunnolla käsiksi, se onnistuu moottorinsa käynnistettyään tarjoilemaan mitä mielettömimmän elokuvaelämyksen, joka ravisuttaa katsojaa miltei henkihieveriin. Se koettelee katsojaa tavalla, jota ei kovin useasti vuoden sisällä pysty todistamaan valkokankailta – vaikka elokuva ei välttämättä sovellu kaikille.

Ei välttämättä aihealueensa puolesta, vaan pitkälti vain yleisen kestävyyden kannalta. Elokuva on mammuttimainen kokonaisuus, joka vaatii katsojaltaan verta, hikeä ja kyyneliä. Se ei kumartele yleisönsä edessä, vaan tarjoaa rehellisimmän kuvauksensa tarinasta pitkään aikaan. Elokuvan saama kritiikki ennen ensi-iltaa tuntuu näin jälkikäteen todella väkinäiseltä ja jopa epätoivoiselta tavalta erottua joukosta. Vaikka se ei ehkä olisikaan oma kuppi teetä, Nolanin työtä on arvostettava vähintäänkin elokuvallisesta näkökulmasta katsottuna.


Kirjoittaja: Ilja Malakeev, 24.7.2026
Lähteet: kansikuva www.impawards.com, elokuvan tiedot www.imdb.com, traileri www.youtube.com

Kommentit