Ohjaus: Tim Story
Pääosissa: Ioann Gruffudd, Jessica Alba, Chris Evans,
Michael Chiklis, Julian McMahon, Laurence Fishburne, Doug Jones,
Kerry Washington, Andre Braugher, Beau Garrett
Genre: Toiminta, Scifi
Kesto: 1 tunti 32 minuuttia
''All that you know is at an end.''
Ensimmäisen Marvel Comics -sarjakuvakustantamon Ihmeneloset-supersankariryhmään pohjautuvan Fantastic Four -elokuvan arvostettava maailmanlaajuinen lippukassamenestys varmisti nopeasti sen, että elokuvasarja saisi jatkoa. Vaikka ensimmäisen elokuvasovituksen saaminen valkokankaille kestikin monta kivuliasta vuosikymmentä, aloitettiin uuden projektin työstäminen lähes heti edellisen osan teatterijulkaisun jälkeen.
Fantastic Four: Rise of the Silver Surfer, eli suomalaisittain Fantastic Four: Hopeasurffari, on vuonna 2007 ensi-iltansa saanut supersankarielokuva, jonka ohjauksesta vastaa edellisenkin osan ohjannut yhdysvaltalainen Tim Story. Odotukseni elokuvaa kohtaan olivat varsin toiveikkaat. En nimittäin muistanut mitään kyseisestä jatko-osasta, vaikka olenkin sen joskus nuorempana nähnyt. Onnistuuko se ylittämään edeltäjänsä laadullisesti vai jääkö se kehityksestä jälkeen?
Maapallon ilmakehään murtautuu salaperäinen meteori, joka jättää jälkeensä kosmista energiaa aiheuttaen sillä rajuja sään vaihteluita, sähkökatkoksia, sekä kraattereita Maan pinnalle. Yhdysvaltain hallitus päättää ottaa yhteyttä Reed Richardsiin, joka on parhaillaan valmistautumassa häihin Susanin kanssa. Ihmenelosten on pistettävä asiat kuitenkin tärkeysjärjestykseen, kun koko ihmiskunnan tulevaisuus on vaakalaudalla.
2000-luvun supersankarielokuvat tuntuvat tätä nykyä kuin omalta lajikkeeltaan. Tuona aikana teknologia kehittyi varsin aggressiiviseen tahtiin, mikä toi mukanaan luonnollisesti monia upeita mahdollisuuksia. Elokuvamaailma alkoi käyttämään näitä mahdollisuuksia hyväkseen sen ajan tietokoneiden äärirajoja hivellen. Vaikka näin jälkikäteen analysoituna jälki tuntuukin kehnohkolta nykystandardeihin verrattuna, tarjosivat ne siihen aikaan katsojille sitä kuuluisaa ''vau-efektiä''.
Fantastic Four: Hopeasurffari on elokuva, joka on jakanut mielipiteitä massiivisesti katsojien keskuudessa. Vaikka kyseinen jatko-osa edustaakin edeltäjänsä tapaan aikakautensa supersankarituotoksia, tuntui sillä kuitenkin olevan kaikki kapulat käsissään loistavan elokuvan mahdollistamiseksi. Elokuva jatkaa Ihmenelosten tarinaa siitä mihin edellinen osa jäi. Aikaa on toki siitä kulunut jo jonkin verran, mutta ei niin paljon, että sen huomaisi päällepäin.
Ioann Gruffuddin esittämä Reed Richards ja Jessica Alban esittämä Susan Storm ovat menossa naimisiin - tai ainakin yrittävät parhaansa mukaan mahdollistaa sen. Aina kun pari on valmisteluissa loppusuoralla, eteen tulee jokin Ihmenelosia vaativa este, mikä siirtää häitä aina vain pidemmälle hamaan tulevaisuuteen. Samaan aikaan Michael Chiklisin esittämä Ben Grimm on löytänyt vierelleen elämänsä rakkauden Kerry Washingtonin esittämästä Alicia Mastersista.
