Ohjaus: Joseph Kosinski
Pääosissa: Jeff Bridges, Garrett Hedlund, Olivia Wilde,
Bruce Boxleitner, James Frain, Beau Garrett, Michael Sheen
Genre: Scifi, Seikkailu, Toiminta
Kesto: 2 tuntia 5 minuuttia
Alkuperäistä Tron-elokuvaa pidetään uraauurtavana merkkipaaluna, joka on inspiroinut monia taiteilijoita maailmanlaajuisesti julkaisunsa jälkeen. Se vaikutti myös monella tapaa taidelajien teollisuuteen avaten tekijöille uusia mahdollisuuksia ilmaista itseään ennennäkemättömällä tavalla. Vaikka kyseinen elokuva ei ehkä olekaan tarinankerronnallisesti täydellistä, on sen teknisiä saavutuksia arvostettava siitä huolimatta.
Elokuva sai sen verran kulttimainetta osakseen, että jatko-osaa lähdettiin suunnittelemaan Disneyn puolesta. Vaikka moneen vuosikymmeneen mitään ei tuntunut materialisoituvan, alkoivat varsinaiset liikkeet tapahtua 2000-luvun puolessa välissä. Yhdysvaltalainen Joseph Kosinski otti ohjaajan paikan lopulta vastaan, vaikka alkuun ajatus tuntuikin vieraannuttavalta. Loput olikin historiaa.
Tron: Perintö on vuonna 2010 ensi-iltansa saanut toimintapainotteinen scifielokuva, jonka oli määre tutustuttaa nuoret katsojat Tron-elokuvan luomaan maailmaan ja jatkaa tarinaa eteenpäin. Odotukseni elokuvaa kohtaan olivat innokkaat, sillä viime katselukerrasta oli kulunut jo monta vuotta aikaa. Muistan kuitenkin kuin eilisen, kuinka pällistelin elokuvaa nuorempana ja vaikutuin sen aikaansaannoksesta.
Vuonna 1982 Kevin Flynn ylennetään ENCOM-yhtiön toimitusjohtajaksi. Seuraavan seitsemän vuoden aikana mies menettää vaimonsa, mikä ajaa hänet takaisin matriisin täydellistämisen pariin. Sitä tavoitellessa Kevin katoaa jäljettömiin ja yhtiö ajautuu törmäyskurssille. Hänen nuori poikansa Samuel jää isovanhempiensa hoivaan, mutta tämä alkaa kuitenkin nopeasti ajautumaan omille teilleen.
Kaksikymmentä vuotta myöhemmin poika on ENCOM:in ensisijainen osakkeenomistaja, mutta hän tuntuu kuitenkin vieroksuvan uuden johtoportaan tapaa johtaa asioita. Eräänä päivänä Sam päätyy Kevinin jo suuresti pölyttyneeseen arcade-pelihalliin, jossa hän löytää vahingossa pääsyn matriisiin. Siellä hänen on selvittävä peleistä ja selvitettävä isänsä katoamisen taustat.
Kuten mainitsinkin alkuun, olen nähnyt kyseisen elokuvan pariinkin otteeseen aiemmin. Siitä huolimatta yllätyin siitä, kuinka paljon olinkaan unohtanut sen sisällöstä. Siinä vaiheessa en ollut myöskään katsonut edellistä osaa, mikä antoi minulle nyt paremmat työkalut ymmärtää kokonaiskuva selkeämmin. Huomaamme nopeasti ensimmäisen kolmanneksen aikana, että lähestymistapa konseptiin ja toteutukseen on muuttunut ajan saatossa.
Jos ensimmäinen elokuva nojasi painavasti tahattoman humoristiseen puoleen, niin tällä kertaa tekijät ovat päättäneet kääntää puntteja vastakkaiselle puolelle. Jatko-osan alustus on hyvin suoraviivainen, mutta selkeähkö siitä huolimatta. Garrett Hedlundin esittämä päähahmo Sam on ajautunut jokaisen paikallisen virkavalvojan syyniin syystä tai toisesta. Hän on kuitenkin pitänyt huolettoman lähestymistavan elämään vastoinkäymisistä huolimatta.
Vaikka asia onkin niin, on isästä ja tämän katoamisesta puhuminen edelleenkin haastavaa hänelle, sillä asia painaa selkeästi mieltä vastausten ollessa vähissä. Hän saa kuitenkin hieman yllättäenkin mahdollisuuden selvittää asian itse. Ei omassa maailmassaan, vaan isänsä luomassa matriisissa. Tarinallisesti elokuva yrittää kyllä edeltäjäänsä enemmän, vaikka todella turvallisen tien ottaakin edistymiselleen. Vaikka yllätykset ovatkin suhteellisen vähissä, osaa se pitää pintansa siltikin yllä.
Tämä johtuu siitä, että ratkaisut vaikuttavat pääosin luonnollisilta ja järkeenkäyviltä, vaikka ajoittain nekin nojaavat suuresti henkimaailman asioihin. Temaattisesti elokuva heittelee tasaisin väliajoin teologisia kysymyksiä ja filosofisia toteamuksia ilmoille, jotka muovaavat tuntemaamme maailmaa kiehtovalla tavalla. Toki, ajoittain konseptin selkeyttäminen menee yliselittelyn puolelle ja ehkä liikaakin, mutta kokonaiskuva pysyy siitäkin huolimatta varsin jäykkänä ja asiansa ajavana.
Kun tästä elokuvasta puhutaan, puhutaan siitä yleisesti teknisistä syistä. Tämä tosin on ihan ymmärrettävää. Se nimittäin nojaa myös vahvasti visuaaliseen esillepanoonsa ja tunnelmansa optimoimiseen. Visuaalisesti elokuva on poikkeuksellisen vaikuttava. Jos Jeff Bridgesin koneellista nuorennusleikkausta ei oteta huomioon, ovat efektit henkeäsalpaavat edelleenkin. Edelliseen pointtiin lisäten, ratkaisu olisi voinut toimia, jos kaikkia matriisin hahmoja olisi käsitelty samalla tavalla.
Samaan aikaan ratkaisu olisi tuntunut hieman oudolta elokuvasarjan historiaan nojaten. Syyt ovat kuitenkin lopulta ymmärrettävät, vaikka vaikutus ei kantaisikaan näytön toiselle puolelle. Kuvaus on maltillista ja tekee seurattavasta vakavasti otettavan. Visuaalisuuden lisäksi on tapetille nostettava myös Daft Punkin täydellisyyttä hipova albumi, joka herättää matriisin aivan uudella tavalla eloon. He selkeästi ymmärtävät elektronisen ja orkesterimusiikin päälle jokaisessa kontekstin merkityksessä.
Tron: Perintö on asiansa ajava jatko-osa säkenöivällä silmäkarkilla ja nappiin osuvalla musiikkimaullaan. Vaikka tarinallisesti elokuva onkin todella tyypillinen, osaa se herättää ajatuksia puoleen, jos toiseenkin tilaisuuden sattuessa kohdalle. Vaikka kaikkia ideoita ei ehkä viedäkään loppuun asti, jäävät ne vellomaan mielen perukoille kummittelemassa jälkikäteen. Pientä viilausta elokuva kieltämättä kaipaisi jouhevuuden maksimoimiseksi, mutta kyllä tämäkin kelpaa vallan mainiosti.
Kirjoittaja: Ilja Malakeev, 29.9.2025
Lähteet: kansikuva www.impawards.com, elokuvan tiedot www.imdb.com, www.youtube.com
Kommentit
Lähetä kommentti