The Rocky Horror Picture Show (1975) - arvostelu

 

Ohjaus: Jim Sharman

Pääosissa: Tim Curry, Susan Sarandon,

Barry Bostwick, Richard O'Brien, Patricia Quinn,

Little Nell, Jonathan Adams, Peter Hinwood

Genre: Musikaali, Komedia, Kauhu

Kesto: 1 tunti 40 minuuttia

''So, come up to the lab and see what's on the slab. I see you shiver with antici... pation.''

The Rocky Horror Picture Show on vuonna 1975 ensi-iltansa saanut musikaalinen kauhukomedia, jonka ohjauksesta vastaa australialainen Jim Sharman. Elokuva pohjautuu samannimiseen menestysnäytelmään, jonka luoja, Richard O'Brien, siirtyi hetkessä työttömästä näyttelijästä teatterimaailman arvostetuksi tekijäksi. Mies kirjoitti suurimman osan nimikkonäytelmästään yhden talven aikana. Lopulta siitä kehkeytyi aikakautensa merkittävimpiä popkulttuurin ilmiöitä.

O'Brien oli nuoruudestaan lähtien rakastanut tieteiskirjallisuutta ja B-kauhuelokuvia. Hän halusi yhdistää musikaaliinsa B-kauhufilmien tahattoman huumorin, tusinakauhun ylilyödyn dialogin, Steve Reevesille tyypilliset peplum-elokuvat sekä 1950-luvun rock and rollin. Siinä hän onnistui, sillä viimeistään elokuvasovituksen myötä koko maailma tanssi Time Warpin tahdissa, ihaili sen ravistelevaa rohkeutta ja vilpittömän mukaansatempaavaa luonnetta.

Elokuva sai aluksi kriitikoilta pääosin nuivan vastaanoton, mutta siitä tuli nopeasti hitti myöhäisnäytösten ansiosta, kun yleisö alkoi osallistua sen esittämiseen New Yorkin Waverly Theaterissa vuonna 1976. Katsojat palasivat teattereihin yhä uudelleen, huutelivat valkokankaalle ja pukeutuivat hahmojen asuihin, minkä seurauksena Yhdysvaltoihin syntyi vastaavia esiintyväryhmiä. Lähes samanaikaisesti pukeutuneet fanit alkoivat esittää elokuvan tapahtumia elävänä valkokankaan rinnalla.

Vuonna 2005 The Rocky Horror Picture Show valittiin Yhdysvaltain kansalliseen elokuvarekisteriin Kongressin kirjaston toimesta kulttuurisesti, historiallisesti tai esteettisesti merkittävänä teoksena, joten kyseessä on kiistatta elokuvahistorian kulmakivi. Odotukseni sitä kohtaan olivat puhtaalta pöydältä alkava matka: en tiennyt teoksesta ennakkoon mitään, mikä suojasi kokemusta kaikenlaisilta ennakko-oletuksilta. Onko elokuva suosionsa todellakin ansainnut?

Myrskyisenä ja sateisena myöhäisen marraskuun iltana jossain päin autiota maantietä Ohion iloisen Dentonin ulkopuolella vastakihlautuneet, kainot ja tylsän viattomat nuoret Brad Majors ja Janet Weiss huomaavat olevansa jumissa matkallaan entisen opettajansa luo. Sen sijaan pariskunta päätyy tahtomattaan ristiinpukeutuvan tohtori Frank-N-Furterin aavemaiseen, ehtymättömien kummallisuuksien tyyssijaan, joka koettelee heitä monin intohimoisin tavoin.

He saapuvat juuri ajoissa päästäkseen todistamaan hullun tiedemiehen ylpeää paljastusta uusimmasta, ilahduttavan ylenpalttisesta ja rohkeimmasta luomuksestaan: äärimmäisestä miehestä ja täydellisestä seksisymbolista, vaaleatukkaisesta Rocky Horrorista. Vähitellen, kun kuohuva ja rajoja rikkova voima hotkaisee suihinsa yön aavistamattomat vieraat, Brad ja Janet alkavat hitaasti omaksua vietellyn maailman voimakkaat viehätykset, samalla kun palvottu Rocky kulkee vapaana kartanossa.

Kuten mainitsin alkuun, en odottanut elokuvalta mitään konkreettista, vaan päätin antaa sen viedä minut vastustamattomasti mennessään – ja voi pojat, minkä se menikään tekemään. On ymmärrettävää, ettei teos kontekstinsa puolesta osu suoraan omiin tyypillisiin mieltymyksiini, mutta se ei poista sitä tosiasiaa, että sellaisenaan elokuva on monesta näkökulmasta katsottuna todellinen anomalia, joka on syystäkin jäänyt elokuvahistoriaan elämään yhtenä kaikkien aikojen omaleimaisimmista ilmiöistä.

