Ohjaus: James Watkins
Pääosissa: Tom Rhys Harries, Naomi Ackie,
David Dencik, Max Minghella, Eddie Marsan, Joshua James
Joana Ribeiro, Nancy Carroll
Genre: Kauhu, Scifi, Jännitys
Kesto: 1 tunti 48 minuuttia
''It's just skin, a very small part of who we are.''
Tässä vaiheessa emme ole enää kummajaisia ajatukselle sarjakuvista tuttuihin antagonisteihin perustuvista elokuvista. Sony's Spider-Man Universe tarjosi muutamaankin otteeseen näkökulman siitä, että mahdollisuudet eivät rajoittuisi tavanomaisiin vastakkainasetteluihin, joissa antagonisti toimisi vain supersankarin vastapoolina, vaan voisi kantaa oman tarinakaarensa projektin keskiössä. Nuo elokuvat eivät kovinkaan hyviä tietenkään olleet, mutta perusajatuksessa oli silti oma pointtinsa.
Clayface on vuonna 2026 ensi-iltansa saanut kauhuelokuva, jonka ohjauksesta vastaa englantilainen James Watkins. Se perustuu DC Comics -sarjakuvakustantamon luomaan samannimiseen antagonistiin ja toimii DC Universe -elokuvasarjan kolmantena osana. Alun perin oli pitkään epäselvää, tulisiko projekti ylipäätään materialisoitumaan käytännössä, sillä elokuvasarjan ohella Matt Reevesin irrallinen The Batman -jatko-osa kaavaili samaista hahmoa tarinaansa mukaan.
Lopulta ideat kuitenkin erkanivat toisistaan, ja Savinaama sai kuin saikin oman elokuvansa DC Universen siipien suojaan. Loput onkin sitten historiaa. Elokuva on saanut yllättävän positiivisen vastaanoton, minkä vuoksi odotukseni sitä kohtaan muuttuivat luottavaisemmiksi. Se on myös menestynyt maailmalla loistavasti budjettiinsa nähden, mikä antoi odotuksille entistä enemmän virtaa. Markkinointimateriaali lupaili raakaa ja kiehtovaa hahmosukellusta – mutta oliko lopputulos sitä?
Hollywood-portaita rakettimaisella tavalla ylöspäin kiivennyt näyttelijä Matt Hagen suistuu kiiltokuvamaisesta tähteydestä todellisiin pohjamutiin, kun gothamilainen rikollispomo Markos Szabo päättää kostaa Mattille raa’asti salasuhteesta tyttöystävänsä kanssa. Nyt kasvonsa ja uransa menettänyt, yhteiskunnan hylkäämä mies tarttuu viimeisenä oljenkortenaan tohtori Caitlyn Corrin kokeelliseen nanoteknologiahoitoon päästäkseen takaisin entiseen elämäänsä.
Clayface on kyllä monella tapaa erikoinen ilmestys kaiken kaikkiaan. Lähdetään liikkeelle vaikkapa siitä, että monista lupaavista ja ihan pätevistäkin ideoistaan huolimatta elokuva jää lopulta turhankin turvalliselle tielle kertomaan yksinkertaista tarinaansa. Ei siinä sinänsä mitään, mutta on kieltämättä ikävä huomata näin kannattajana, että se aito potentiaali valuu osittain läpi sormien, kun kokonaiskuvaa katsoo hieman tarkemmin ja ajatuksella.
Tehdään yksi asia selväksi: en odottanut elokuvalta ennakkoon kuuta taivaalta, vaan enemmänkin aitoa rakkautta lajia kohtaan. Sitä toki saimmekin, mutta vain tietyissä määrin. Koska kyseessä on luonteeltaan hyvin traaginen hahmo, toivoin tekijöiden sukeltavan astetta syvemmälle tämän alkuperätarinaan ja kaivamaan siitä esiin jotain merkityksellistä kerrottavaa. Valitettavasti elokuva ei kuitenkaan optimoi tätä potentiaalia osaksi lopputulosta, vaan tyytyy kauttaaltaan kädenlämpöisyyteen.
