Ohjaus: Diederik Van Rooijen
Pääosissa: Shay Mitchell, Grey Damon, Kirby Johnson, Nick Thune, Louis Herthum
Genre: Kauhu, Mysteeri, Jännitys
Kesto: 1 tunti 26 minuuttia
The Possession of Hannah Grace ei ikinä saanut Suomessa teatterilevitystään. minkä vuoksi sen digitaalinen julkaisukin on saattanut mennä monilta tahoilta ohi, koska kukaan ei vain ole ollut välttämättä tietoinen kauhuteoksen olemassaolosta. Itse huomasin tämän elokuvan ihan ohi mennen, kun selailin digitaalisessa formaatissa mahdollisia olevia uutuuksia vuokrattavaksi Blockbusterin striimipalvelusta. Olin kuullut elokuvan nimen joskus aiemmin, mutta konseptista tai itse tarinasta en tiennyt mitään ennakkoon, mikä oli mielestäni ihan hyvä asia elokuvan näkökulmasta, sillä pääsisin kokemaan sen ilman minkäänlaisia ennakko-odotuksia. Lähdin avoimin mielin seurailemaan, mitä tämä elokuva toisi tullessaan. Pärjäsikö se? Minäpä kerron...
Elokuvahan alkaa sillä, että tarina alustetaan kohtauksella, jossa kaksi kirkon edustajaa suorittavat manausta sänkyyn sidottuun nuoreen naiseen, Hannah Graceen, tämän isän seuratessa tilannetta vierestä. Naista riivaa hyvin voimakas demoni, joka ei meinaa millään päästää hänestä irti. Kun demoni päättää nostella kirkonväkeä ja leikkiä niin sanotusti ruoallaan, isä päättää yrittää saada naisen sielun kehon superioriseksi kontrolloijaksi vielä viimeisen kerran painostamalla tyttärensä emotionaaliseen puoleen. Huomattuaan, että demoni on aivan liian voimakas kukistettavaksi, isä päättää pelastaa toisen kirkon edustajista demonin yliluonnollisesta kuolonkuristuksesta tukehduttamalla tyttärensä tyynyyn. Tämän jälkeen hypätäänkin aikajanassa muutaman kuukauden eteenpäin urheilullisen päähahmomme liikuntahetkeen.
Megan Reed on siitä kiinnostava tapaus, että tuntuu ihan kuin kaikki maailman onnet olisivat häntä vastaan ja hän rypee käytännössä aivan ylitsepääsemättömässä kuopassa. Traumaattisen kokemuksen ja stressihäiriön lisäksi kaiken kukkuraksi hän käy läpi eroa poikaystävästään, mikä tuntuu jo kaiken muun vakavan ohessa ikään kuin väkinäiseltä tavalta kertoa katsojalle, että tällä hahmolla ei todellakaan hyvin mene, sekä että meidän kuuluisi investoitua häneen heti paikalla ja tuntea myötätuntoa häntä kohtaan. Se tuntui vain vähän liian kliseiseltä rakenteelta, joka ei avannut hahmoa sen enempää. Siitä huolimatta oli kuitenkin hienoa nähdä, ettei Megan luovuta missään vaiheessa parantumisensa kanssa, vaan määrätietoisuutensa ja periksiantamattomuutensa avustuksella yrittää taistella vaikeaa tilannetta vastaan päästäkseen takaisin niin sanotusti kuiville vesille.
Hän tulee töihin yövuoroon ruumishuoneelle valmistelemaan kuolleita vainajia seuravaa pysäkkiä varten, jossa niitä sitten oletetusti käsiteltäisiin ja tutkittaisiin perinpohjin. Tarinan tärkein miljöö käydään läpi paikan esimiehen esitellessä uudelle työntekijälleen työympäristöä ja samalla opettaessaan talon tavoille. Saamme suht selkeän kuvan siitä kuinka kyseisessä työtehtävässä kuuluisi toimia ja mitä välttää. Ruumishuoneen varsinaisessa alustuksessa ei ollut mitään vikaa muuten, mutta se minua eniten jäi häiritsemään, että kun Meganin yövuoro alkaa ja tämä hyvin epämiellyttävän, sekä epätavanomaisen näköinen ruumis tuodaan valmisteltavaksi käsittelyyn, tilanne rupeaa karkaamaan käsistä. Mikä siinä on vikana? No, ensimmäiseksi esimerkiksi se, että Megan on sattumoisin vasta ensimmäisessä vuorossaan ja juuri silloin sattuu tapahtumaan kaikkea ennennäkemättömän selittämätöntä ja mitä merkillisimpiä tapahtumia, joita oletetustikaan ei ole kyseisessä paikassa aiemmin koettua.
