Ohjaus: Leigh Whannell
Pääosissa: Christopher Abbott, Julia Garner, Matilda Firth,
Sam Jaeger, Milo Cawthorne, Benedict Hardie, Zac Chandler
Genre: Kauhu
Kesto: 1 tunti 43 minuuttia
Vuonna 2014 Universal Pictures -tuotantoyhtiö ilmoitti suunnitelmastaan jaetusta elokuvauniversumista, Dark Universe -elokuvasarjasta, joka keskittyisi yhtiön legendaariseen hirviökokoelmaan. Asia vietiin eteenpäin ja vuonna 2017 The Mummy julkaistiin ensimmäisenä osana elokuvasarjassa. Sen julkaisu oli sekä kriittinen, että kaupallinen epäonnistuminen ja se johti lopulta siihen, että tuotantoyhtiö päätti vetää pistokkeen irti seinästä.
Tämän jälkeen virittäytyminen uuteen yritykseen alkoi. Universal päätti siirtää keskittymisensä ja painopisteensä astetta yksilöllisempään tarinankerrontaan luopuen jaetun universumin konseptista, sekä peruen kehitteillä olleet elokuvasarjan osat. Palikat laitettiin kuitenkin nopeasti takaisin toimintakuntoon. Australialainen Leigh Whannell nimittäin lähti työstämään The Invisible Man -uudelleenfilmatisointia.
Päinvastoin edelliseen yritykseen verratessa, The Invisible Man osoittautui sekä kriittiseksi, että kaupalliseksi menestykseksi, joka toi Universalille toivoa valoisammasta tulevaisuudesta. Menestyksen myötä seuraavaa projektia alettiin sitten työstämään yhteistyössä Blumhouse-tuotantoyhtiön kanssa. Wolf Man on vuonna 2025 ensi-iltansa saanut kauhuelokuva, jonka ohjauksesta vastaa edellisenkin elokuvan ohjannut Whannell.
Odotukseni elokuvaa kohtaan olivat ennen julkaisua jokseenkin pelonsekavat. Vaikka edellinen elokuva yllättikin positiivisesti, tuntui Wolf Man -elokuvan yllä pyörivän negatiivista energiaa kaikkine outoine paljastuksineen ja muine ihmeellisine ratkaisuineen. Kun hämminki on laantunut ja kritiikki on jo lentänyt puolelta toiselle, oli aika kokeilla onnetarta. Onnistuuko Leigh Whannell toistamaan temppunsa uudelleen?
Alkuvuonna 1995 patikoija katoaa keskisen Oregonin syrjäisillä vuorilla. Nähtyään miehen useita kertoja osa syrjäseudun asukkaista alkavat spekuloimaan siitä, että häneen olisi tarttunut jonkin sortin eläinperäinen virus, joka tunnetaan nimellä ''vuoristokuume''. Alueen alkuperäiskansojen asukkaat käyttävät siitä kuitenkin eri nimitystä: Ma'iingan odengwaan, eli ''susinaama''.
Kolmekymmentä vuotta myöhemmin samaisilla vuorilla lapsuutensa viettänyt Blake asuu tätä nykyä San Fransiscossa tyttärensä Gingerin ja toimittajana työskentelevän vaimonsa Charlotten kanssa. Eräänä päivänä miehelle lähetetään kadonneen Gradyn kuolintodistus ja avaimet lapsuudenkotiin, johon hän päättää perheensä viedä pakatakseen isänsä tavarat ja korjatakseen etääntyneeksi muuttuneen avioliittonsa.
Wolf Man on elokuva, jota lähdin katsomaan varsin avoimin mielin. Vaikka olinkin kuullut sen jakaneen mielipiteitä rajusti katsojien kesken julkaisunsa alla, en antanut sen vaikuttaa arvostelukykyyni. Olin jopa jollain tasolla toiveikas sen mahdollisesta positiivisesta vaikutuksesta. Seuraamme elokuvassa Christopher Abbottin esittämää kirjailija Blakea, joka on tehnyt kaiken leipänsä kirjoittamalla Julia Garnerin esittämän toimittaja Charlotten lailla.
Pariskunnalla on lapsi, Matilda Firthin esittämä Ginger, joka huokuu elämäniloa ristiriitaisesta perhedynamiikasta huolimatta. Perheen vanhemmat ovat nimittäin ajan kanssa etääntyneet sekä toisistaan, että jälkikasvustaan. Kuten nyt jo vieraantunut isänsä, Blake kamppailee hillitäkseen itseään aistiessaan Gingerin olevan vaikeuksissa, kun taas Charlotte painii sen kanssa, ettei hän vietä tarpeeksi aikaa kotona tyttärensä kanssa.
