Ohjaus: David R. Ellis
Pääosissa: Bobby Campo, Shantel VanSanten,
Haley Webb, Nick Zano, Mykelti Williamson, Krista Allen,
Andrew Fiscella, Justin Welborn
Genre: Kauhu, Jännitys
Kesto: 1 tunti 22 minuuttia
''This is where I was supposed to be in the first place, not that stupid race. I was meant to see this movie.''
Final Destination -elokuvasarja on yksi niistä tapauksista, jotka oli omassa nuoruudessani poikkeuksellisen kova sana. Silloin kokemusta ja tietämystä elokuvamaailmasta ei vielä paljoakaan ollut, joten käsitys elävistä kuvista oli tyystin toinen nykyiseen verrattuna. Vaikka nostalgia onkin vahva huume, olen uusintakatselujen myötä joutunut huomaamaan kyseisen sarjan köykäisyyden. Siitä huolimatta elokuvat ovat olleet nautittavia kaikessa huonoudessaan.
The Final Destination on vuonna 2009 ensi-iltansa saanut kauhuelokuva, jonka ohjauksesta vastaa yhdysvaltalainen David R. Ellis. Ohjaaja ei ole minulle entuudestaan tuttu, mutta tämän elokuvasarjan tason tuntien odotettavissa oli todennäköisesti varsinainen pannukakku. Järjestyksessään neljäs osa julkaistiin aikana, jolloin 3D-tekniikka oli kovassa nousussa liikkuvien kuvien maailmassa – niin suosittuna, että se alkoi vaikuttaa monen elokuvantekijän lähestymistapaan.
Seuratessaan autokilpailua McKinley Speedwaylla Nick O'Bannon saa ennusnäyn vakavasta kolarista. Näyssä onnettomuus vaatii lukuisia kuolonuhreja, joiden joukossa on useita yleisössä istuvia ihmisiä. Nick onnistuu vakuuttamaan tyttöystävänsä Lorin sekä ystävänsä Huntin ja Janetin poistumaan paikalta. Nickin perässä ulos suuntaavat myös järjestyksenvalvoja George Lanter, rasistinen Carter, äiti kahden poikansa kanssa sekä useita muita katsojia.
Pian heidän lähtönsä jälkeen Nickin näky käy toteen. Osa pelastuneista ei kuitenkaan usko onnettomuuden olleen sattumaa, vaan he epäilevät nuoren miehen olevan sekaisin päästään. Traagisen tapahtuman jälkeen kaveriporukka luulee tilanteen olevan jo ohi, mutta pian onnettomuudesta selvinneet alkavat kuolla yksitellen. Nickin, hänen ystäviensä ja Georgen on yritettävä löytää loput selviytyjät pelastaakseen heidät Kuoleman kynsistä ennen kuin on liian myöhäistä.
Final Destination -elokuvasarja on yleensä ollut siitä kiehtova tapaus, että se käsittelee kuolemaa enemmän faktana kuin mahdollisuutena. Jos olet niin sanotusti Kuoleman merkitsemä, joudut elämään jatkuvassa menettämisen pelossa. The Final Destination toteuttaa tämän kuitenkin hyvin väkinäisesti. Jo ensimmäisestä kohtauksesta tulee nopeasti ilmi, että elokuva ei seuraa tarkkaan aiempien osien sääntöjä, vaan pakottaa tiensä läpi mitä ihmeellisimpien tilanteiden.
Ohjaaja David R. Ellis lähestyy konseptia todella suoraviivaisesti, mikä syö ison osan sen potentiaalista – ei pelkästään tarinallisesti, vaan myös visuaalisesti ja tunnelmallisesti. Seuraamme, kuinka Bobby Campon esittämä Nick joutuu kovaan paineeseen toimiessaan Kuoleman viestinviejänä. Nuori mies näkee yksityiskohtaisia näkyjä tulevista kuolemista, ja hänen on yhdisteltävä vihjeitä löytääkseen seuraavan uhrin. Eikä siinä mitään – näin sarja on toiminut konseptinsa puolesta alusta asti.
Valitettavasti kaikki muu tuntuu lahoavan täysin käsiin jo ensimetreiltä. Yksi elokuvan isoimmista ongelmista on sen tunnelma – tai oikeastaan sen puute. Monet kohtaukset kadottavat täysin jännityksensä, vaikka asetelmat ovatkin ajatuksen tasolla ihan kutkuttavia. Tämä johtuu siitä, että elokuva kiiruhtaa tarinankerronnallisesti liikaa. Tapahtumat juoksevat kuin takaa-ajettuna antamatta tilanteille yhtään aikaa tai tilaa hengittää – logiikasta tai fysiikan laeista puhumattakaan.
Elokuvasarjaa moititaan rajusti sen uskottavuuden puutteesta, mikä on toki ihan ymmärrettävää. Kuolemien todennäköisyydet ovat oikeassa elämässä todella pieniä, mutta eivät mahdottomia. Tähän asti elokuvat ovat kuitenkin noudattaneet suhteellisen uskottavaa dynamiikkaa ja kunnioittaneet edes jossain määrin fysiikan lakeja. Toki Kuoleman lähettämä tuuli ei voi itsessään jokaista tapaturmaa aiheuttaa, mutta se toimiikin käytännössä vain fyysisenä vertauskuvana.
Tässä elokuvassa tapahtuu asioita, jotka eivät vain yksinkertaisesti ole fyysisesti mahdollisia. Tilanteita viedään eteenpäin väkisin, ja ketjureaktiot jätetään laiskasti puhtaan taian varaan – mikä tekee katselukokemuksesta hetkessä naurettavan. Tunnelmallisesti elokuva on muutenkin todella mitäänsanomaton. Yksikään kuolema ei herätä minkäänlaisia tunteita, eikä mikään tilanne tarjoa aitoa kauhua – ainoastaan halpaa shokkiarvoa, sitäkin todella löyhästi.
Sitten sen olennaisen äärelle, mikä on puhuttanut kaikkia elokuvan ilmestymisen jälkeen. Visuaaliset efektit ovat asia, jota sarjassa käytetään paljon raakuuksien herättämiseksi eloon. Vaikka uskottavuudesta voikin olla montaa mieltä, ei yksikään aiempi osa ole näyttänyt näin karsealta toteutuksensa suhteen. Tämä johtuu tietenkin lähestymistavasta, joka yrittää korostaa 3D-tekniikan mahdollisuuksia unohtaen täysin sen, miltä lopputulos näyttää ilman 3D-laseja.
The Final Destination on elokuva, joka voisi tuhota minkä tahansa pienemmän studion hetkessä. Valitettavasti sen taloudellinen menestys oli sarjan tähän asti parasta, mikä takasi sen, että jatkoa nähtäisiin vielä valkokankailla. Elokuva ei ole ainoastaan tarinallisesti täysin ponneton, vaan sen visuaalinen luokattomuus on suorastaan käsittämätöntä. Tunnelmallisesti elokuva ei vaikuta katsojaan mitenkään, ja se jää täysin alakynteen aiempiin osiin verrattuna. Aivan järkyttävä rimanalitus.
Kirjoittaja: Ilja Malakeev, 4.10.2026
Lähteet: kansikuva www.themoviedb.org, elokuvan tiedot www.imdb.com, traileri www.youtube.com
Kommentit
Lähetä kommentti