Ohjaus: Wes Craven
Pääosissa: Heather Langenkamp, Robert Englund,
Johnny Depp, Amanda Wyss, Jsu Garcia,
John Saxon, Ronee Blakley
Genre: Kauhu
Kesto: 1 tunti 31 minuuttia
Tämän päivän käsiteltävä aihe on ehdottomasti kiehtova ja hirvittävä samaan aikaan. Se käsittelee jotain niin yleistä ja normaalia, mitä sattuu jokaiselle ihmiselle elämänsä aikana, mutta hyvin karmaiseva inspiraation lähde muuttaa sen käsityksen nopeasti ylivertaiseksi kauhuksi. Painajainen Elm Streetillä on minulle siitä kiinnostava katsastus, että ennen tämän alkuperäisen klassikon näkemistä, ehdin jo nuorempana nähdä 2010 vuonna julkaistun uusintaversion ensin, joka ei uniikkia konseptia ja muutamaa upeaa kohtausta lukuunottamatta oikein vakuuttanut.
Siitäkin huolimatta olin kuitenkin hyvin kiinnostunut näkemään tämän kiehtovan syvällisen konseptin alkuperäisen teoksen muodossa, jota onkin ylistetty maailmanlaajuisesti yhtenä parhaimpana ja muistettavimpana kauhuelokuvana koskaan, puhumattakaan pelkästään slasher-elokuvista. Saiko ohjaaja Wes Craven minut vakuutettua siitä, että tästä konseptista pystyisi filmatisoimaan pelottavan ja varteenotettavan elokuvan?
Elm Streetillä asuvaa Nancy Thompsonia ja hänen ystäviään Tinaa, Rodia ja Gleniä vainoavat samantyyliset painajaiset, joissa punavihreään villapaitaan ja tummanruskeaan hattuun pukeutuva pahoin palanut mies kynsihansikkaansa kera terrorisoi ja murhaa kadulla asuvia teinejä heidän unissaan. Nancy päättää tehdä asialle jotain ja joutuu tekemään sen myös salamannopeasti, ellei tahdo itse joutua kiusanhengen seuraavaksi uhriksi. Mitä on tehtävissä, kun ylivertainen ja -luonnollinen murhaaja odottaa sinua omalla kotikentällään? Kuka voisi edes pelastaa sinut?
Wes Craven tuo tämän omaperäisen ja uniikin slasher-elokuvan omien koettelemustensa ja pelkojensa siivittämänä. Hän perusti Painajainen Elm Streetillä -tarinansa selittämättömään kuolintapaukseen, jossa nuori poika näki jatkuvia painajaisia. Näissä painajaisissa jokin ajoi häntä aina takaa. Kauhistuksesta traumatisoituna poika ei enää uskaltanut mennä nukkumaan, vaan valvoi useita öitä välttääkseen uutta kohtaamista. Loppujen lopuksi, kuten arvata saattaa, hän nukahti.
Keskellä yötä hänen vanhempansa kuulivat poikansa selkäpiitä karmivat kirkumiset ja säntäsivät pikinmiten tämän huoneeseen, mutta ennen kuin he ehtivät paikalle, tämä oli jo kuollut. Tuo poika kuoli kesken hirvittävän painajaisen ja tämä kauhistuttava tapaus inspiroi ohjaaja Wes Cravenin luomaan Painajaisen Elm Streetillä -elokuvan ja sen ikoniksi nousseen antagonistin Freddy Kruegerin tämän hirvittävän tapauksen pohjalta.
Painajainen Elm Streetillä on psykologisesti syvällisempi kokonaisuus, kuin mitä siltä slasher-elokuvana odottaisi olevan. Se osaa myös tarvittaessa olla hyvin ulottuva konseptinsa puolesta. On katsojana hienoa nähdä, että vaikka elokuva uppoutuukin mukisematta asian ytimeen, eikä aikaile hahmojensa alustamisessa kovinkaan paljoa, se rupeaa tuntumaan yhä syvällisemmältä ja syvällisemmältä kokonaisuudelta, jonka kauhuihin pystyy kaikesta huolimatta investoitumaan moitteettoman oloisesti.