Tämän vuoksi kaikki omalla tavallaan tuntevat olonsa vieraantuneiksi toisistaan ja pariskunnan suhde on odotetustikin vaakalaudalla. Elokuva alustaa asetelmansa varsin suoraviivaisesti ja yksinkertaisesti. Saamme toki heti alusta asti vähän vihiä siitä, miksi päähahmomme Blake on sellainen kuin hän on. Tiukan koulutuksen ja kasvatuksen myötä miehestä on tullut todella metodinen asioiden kanssa pyrkien samalla täydellisyyteen. Epäonnistuminen saa veren kuplimaan.
Perhe matkustaa Oregoniin syrjäiselle maalle, jossa heitä odottaa kuitenkin odottamaton yllätys. Auto-onnettomuuden lisäksi heitä alkaa jahtaamaan ja vaanimaan kahdella jalalla kulkeva petoeläintä muistuttava otus, joka muuttaa tilanteen vakavuuden hetkessä yli äyräiden. Ohjaaja on selkeästi saanut vaikutteita The Strangers -elokuvaa mukailevasta konseptista, jossa protagonistit jäävät loukkuun mökkiin, jonne yritetään murtautua. Myös Kärpänen näyttäisi olevan suuressa osassa visiota.
Klaustrofobinen tunnelma vaikka ajoittain hieman rakoileekin, on aina tavalla tai toisella läsnä kiitos ahtaalta tuntuvan miljöön. Mökki keskellä ei mitään toimii aina varsin kuumottavana tapahtumapaikkana, etenkin jos ulkona painostaa yliluonnollinen petoeläin. Ei ainoastaan, että puhelinkenttää ei ole, mutta vanhoja radiotaajuuksia ei tunnu kovin moni enää kuuntelevan tehden avunsaannista poikkeuksellisen haastavan toteutettavan.
Tarinallisesti elokuva ajaa tavallaan toimivasti asiansa, vaikka se onkin todella ennalta-arvattava ja tyypillinen konseptilleen ja lajityypilleen. Viihteen puolesta se tuntuu pitävän pintansa jonkin verran, mutta se ei kuitenkaan koskaan tunnu kunnolla pääsevän sille niin sanotulle jouhevalle tielle saadakseen kaiken potentiaalinsa irti materiaalistaan. Temaattisesti käsittelemme vanhemmuuteen liittyviä suorituspaineita ja jälkikasvun painostamisen välttelemistä. Nämä ideat jäävät kuitenkin hieman taka-alalle elokuvan edetessä.
Lähestymistapa konseptiin on ajatuksen tasolla myös varsin kiehtova ja kunniallinen kaiken kaikkiaan. Ohjaaja Whannell hakee siitä nimittäin mahdollisimman maanläheistä ja realistista visiota. Samalla hän yrittää mullistaa ihmissusikonseptia tavanomaisesta toteutuksesta erottuvan muuntamalla niin sanottuja pelisääntöjä. Esimerkiksi täysikuu on tällä kertaa vain legendaa. Karmean näköistä humanoidihirviötä piilotellaan näytön ulottumattomissa yli puolet elokuvasta, mikä on ihan hyvä ratkaisu, sillä se pitää jonkin sortin jännityksen yllä pedon ulkonäöstä.
Visuaalisesta näkökulmasta katsottuna se on oikein toimiva yhtälö, vaikka vähäiset tietokone-efektit saattavatkin hieman pistää silmään häiritsevinä tekijöinä. Käytännön ratkaisut ja puvustukset ovat kuitenkin todella vaikuttavia, vaikka sen tyylistä voikin olla montaa varmasti mieltä. Kuvaus pimeässä toimii myös hienosti, etenkin kun siinä korostetaan tiettyjä yksityiskohtia valotuksen noustessa entistä korkeammalle tärkeysjärjestyksessä. Muutamat kamera-ajot ovat myös kekseliäitä ja tilanteeseensa sopivia.
Wolf Man on ristiriitainen tapaus, joka yllättää kiehtovuudellaan ja osittaisella inhorealistisuudellaan, mutta joka yhtälailla kompastuu hyvin tyypillisiin rakenteellisiin ratkaisuihin ja käänteisiin. Elokuvassa on tyyliä, mutta ei välttämättä tarpeeksi jäädäkseen mielen perukoille kummittelemaan. Elokuvalla on tunnetta, mutta ei tarpeeksi saadakseen katsojista mehut irti. Elokuvalla on visiota, mutta ei välttämättä omaperäistä sellaista erottuakseen joukosta. Lisäyksenä, Benjamin Wallfischin sävellykset istuvat elokuvaan erinomaisesti. Etenkin ''Goodbye''-niminen kappale osuu hienosti maaliinsa.
Kirjoittaja: Ilja Malakeev, 10.10.2025
Lähteet: kansikuva www.themoviedb.org, elokuvan tiedot www.imdb.com, www.youtube.com
Kommentit
Lähetä kommentti