Chris Evansin esittämä Johnny Storm taas näkee kaiken tämän asettumisen ympärillään ja haikailee itsekin vastaavan perään. Edellinen osa keskittyi vahvasti Benin kehon muuttumisen seurauksiin ja sen luomaan epävarmuuteen, kun taas tällä kertaa Johnny pääsee etualalle. Mies tuntee olonsa merkityksettömäksi - kuin kolmas pyörä konsanaan. Hän toivoisi itselleen pysyvää rakkautta, mutta miehen julkinen ilme sotii kuitenkin sitä ajatusta vastaan.
Sen lisäksi Johnny huomaa nopeasti paineen alla tehtyjen valintojensa riskit ja seuraukset etenkin Ihmenelosten ryhmädynamiikan keskellä. Miehen narsistinen luonne asettaa muut ryhmän jäsenet vaaraan, mikä pakottaa tämän syvemmän itsetutkiskelun äärelle. Miten elokuva itsessään sitten suoriutuu urakastaan? Vaikka tiedostankin täysin elokuvan ongelmallisimmat seikat ja ratkaisut, nojaavat ne enemmänkin pienempiin yksityiskohtiin.
Jatko-osa on selkeästi edeltäjäänsä yhtenäisempi ja pitkäjänteisempi kokonaisuus, joka etenee kohti selkeää vastakkainasettelua ja tarinan resoluutiota. Siihen on yhtälailla ripoteltu yksittäisiä täytekohtauksia, mutta ei niin ohi aiheesta kuin aiemmin. Tämä tekee tapahtumien seuraamisesta niin sanotusti tarkoituksenmukaisempaa ja miellyttävämpää. Antagonistien puolella näemme taas Julian McMahonin esittämän Victor Von Doomin, eli Tohtori Doomin, joka palaa kuvioihin ärtyneenä edellisen elokuvan jäljiltä.
Vaikka hahmo onkin hieman väkisinkin ahdettu tarinakokonaisuuteen, aiheuttaa hän tutuilla maneereillaan todellisia ongelmia Ihmenelosille. Elokuvan todelliseksi valopilkuksi nostaisin kuitenkin Doug Jonesin esittämän ja Laurence Fishburnen ääninäyttelemän Norrin Raddin, eli Hopeasurffarin. Tapa, jolla ohjaaja käsittelee hahmoa, on erinomaista seurattavaa. Ei ainoastaan, että mysteeriä pidetään vahvasti yllä koko elokuvan alkupuoliskon, mutta hahmon vaara-aste on miellyttävän korkealla tasolla.
Visuaalisesta näkökulmasta katsottuna elokuva yrittää parhaansa mukaan näyttää mahdollisimman realistiselta rajallisilla työkaluillaan. Suurimmaksi osaksi materiaali ajaa asiansa, mutta monet yksittäiset ratkaisut ovat tietenkin aikansa ohittaneet. Tunnelmallisesti se on edeltäjäänsä paljon vaativampi vastaanotettava, mikä osoittautuukin varsin päteväksi valinnaksi pidemmässä juoksussa. Huumoria on toki tälläkin kertaa tarjolla, mutta ei samalla tavalla panoksien kovetessa varsin monumentaalisiksi.
Fantastic Four: Hopeasurffari on keskitasoinen supersankarielokuva, joka onnistuu joissakin asioissa edeltäjäänsä paremmin ja joissain asioissa jää taas hieman nuolemaan näppejään. Uskoisin, että paremmuusjärjestys nojaa pikemminkin katsojan preferenssiin kuin mihinkään muuhun, sillä molemmat osat tarjoilevat runsaasti viihdearvoa ja omanlaista ilmettä. Vaikka itse ehkä nojaisinkin enemmän jatko-osan puoleen, tuntuvat molemmat elokuvat aika tasaväkisiltä kokonaiskuvassa - eri syistä tosin.
Kirjoittaja: Ilja Malakeev, 28.7.2025
Lähteet: kansikuva www.impawards.org, elokuvan tiedot www.imdb.com, www.youtube.com
Kommentit
Lähetä kommentti