Elokuva virittää katsojan hienosti tunnelmaan jo alkutekstikohtauksellaan, joka jää mieleen poikkeuksellisen vahvasti yksinkertaisesta toteutuksestaan huolimatta. Nämä leijuvat, laulavat huulet valmistavat katsojan tulevalle matkalle, joka on kuin kirjaimellinen vuoristorata. Alkajaisiksi tarjottava näky on kuin suoraan jostain järkyttävästä saippuaoopperasta, mikä tempaa katsojan mukaansa heti kättelyssä ylilyövyydellään. Tämän jälkeen se varsinainen matka alkaakin todella materialisoitua.

Elokuva hyödyntää niin monia eri elementtejä, että sen tulevia koitoksia on lähes mahdoton lähteä edes arvuuttelemaan. Vaikka teorioita syntyykin heti alussa, ne lentävät olan yli jo seuraavassa kohtauksessa, joka vie konseptin aivan uusille urille. Tämä on elokuvan suurin vahvuus kaikessa hektisyydessäänkin: sitä ei kirjaimellisesti vain kiinnosta muiden mielipiteet. Se tarjoaa unohtumattoman elämyksen, jonka mukana joko olet tai jäät paitsi, eikä se todellakaan pyytele anteeksi tarjoilujaan.

Se antaa kaiken uniikkiutensa päästä valloilleen jättämättä kiveäkään kääntämättä. Tekijät ja näyttelijät ovat täysillä mukana alusta asti, mikä varmistaa sen, että teatraalinen toteutus ei vaivu myötähäpeän puolelle, vaan seisoo kovana ja kolmella jalallaan. Ei siitä sen enempää. Toki, jos elokuvaa katsoo pelkkänä perinteisenä elokuvana eikä rajoja rikkovana elokuvaelämyksenä, se on todella hajanainen ja ailahteleva kokonaisuus kaiken kaikkiaan. Kyse ei olekaan yksinomaan siitä.

Se mukailee jatkuvia musikaalinumeroita teatterin tavoin antamatta liikaa kontrollia tarinalle itselleen. Tarinallisesti elokuva pitää jonkin sortin punaisen langan, vaikka se onkin väljä, mutta sillä ei ole väliä tässä asiayhteydessä. Se on siinä mielessä myös poikkeuksellisen itsetietoinen, että se muuttaa nämä kliseiset ratkaisut omaksi vahvuudekseen naurattaen mitä hulvattomimmilla toteutuksilla. Muutama kohtaus onnistuu kyllä yllättämään täysin ylilyövyydellään ja oikein ajoitetulla huumorillaan.

Musiikkinumerot itsessään ovat ihan päteviä, vaikka osa niistä jääkin ehkä unholaan katselun jälkeen. Muutamat niistä kuitenkin iskostuvat hienosti verkkokalvoille korvamatoina, mikä edesauttaa niiden elossa pitämistä. Roolisuoritukset ovat kyllä hienoja ympäri pöydän ja suurin osa kaartista onkin näytelmästä palkattuja, mutta onhan se asia nyt niin, että tohtori Frank-N-Furteriä esittävä Tim Curry kannattelee elokuvaa täysin omilla harteillaan.

On ymmärrettävää miksi ihmiset pitävät tätä suoritusta näyttelijän parhaimpana, koska onhan se nyt aivan ilmiömäinen kaikista näkökulmista katsottuna. Kuten mainittua, elokuva pitää vahvaa sanomaa sisällään, joka on tavallaan ajankohtaisempi kuin koskaan aiemmin. Kysymys ei ole pelkästään siitä, että se välittää sen mahdollisimman sekopäisellä tavalla, vaan siitä, että teos on syntynyt puhtaasta rakkaudesta ja taiteen arvostuksesta kaikissa sen muodoissa. Siitä on pidettävä kaksin käsin kiinni.

The Rocky Horror Picture Show on loistava elokuvaelämys, joka saa syystäkin suosiota osakseen. Ei ainoastaan, että se tarjoilee yhden kaikista mielipuolisimmista kokemuksista katsojilleen, vaan se valloittaa hyperventiloivalla viihdyttävyydellään pitkin kestoaan. Sen arvoa ei voi sivuuttaa, vaikka teos rakenteellisesti hieman ontuukin. Elokuva kuitenkin korvaa puutteensa uniikilla materiaalillaan, joka todellakin jättää katsojaansa jäljen tavalla tai toisella.

Kirjoittaja: Ilja Malakeev, 31.10.2026
Lähteet: kansikuva www.themoviedb.org, elokuvan tiedot www.imdb.com, www.youtube.com