Se tuntuu niin sattuman kaupalta, että traumatisoitunut ja paniikkikohtauksia vastaan taisteleva kävelevä epäonnen perikuva sattuu ottamaan työpaikan vastaan, jonka hänen ystävänsä on hänelle auttaessaan tarjonnut ja heti tämän ensimmäisenä työpäivänä juuri se samainen riivattu ruumis elokuvan alusta tuodaan juuri hänen alustettavaksi samaiselle ruumishuoneelle, joka sittemmin päättääkin leikkiä kissaa ja hiirtä koko yövuoron kustannuksella. Tuossa tuntuu vain olevan ihan liian monta yhteensattumaa, joita on hyvin vaikeaa niellä niiden törkeän epäuskottavien luontojensa vuoksi. Tämän katastrofaalisen räjähdysherkän sopan lisäksi elokuva pitää sisällään mitä ennalta-arvattavampia käänteitä, jotka eivät vain onnistu yllättämään millään tavalla. Olemme nähneet näitä toistuvia tekniikoita käytettävän liiankin monessa genren elokuvassa vuosien ja vuosien ajan, minkä takia elokuva ei tunnu oikein omaavan mitään merkityksellistä tai mitään omaa.
Jännitystä luodaan suurimmaksi osaksi täydellisellä hiljaisuudella, jota seuraa yleisimmin aina hyvin äänekäs vapautus ääniefektein. Ainoa huono puoli tässä oli se, etteivät nämä ääniperäiset säikyt edes onnistuneet säikäyttämään meikäläistä kertaakaan, vaikka yöllä ja täysin pimeässä huoneessa katsoin kuulokkeet päässä. Siinä korkeintaan naurahti pariin otteeseen sille, että kuinka turhanpäiväisiä ratkaisuja ohjaaja Diederik Van Rooijen oli tehnyt näitä laiskasti ohjattuja säikäytystekniikoita luodessaan. Eikä edes luodessaan, vaan lainatessaan käytännössä kaikista käytetyimpiä säikäytystekniikoita viimeisen vuosikymmenen kauhuelokuvista. Niitä viljeltiin hyvin tiuhaan tahtiin vailla varsinaista painoarvoa, mikä tekikin niistä sen vuoksi täysin ponnettomia yrityksiä parhaimmillaan.
Visuaalisesti elokuva on ihan yllättävän menevää kokonaisuudessaan lukuunottamatta tietenkään siinä käytettyä halvan ja laiskahkon näköistä efektityöskentelyä, joka ei todellakaan antanut yhtään syytä hurraa-huudoille. Visuaalisuus on ihan toimivaa kuvauksensa ja tummahkon värimaailmansa muodossa, mutta elokuvan konteksti ei auta tai tue tätä jokseenkin tunnelmallista visuaalista kokonaisuutta sitten yhtään. Lukuunottamatta hirveitä visuaalisia efektejä, Hannah Graceen käytetyt proteesit ja muut käytännön efektit olivat yllättävän vakuuttavia ja uskottavia, vaikka toki tämän yliluonnollisen hahmon toimintatavat toistivatkin itseään liikaa elokuvan aikana.
Vaikka The Possession of Hannah Grace on konseptiltaan ihan kiinnostava tapaus, elokuva ei oikein koskaan onnistu toteuttamaan ja yltämään potentiaaliinsa. Tosin tämä tuotos olisi luultavasti jo alkuunsakin voinut yltää vain tavanomaisen hyvän tasolle, mutta ei missään nimessä korkeammalle näillä eväillä ja rajatulla budjetilla. Vaikka elokuva vissiin yrittää alustaa ja rakentaa tarinaansa ja käsiteltäviä hahmojaansa keskittyneesti alkupuolella, se kuitenkin unohtaa jossain vaiheessa molemmat aspektit täysin ja uppoutuu liikaa turhanpäiväisten säikäytysmetodien viljelyyn. Se onkin lopulta hyvin antiklimaattinen ja suoraan sanottuna vaisu toteutuksessaan, sillä minkäännäköistä takaisinmaksua emme tuntuneet saavan elokuvan lopussa.
Mietin myös hartaasti elokuvan loputtua sitä, että mikä oli kaiken tämän tarkoitus? Minkä viestin tämä elokuva oikein välittää katsojilleen? Molempiin kysymyksiin vastaisin mitä luultavammin vain kieltävään sävyyn, sillä elokuva tuntui perimmiltäänkin hyvin mitäänsanomattomalta tuotokselta kokonaisuudessaan, joka ei tuonut omaan genreensä tai alatyyliinsä mitään sen varteenotettavampaa yksityiskohtaa. Päähahmoa Megan Reediä esittävä näyttelijä Shay Mitchell oli luultavasti elokuvan paras osanen, joka tuntui edes jokseenkin uskottavalta taholta kaiken tämän naurettavuuden ympäröimänä. Lähes kaikki muu tuntui toisluokkaiselta keskinkertaisuudelta parhaimmillaan, joka jää pakonomaisestikin unohduksiin. Hyvin vaisu kauhun tuotos kaiken kaikkiaan...
Lähteet: kansikuva ja elokuvan tiedot www.imdb.com, traileri www.youtube.com
Kommentit
Lähetä kommentti