Elokuva on siitäkin kiehtova näkemys painajaismaisten unien sisälle, että vaikka tämä on ihmisille vain kauhistuttavaa fantasiaa viihteen muodossa, se saattaa oikeassakin elämässä vaikuttaa moniin kauhuja kokeviin uneksijoihin hyvin negatiivisesti etenkin psyykkisellä tasolla. Tarkoittaen, että monet tahot potevat uniensa vuoksi paljon terveydellisiä takaiskuja ja sivuoireita, jotka sitten saattavat joillekin yksittäisille tapauksille olla jopa kuolettavan vakavia. Tuo on itsessäänkin hyvin pelottava ajatus.
Alkaessaan näkemään ja kokemaan painajaisten hengenvaarallisia kauhuja, Elm Streetillä asuvat teinit eivät yksinkertaisesti halua enää mennä nukkumaan. Freddy Kruegerin kuolettavaksi muuttuneet jälleennäkemiset saavat kauhuja kokevat hahmot pitelemään kaksin käsin sekä oman mielenterveytensä, että henkensä puolesta. Kauhistuttavan kynsiviiltelijän odottaessaan kärsivällisesti unten mailla sopivaa hetkeä, Nancy pyrkii parhaansa mukaan varoittaa muita ihmisiä valvetilan pinnan alla lymyävästä vaarasta.
Elokuvan aikana hahmojen jatkuvasti kasvava vainoharhaisuus tuo konseptiin enemmän potkua etenkin, kun heijastamme sitä suoraan oikeaan elämään. Esimerkiksi jos joku itselleen läheinen henkilö alkaisi yhtäkkiä unettomien öiden turmelemana vouhkoamaan kuolettavasta kynsiviiltelijästä, joka metsästää tätä unissaan - siinä kieltämättä alkaisi vain pelkäämään kyseisen tahon mielenterveyttä, eikä hänen kokemia kauhuja. Se on yllättävän hienosti tuotu elokuvassa esille, kun Nancy yrittää vakuutella ystävilleen asian laitaa, eikä kukaan meinaa uskoa mitään todeksi.
Tarina etenee uskottavan nopeahkolla tahdituksella, jonka aikana katsoja onnistutaan vangitsemaan unenomaiseen hurmokseen hyvinkin nopeasti ja heti alkumetreistä asti. Vaikka elokuva seuraakin kokonaisvaltaisesti slasher-elokuvien yleistä kaavamaista muottia kertoessaan tarinaansa, sillä on myös paljon miellyttäviä yllätyksiä tarjottavanaan yllätyksellisyytensä muodossa. Mitä pidemmälle siinä edetään, sitä vetisemmäksi unen ja oikean elämän tapahtumien raja alkaa muuttumaan. Tämä taas pitää huolen siitä, että hahmot eivät voi tietää ollenkaan mitä seuraavaksi saattaisi heille tapahtua ja milloin. Se taas luo yllätyksellisen ja kutkuttavan ilmapiirin, jonka unenomaiseen kokonaisuuteen katsoja uppoutuu vaivatta.
Päähahmonamme toimii Heather Langenkampin esittämä Nancy, joka on aivan tuikitavallinen teinityttö. Hän käy koulua, tapailee ystäviään sekä poikaystäväänsä vapaa-ajallaan, kuten lähes kuka tahansa ikäisensä teinityttö. Hänen ystäväporukkaan kuuluu hänen paras ystävänsä Amanda Wyssin esittämä Tina, tämän poikaystävä Jsu Garcian esittämä Rod, sekä hänen oma poikaystävänsä Johnny Deppin esittämä Glen. Sivuhuomatuksena mainitsisin vielä, että oli hienoa nähdä mistä Johnny Depp aloitti mittavan näyttelijän uransa - nimittäin tästä elokuvasta.