Tarinan alkutaival on hyppelehtivästä tahdituksestaan huolimatta ihan lupaava. Saamme pinnallisen käsityksen Tom Rhys Harriesin esittämästä Mattista ja hänen motiiveistaan elämässä. Vaikeuksien kautta huipulle noussut näyttelijä alkaa vihdoin maistamaan työnsä satoa, kunnes yllättävä käänne pistää kaiken hetkessä sirpaleiksi. Koska mies elää Gothamissa, on odotettavaa, ettei korruptoituneesta oikeusjärjestelmästä heru apua. Tämä syöksee hahmon lopullisesti pohjamutiin.
Elokuva ei aikaile käänteensä kanssa, vaan puskee hahmon hetkessä asetelmaan, josta hänen on kaivettava itsensä takaisin pinnalle. On kieltämättä hienoa huomata, kuinka armoton ja raaka romahdus on, sillä se asettaa vahvan odotusarvon loppumateriaalille. Toiseen kolmannekseen mentäessä elokuva tuntuu pikkuhiljaa löytävän sen sujuvan tahdituksen ja ilmeen, joka tälle konseptille kuuluukin – vaikka tarinallisesti se alkaakin taantua astetta yksinkertaisemmaksi kostotarinaksi.
Asiansa ajavat tukipilarit ovat kyllä läsnä, mutta elokuva kadottaa kaivatun potkunsa tilanteen edetessä. Sen painopiste alkaa nimittäin siirtyä pois päähenkilön psyykestä kohti tekoja, jotka sellaisinaan eivät juuri hetkauta varteenotettavuudellaan. Tematiikka voisi olla käsitteenä pohjaton etenkin tämän elokuvan tapauksessa: koska kyse on kuitenkin hyvin henkilökohtaisesta tarinasta, sitä odottaisi teemojenkin mukailevan sen traagista luonnetta.
Yksittäisiä heittoja ja muutamia idean poikasia lukuun ottamatta ne jäävät hieman vellomaan ilmaan vailla varsinaista resoluutiota tai suuntaa, minkä vuoksi kaivattu merkityksellisyys jää vain toiveeksi. Vaikka viittaukset elokuva-alan ulkonäköpaineisiin ja plastiikkakirurgian moraalittomuuteen ovatkin tavallaan tarjottimella, niitä ei sen kummemmin käsitellä – aivan kuten ei sitäkään, miten tuollainen radikaali muutos todellisuudessa vaikuttaa ihmisen psyykeeseen.
Se kyllä näytetään, että hahmo käy läpi kivuliaita hetkiä tilansa vuoksi, mutta sen todellisia psykologisia vaikutuksia persoonallisuuteen ei koskaan avata. Kärsimyksensä päätteeksi mies yhtäkkiä osaakin kontrolloida voimiaan lähes aukottomasti ja on käytännössä pysäyttämätön puhjetessaan kirjaimellisesti kukkaan. Se ei ole kovinkaan vakuuttava tapa viedä tarinaa eteenpäin. Tämän jälkeen koko paletti muuttuu yhdentekeväksi, ja seuraamme vain, kuinka vääjäämätön toteutuu silmiemme edessä.
Teknisestä näkökulmasta katsottuna Clayface on pääosin loistavalla tasolla. Vaikka kaikki visuaaliset efektit eivät käytännössä täysin vakuutakaan, suurin osa niistä on yllättävän uskottavalla tasolla. Kehokauhuaspekti toimii erinomaisesti etenkin silloin, kun se sidotaan savimaiseen sulamiseen ja sen muovaamiseen – se tekee esillepanosta todella vaikuttavaa. Päivisin kolea ja öisin synkkä Gotham ajaa miljöönä asiansa, vaikka välillä sen olemassaolon melkein unohtaa.
Clayface on kaikista epäkohdistaan huolimatta ihan hyvä elokuva, joka tekee kaiken tarvittavan ajaakseen asiansa kokonaiskuvassa. Vaikka mullistavuuden mahdollisuuksia vältelläänkin ties mistä syystä, se onnistuu viihdyttämään omana erillisenä tarinanaan. Siinä on paljon hyviä alkioita, joita ei vain viedä loppuun saakka, sekä todella pätevää praktikaalityötä, joka ansaitsee kieltämättä huomionsa. Elokuvasta puuttuu kuitenkin se viimeinen potku, joka ikuistaisi sen verkkokalvoille merkityksellisenä ilmestyksenä.
Kirjoittaja: Ilja Malakeev, 29.10.2026
Lähteet: kansikuva www.impawards.com, elokuvan tiedot www.imdb.com, traileri www.youtube.com
Kommentit
Lähetä kommentti