Ihmeotukset: Grindelwaldin rikokset | Fantastic Beasts: The Crimes of Grindelwald (2018) - arvostelu

Ohjaus: David Yates

Pääosissa: Eddie Redmayne, Katherine Waterston,
Johnny Depp, Alison Sudal, Jude Law

Genre: Seikkailu, Perhe, Fantasia

Kesto: 2 tuntia 14 minuuttia

Oli vihdoin aika kokea tämä uusi ja hyvinkin odotettu fantasiaelokuva muutaman vuoden takaisen nostalgisen railakkaan Wizarding World-universumin aloituksen Ihmeotukset ja niiden olinpaikat-elokuvan myötä, joka mielestäni oli kokonaisuudessaan hyvin onnistunut kokeilu. Tuo samainen elokuva avasi meille tutun taianomaisen maailman sijoittaen uuden elokuvasarjan tapahtumat ennen Harry Potterin aikaa ja tämän vastoinkäymisiään mustan taian velhoja vastaan. Joten potentiaalia riitti vaikka mihin suuntaan ja mahdollisuuksia oli rajattomasti.

Onnistuiko jatko-osa jatkamaan raikkaasti kunnostetun rakastettavan maailman kehittämistä? Entä ylläpitämään itse tarinan innovatiivista jatkuvuutta odotetun lailla? No kyllä tavallaan, mutta sellaisella tavalla, että se tuntui yksinkertaisesti hyvin kiirehtivältä ja hosuvasti kasatulta kokonaisuudessaan. Se tuntui samanaikaisesti sekä keskivertoa paremmalta, että keskivertoa huonommalta elokuvalta hyppien jatkuvasti näiden kahden tason välillä.

Pakko mainita tähän ennen varsinaista analysointia, että kyseinen elokuva sai minut tuntemaan hyvinkin ristiriitaisia tunteita, sillä nautin suurimmaksi osaksi kyllä kaikesta mitä näytölle tuotiin, mutta tunsin oloni lievästi pettyneeksi ainakin omasta mielestäni pätevistä syistä kuitenkin. Koittakaa hetken aikaa avata mieliänne ja lukea seuraava ajatuksella, sillä yritän tässä sanoin pukea ensimmäiset reaktioni elokuvaan.

Ensinnäkin mielestäni ensimmäisen elokuvan ja jatko-osan väliset sidokset olivat hyvin laihoja tarinankerronnan näkökulmasta katsottuna. Sillä tarkoitan sitä, että ne tapahtumat, jotka tapahtuivat näiden kahden elokuvan välissä oli avattu yllättävän kehnosti tässä elokuvassa, sillä emme alussa ihan ymmärtäneet monien hahmojen sen hetkisiä elämäntilanteita ja heidän välisiä suhteitaan. Kun näimme heidät ensimmäisiä kertoja näytöllä, heidän sen hetkiset elämän tilanteet tuintuivat muuttuneet niin paljon siitä mihin jäimme elokuvasarjan aloittavassa elokuvassa.

Esimerkkinä Jacobin ja Queenien odottamaton lyöttäytyminen yhteen Newtin kanssa tuntui ihan kuin salama olisi iskenyt kirkkaalta taivaalta, minkä vuoksi se tuntui perimmiltään hyvin väkinäiseltä tavalta tuoda nämä hahmot takaisin toistensa luokse. Toinen samantyylinen kömpelöhkö tilanne kehkeytyi Newtin ja Tinan hyvin laiskasti kirjoitetun konfliktin seurauksena, joka jätti minut raapimaan päätäni ihmetyksestä hetkeksi aikaa. Ihan kuin he olisivat taas ensi kertaa tapaamassa toisiaan, sillä Tina tuntui olevan jälleen kerran hyvin epäluottavaisen ja jopa töykeän oloinen Newtiä kohtaan, kuten ensimmäisen elokuvan alkupäässä oli hänellä tapana olla. Samaisen elokuvan loppupäässä tämän asenne Newtiä kohtaan oli muuttunut tarinan tapahtumien seurauksena ja se tekeekin tästä yksityiskohdasta hyvin typerä oloisen, kun syyn tälle saa selville.

Tarina tuntui jonkin sortin tukiportaalta jollekin paljon suuremmalle ja näyttävämmälle jatkolle, emmekä varsinaisesti paljoa edenneet itse universumissa tai isoimmassa tarinassa. Kyllä, saimme tietää Dumbledoren ja Grindelwaldin mutkikkaasta suhteesta menneisyydessä ja kyllä, Credence sai tietää kuka hän todellisuudessa oli - vai saiko sittenkään? Emme myöskään saaneet siihen mitään osviittaa, että voiko tähän tietoon edes luottaa hyvin selkeistäkin syistä, jotka tulevat kyllä ilmi elokuvan edetessä. Credencen mysteeri toi kyllä kieltämättä hyvin odottamattoman käänteen asetelmaan etenkin jatkoa ajatellen.