Vaikka toki sivuhahmot ovat kuin ovatkin tyypillisesti lajityypilleen armollisia ja laihoja, on pakko kyllä sanoa, että Nancyn hahmoa on onnistuttu yllättävänkin vakuuttavasti avaamaan ja rakentamaan elokuvan aikana. Vastoin kaikkia odotuksia on kyllä mahtavaa nähdä, että hän ei lopulta sorru kliseiseen ''neito pulassa'' -rooliin, vaan ottaa ohjat omiin käsiinsä yrittäessään pysäyttää tämän sadistisen uniin tunkeutujan. Hän ei yritä epätoivoisesti paeta paikalta, kuten muut tahot tässä tapauksessa yleisimmin tekevät, vaan kohtaa tämän kiusanhengen rohkeasti ja määrätietoisesti.
Kiusanhengestä puheen ollen, Robert Englundin upeasti esittämä Freddy Krueger on ehdottomasti yksi kaikkien aikojen efektiivisimmistä kauhuikoneista, joka ei ainoastaan tee hahmojen selviytymisestä kirjaimellisesti painajaismaista helvettiä, vaan sadistisen ja lapsiin kohdistuvan pohjasävynsä siivittämänä muuttaa konseptin entistä häiritsevämmäksi. Hänellä on lukuisia voimia unimaailmassa, joita käyttämällä hän voi käytännössä tehdä mitä tahansa lystääkin. Mutta koska Freddy pitää ruoallaan leikkimisestä, hän pyrkii pelottelemaan ja kiusaamaan uhrejaan loppuun asti, sillä heidän peloistaan hän perii voimansa.
On hienoa nähdä kuinka Freddyn historiaa yritetään pitää visusti mysteerinä elokuvan lopputaipaleelle asti, vaikka toki siinä muutamia yksityiskohtia paljastetaankin sitten myöhemmässä vaiheessa. Siitä huolimatta hänen hahmoaan avataan juuri sen verran sopivasti, että jäämme katsojana juuri saaduista tiedoistamme huolimatta miettimään hahmon yliluonnollisuuden alkuperää, joka maagisesti jää kuin jääkin täydeksi mysteeriksi. Toki sitä haluaisi varmasti tietää, että miksi hän on tällainen hirviö perimmiltään ja mikä on hänet ajanut tällaiseen tilaan, mutta toisaalta se aiheuttama mysteeri pitää kaikki pelinappulta pöydällä jatkuvaa pohdiskelua varten. Se, jos mikä on mielestäni vakuuttavaa.
Elokuvan visuaaliset efektit ovat suurimmaksi osaksi yllättävänkin vakuuttavia käytännön toimenpiteitä, joilla onnistutaan vakuuttavasti välittää hahmojen turvattomat olotilat näytölle ilman, että siitä tarvitsisi erikseen mainita. Katsojanakaan ei aina pysty sanomaan, että ovatko tapahtumat unia, unettomuuden aiheuttamia hallusinaatioita vai totisinta totta, mikä taas pitää meidät ruudun äärellä tiiviisti analysoimassa elokuvan tarjoamia vihjeitä ja erilaisia yksityiskohtia. Ei ainoastaan, että nämä toimenpiteet tekevät unenomaisesta ympäristöstä niin uskottavan ja varteenotettavan, mutta ne osaavat olla myös ideoiltaan erittäin monipuolisia ja kekseliäitä kaiken kaikkiaan.
Kaiken tämän lisäksi, Painajainen Elm Streetillä -elokuvasta tekee niin erityisen sen järkkymätön tunnelma, joka valtaa ja imaisee katsojansa unenomaisen kauhun keskelle moitteettomasti. Pystymme jo ensimmäisestä kohtauksesta sanomaan, että elokuva tulee olemaan karmiva, sillä poukkoilemme heti Freddy Kruegerin mailla seuraamassa tämän arkipäiväistä vainoamistaan samalla, kun karmiva musiikkiraita kaikuu kellarin putkesta toiseen. Kuten jo tiedämmekin, hän omistaa meidät jo siinä vaiheessa, kun olemme laittaneet elokuvan pyörimään, eikä päästä irti sen loputtuaankaan. Hän on aina läsnä valvetilan tuolla puolen ja hän odottaa kärsivällisesti saapumistasi.
Lähteet: kansikuva www.impawards.com, elokuvan tiedot www.imdb.com, traileri www.youtube.com
Kommentit
Lähetä kommentti