Wendell & Wild (2022) - arvostelu

 

Ohjaus: Henry Selick

Pääosissa: Keegan-Michael Key, Jordan Peele, Lyric Ross,

Angela Bassett, James Hong, Ving Rhames, Sam Zelaya, Tamara Smart,

Seema Virdi, Ramona Young, Michele Mariana, Natalie Martinez
Genre: Animaatio, Kauhu, Komedia

Kesto: 1 tuntia 45 minuuttia

Kolmetoista vuotta on ehtinyt kulua jo siitä, kun yhdysvaltalainen Henry Selick viimeksi ohjasi kokopitkän elokuvan. Ohjaajan vannoutuneet kannattajat olivat varmasti jo alkaneet tuntemaan jonkin sortin epätoivoa uuden elokuvan suhteen, kunnes vuonna 2015 julkistettiin vihdoin, että mies työskentelee jo paraikaa uuden Wendell & Wild -nimisen projektinsa parissa. Kolme vuotta myöhemmin Netflix-striimauspalvelu päätti ostaa Selickin ''alkuperäiseen'' ideaan pohjautuvan elokuvan omaan katalogiinsa. Ikävissä tuotanto-ongelmissa vuosien ajan rämpinyt teos sai vihdoin julkaisunsa vuonna 2022. Vastaako Wendell & Wild sen massiivisia odotuksia vai haukkasiko se liian ison palan?

Nuori Kat Elliot asuu vanhempiensa Delroyn ja Vilman kanssa Rust Bank -nimisessä kaupungissa, jossa heidän juuriolut-tehdas sijaitsee. Valtaosan kaupungin kiinteistöistä omistava Klaxon Korp -yhtiö on onnistunut nousemaan monopoliasemaan kauppojensa avustuksella, mutta Elliot-perheen juuriolut-tehdasta he eivät ole onnistuneet lunastamaan omiin nimiinsä vielä. Eräänä päivänä ajaessaan kotiin kaatosateen piiskaamana Kat puree omenaa ja pelästyy kaksipäistä matoa, joka oli hänen hedelmässään. Kirkaisu saa isän suistumaan sillalta alas veteen. Äiti käskee lapsensa uimaan veden pinnalle samalla kun hän itse yrittää pelastaa isää hukkuvasta autosta. Vanhemmat eivät koskaan seuranneet perässä, vaan autosta tuli heidän yhteinen uppoava hautansa.

 

Tapahtuneen jälkeen Katista on sittemmin kasvanut hyvin katkera teinityttö, joka ei ole onnistunut löytämään paikkaansa maailmasta. Samaan aikaan kaksi demoniveljestä Wendell ja Wild viettävät päivänsä levittäen hiusvoidetta jättiläisisänsä, Buffalo Belzerin, päänahkaan, joka taas nauttii kirottujen sielujen kiduttamisesta tämän vatsan päälle rakennetun huvipuiston valojen alla. Veljesten unelmana on pystyttää oma huvipuisto, mutta heidän isänsä kieltäytyy kuitenkin tekemästä niin ja jatkaa heidän rankaisemistaan ilkeillä arkiaskareilla. Wendell ja Wild päättävät siitä huolimatta tähdätä tähtiin lähtemällä omille teilleen. Tie vie heidät kolkkoon Rust Bankiin, joka kuhisee ruumiita ja kummittelevaa tunnelmaa.

Wendell & Wild -elokuva herätti minussa jo vähän ennakkoon epämääräisiä tuntemuksia, enkä oikein tiedä, että miksi. Tekijätiimi vaikutti omaan silmääni varsin hyvältä ja niin myös sen visuaalinen olemus, joka mukailee ohjaaja Henry Selickin aiempia teoksia. Trailerikin jäi vähän mälsäksi ja sekavaksi kokemukseksi, minkä vuoksi omat odotukseni putosivat toiveikkaista pidättäytyneisiin. Toivoin kuitenkin salaa, että markkinointimateriaali olisi ollut muuten vain ponnetonta - että elokuva olisi sittenkin hyvä. Oliko elokuva hyvä? Sanotaanko näin, että Painajainen ennen joulua- ja Coraline-elokuvien ohjaajalta olisin odottanut paljon enemmän laatua.

 

Se ei ole missään nimessä luokaton, mutta siitä puuttuu se kaivattava kontrolli ja mukaansatempaava luonne, mikä teki kahdesta yllä mainitusta teoksesta niin miellyttävän poikkeukselliset. Elokuva pitää sisällään kiehtovia tarinallisia ideoita, rutkasti tyyliä ja yllättävänkin aikuisluonteista tematiikkaa, joka saattaa olla etenkin nuoremmalle katsojakunnalle liian etäistä ja jossain määrin jopa monimutkaista käsittää. Uskaltaisinkin väittää, ettei elokuva ole perimmiltään ihan perheen nuorimmalle ikäpolvelle suunnattu. Joka tapauksessa, elokuvan varsinaiset ongelmat ja vajaavaisuudet nojaavat sen rakenteellisiin seikkoihin, jotka ovat hyvin selkeitä erottaa joukosta.