Rakastin niitä suoria lainauksia Harry Potter-maailmasta, joita tässä elokuvassa viljeltiin nostalgian puitteissa. Etenkin kohtaus Hogwartsiin paluusta sai hymyn korviin ja siinä auttoi ehdottomasti taustalla nuotilleen hoilottava Harry Potter-teemamusiikki ja upeat tutut maisemat. Valitettavasti nämä nostalgiset lisäykset eivät elokuvaa auttaneet ongelmissaan, vaikka mukavia yllätyksiä olivatkin joka tapauksessa.

Ihmeotukset-elokuvaksi siinä oli yllättävän vähän itse otuksia ja petoja, jos emme tietenkään laske petomaista Grindelwaldia mukaan. Olisin toivonut ehkä enemmän keskittymistä niihinkin, sillä nyt keskittyminen oli melkein kokonaan hahmoissa ja heidän koettelemuksissaan. Tämän vuoksi kaikki otuksiin liittyvät kohtaukset tuntuivat hyvin erillisiltä tapahtumilta, kun katsoo tarinan näkökulmasta. Edellisessä osassa otukset olivat kuitenkin suht tärkeässä asemassa, kun taas Grindelwald ja muut olivat vain mukana kasvamassa sivussa. Tällä kertaa asetelma oli päinvastoin ja sen vuoksi kyseinen elokuva ei tuntunut yhtään Ihmeotukset-elokuvalta, vaan pikemminkin vastaavanlaiselta Harry Potter-elokuvalta. Ymmärrätte varmaan mitä yritän hakea takaa.

Visuaalisesti tämä elokuva näytti hyvin tunnelmalliselta ja se onnistui tuomaan näyttävät efektinsä sekä muut taianomaiset yksityiskohtansa erittäin vakuuttavalla tavalla näytölle. Ei siis ollut paljon valittamiseen varaa sillä osastolla, mutta yksi artistinen ratkaisu jäi kyllä kaivelemaan mieltäni ja se oli matagot-kissojen visuaalinen toteutus. Nämä otukset eivät näyttäneet kuuluvan ollenkaan samaan kuvaan muun visuaalisen ilmeen kanssa millään tavalla, sillä heidän silmänsä oli häiritsevästi ylikirkastettu ja heidän ulkoinen nahkansa muistutti kumimaista pintaa, mikä näytti hyvinkin epäaidolta minun mielestäni. Siitä huolimatta kaikki muu visuaalinen toteuttaminen näytti oikein mainiolta ja toimivalta kokonaisuudessaan.

Mielestäni muutamat kokelaat saivat lisää pohjaa ja kasvua tämän elokuvan aikana, kuten Credence, Grindelwald ja Dumbledore, jotka kaikki vaikuttivat kiinnostavilta ja syvällisemmiltä persoonilta, kun taas muut tutut päähahmot tuntuivat jämähtäneen kasvussaan paikoilleen ensimmäisen elokuvan lopusta tasoon koko jatko-osan ajaksi.

Ihmeotukset: Grindelwaldin rikokset oli yhdistelmä eeppistä velhoilua ja hyvin hitaasti palavaa draamaa, joka piti sisällään mahtavia tilanteita ja kiehtovia juonenkäänteitä, mutta se ei siltikään tuntunut oikein koskaan olevan oma elokuvansa. Minulle tuli pikemminkin Avengers: Infinity Warista tuttu jälkimaku suuhun, että ikään kuin tämä olisi vain alustava osa jotain suurempaa eikä oma yksittäinen tarina kerrottavaksi, mitä olisin sen ehkä toivonut olevan enemmän. Tämä elokuva oli käytännössä vain suora alustus seuraavaa osaa ajatellen, eikä mitään enempää tai vähempää.

Siitä huolimatta minusta tuntuu, että tämä sarja on menossa kohti jotain isoa ja räjähtävää tulevaisuutta, mutta näköjään se vaati näinkin pitkän alustuksen tulevaa ajatellen. Olen silti hyvin kiinnostunut jatkosta, vaikka tämä elokuva ei varsinaisesti vakuuttanut minua sen ihmeellisemmin. Kannustavat lasit päässä olisin antanut varmasti paremmat arviot, mutta en kyllä puolueettomasta näkökulmasta voinut antaa keskitasoa enempää, sillä rehellisesti sanoen tämä kokonaisuus vaakkui vain keskinkertaisen molemmin puolin.

Kirjoittaja: Ilja Malakeev, 31.3.2019
Lähteet: kansikuva ja elokuvan tiedot www.imdb.com, traileri www.youtube.com