Wendell & Wild on kahden toisistaan eroavan konseptin epämääräinen sekoitus, joka tuntuu hakevan itseään jakuvasti pitkin kestoaan. Ei ainoastaan, että tarinat eivät järkevästi istu yhteiseen muottiin, mutta niiden yhdisteleminen vaikuttaa paikoitellen jopa teennäiseltä ja puuduttavalta vastaanotettavalta näin katsojan näkökulmasta katsottuna. Seuraammekin, kuinka elokuva yrittää parhaansa mukaan ahdata kaikennäköisiä ideoita pitääkseen konseptin mahdollisimman kiinnostavana ja monipuolisena, mutta täyttyessään näistä useista lisäyksistään, se tuntuu vain tukahduttavan kaiken merkityksellisen tieltään. Elokuvan päähahmona toimiva Kat Elliot osaa olla varsin ärsyttävä tapaus, vaikka toki ymmärrän täysin, mistä hänen vihansa kumpuaa perimmiltään.

 

Hahmon tarinakaari on alkutekijöiltään oikein kiehtova ja syvällinen kokonaisuus, mutta mitä pidemmälle sitä viemme elokuvassa, alkaa sen vaikutusarvo hälvenemään olemattomiin tekijöiden turhan yliyrittelijäisyyden vuoksi. Se, jos mikä, koituukin elokuvan suurimmaksi kohtaloksi. Yliyrittelijäisyys ja halu täyttää kattila piripintaa myöten tavaraa, jotta se ei jäisi yksitoikkoiseksi tai tylsäksi koettavaksi. Tämä tosin johtuu siitä, että tekijät ovat ottaneet ehkä liian suuren palan purtavaksi tarinansa puolesta. Ei ainoastaan, että sen pitkälle haarautuva luonne kadottaa tähtäimensä, mutta kun kaikki pitäisi saada yhdistettyä yhtenäiseksi kokonaisuudeksi, joutuvat tekijät tekemään hyvin ennalta-arvattavia ja inspiroimattomia ratkaisuja sen mahdollistamiseksi.

Jos rakenteellinen puoli kärsii identiteettikriisistä, niin tuotannollinen välttää sen erinomaisesti. On upeaa seurata taitavien ihmisten työnjälkeä, kun ottaa huomioon, että kuka vastaa kaikesta visuaalisesta esillepanosta. Koska ohjaaja Henry Selick toimii yhtenä ''stop-motion'' -animaation tunnetuimmista nimistä, on sanomattakin selvää, että sillä osa-alueella elokuva tulisi loistamaan varmasti. Se onkin elokuvan perimmäinen ongelma. Teos tuntuu nimittäin keskittyvän enemmän visuaaliseen esillepanoonsa kuin itse tarinaan ja käsiteltäviin hahmoihin, jotka voisivat tuoda upeille kuville ja visionäärisille artistisille ideoille lisää painoarvoa ja potkua. Tyyliä elokuvasta löytyy runsaasti, joten siitä ei tarvitse onneksi katsojan huolehtia ollenkaan. Myös Jordan Peelen ja Keegan-Michael Keyn yhteistyö tarjoaa luontevaa viihdettä.

Netflixin Wendell & Wild on satumaisen näyttävä, mutta järkyttävän täyteen ahdettu kokonaisuus, joka kaatuu omaan yliyrittelevään näppäryyteensä. Tarinasta uhkuu jonkin verran varteenotettavaa potentiaalia, mutta sen hajanainen ja epätasapainoinen toteutustapa pitää huolen siitä, että suurin osa siitä jää käyttämättä. Vaikka haluammekin nauttia ja pitää elokuvasta, tuntuu se osittain jopa työntävän katsojaa poispäin itsestään, mikä on erikoista huomata. Elokuva tuntuu väkisin väännetyltä ja osittain myös laiskalta ratkaisujensa valossa, mikä on kyllä sääli. Onko Henry Selick menettämässä pikkuhiljaa otettaan työstään vai unohtuiko rakenteellisen puolen hiominen vain tällä kertaa taka-alalle? Toivottavasti tämä oli vain yksittäinen ohilyönti, sillä se jäi vähän kaivamaan mieltä jälkikäteen - eikä millään hyvällä tavalla.

Kirjoittaja: Ilja Malakeev, 29.10.2022

Lähteet: kansikuva www.impawards.com, elokuvan tiedot www.imdb.com, traileri www.youtube.com