Ohjaus: William Brent Bell
Pääosissa: Katie Holmes, Christopher Convery, Owain Yeoman,
Ralph Ineson, Daphne Hoskins, Keoni Rebeiro, Joely Collins,
Oliver Rice, Anjali Jay, Natalie Moon, Karl Mercer
Ralph Ineson, Daphne Hoskins, Keoni Rebeiro, Joely Collins,
Oliver Rice, Anjali Jay, Natalie Moon, Karl Mercer
Genre: Kauhu, Mysteeri
Kesto: 1 tunti 26 minuuttia
Oikein toimivan ensimmäisen The Boy -elokuvan jälkeen toivoimme, että tekijät tekisivät viisaan päätöksen ja jättäisivät konseptin joko rauhaan tai tekisivät Brahms-nukesta esiosan jo valmiille ja kekseliäälle lopetukselle. Ei sellaista voi selkeästikään pyytää amerikkalaisilta tuotantoyhtiöiltä, jotka selviytyvät markkinoilla ainoastaan röyhkeän rahanahneuden avustuksella, sillä Brahms: The Boy II on kuin onkin itsenäinen jatko-osa, joka pysyy tavallaan uskollisena aiemmin tapahtuneelle, mutta ottaa kaikki vapaudet muuttaakseen yksityiskohtia itselleen kätevämmiksi.
Saman vanha tuttu tekijätiimi jatkaa omissa rooleissaan, mikä pistää kyllä ihmettelemään näin katsojan näkökulmasta katsottuna. Olivatko William Brent Bell kollegoineen pakotettuja tekemään jatko-osaa vai oliko ihan oma ratkaisu kyseessä? Ottaen huomioon edellisen elokuvan lopetuksen, on hyvin vaikeaa kuvitella, että jatko-osa toimisi vielä suht järkevänä kokonaisuutena, kun tiedämme tasan tarkkaan nuken salaisuuden. Vaikka aluksi The Boy vaikuttikin tarinalta, joka käsittelee vain kummittelevaa posliininukkea, se onnistui upeasti kääntämään kaikki odotukset päälaelleen yllättäessään juonenkäänteellään jokaisen katsojansa.
Kaikki tahot eivät käänteestä välttämättä pitäneet, mutta nerokas se kyllä oli kaiken sen harhaanjohtamisen jälkeen. Kummittelevan posliininuken sijaan Heelshiren suvun kartanon seinien sisällä asusteli mies, Brahms, joka tirkisteli vuosien ajan lukuisia lastenhoitajia siirrellen nukkea paikasta toiseen pelästyttääkseen heidät. Tämän vuoksi esiosa, joka kertoisi itse pojasta, olisi voinut olla paljon kannattavampi ratkaisu kuin tämän sortin itsenäinen jako-osa, joka rikkoo kaiken aiemmin rakennetun saadakseen vapauden operoida jo läpikolutun konseptinsa sisällä.
Elokuva heti kättelyssä tuhlaa ensimmäisen osan luoman upean juonikuvion siihen, että nukkekauhusta saataisiin lisää rahaa irti, mikä on mielestäni jopa raivostuttavaa. Tekijät päättivät olla pohtimatta sitä vaihtoehtoa, että he olisivat voineet mennä konseptin kanssa paljon järkevämpäänkin suuntaan tekemällä esimerkiksi pohjustuselokuvan itse miehestä, joka myöhemmin kummittelisi seinien sisällä liikuttaen posliininukkea huoneesta toiseen, kuten ensimmäisessä The Boy -elokuvassa tosiaan opimmekin.
Väkivaltainen murtovarkaus jättää Lizan kamppailemaan hengestään päähän kohdistuneen vamman kanssa ja hänen poikansa Juden mykäksi kuukausiksi traumaattisen kokemuksen jäljiltä. Seanin, Lizan aviomiehen ja Juden isän kanssa, he muuttavat yhdessä Heelshiren suvun maille vaihteluksi. Saavuttuaan kartanolle Jude löytää metsästä tutustumiskierroksellaan haudatun posliininuken, joka on selkeästi ollut jo pidemmän aikaa keräämässä multaa pinnalleen.
Pian nuken liityttyä mukaan kuvaan, Jude alkaakin monen kuukauden jälkeen puhumaan ja pojan vanhemmat uskovat nuken auttavan häntä pääsemään yli tapahtuneesta. Yllättäen vanhemmat saavat tietää nuken häiritsevän historian, mutta nukke on jo päässyt valloilleen ja ainoa tapa saada rauha solmittua, on noudattaa tämän laatimia sääntöjä. Onnistuuko kolmihenkinen perhe selviämään nuken painostavasta piinasta vai onko se jo vanginnut heidät kartanon armoille?
Elokuvan ottama suunta on sen verran erikoinen kaiken kaikkiaan, että sen idea ja pohja pettää alta jo ensiminuuttien aikana. Aiemmin mainitsemani ratkaisu käytännössä yliviivaa kaiken sen, mitä ensimmäinen osa pyrki käänteellään saavuttamaan tehdäkseen tilaa paljon tavanomaisemmalle ja tylsistyttävämmälle suuntaukselle, jota on läpikoluttu jo lukuisia kertoja kyseisessä genressä. Ratkaisu tekee ensimmäisestä osasta merkityksettömän, eivätkä sen tekemät valinnat enää päde tässä elokuvassa millään tasolla, minkä vuoksi koko konsepti tuntuu pettävän alta jo kättelyssä.
Brahms: The Boy II koostuu tyypillisen laiskahkosta kauhutarinasta, joita näkee nykyään turhankin paljon kauhun genren sisällä. Elokuva on ahdettu täyteen käytetyimpiä kliseitä ja rakenteellisia ratkaisuja, jotka eivät voisi olla yhtään ilmiselvempiä ja ennalta-arvattavampia kuin mitä ne tässä muodossaan ovat. Vaikka tarina alustetaankin kiinnostavasti, nämä perusteet eivät kanna kovin pitkälle hyvin heikkojen motiivien ja maalaisjärjen puutoksen vuoksi. Elokuva ei oikein tunnu keksivän tarpeeksi ratkaisuja köykäisen tarinan ja katsojan kiinnostuksen ylläpitämiseksi. Tämän vuoksi tuotos turvautuu jatkuvasti erityisen laiskoihin ja halpoihin ratkaisuihin rakenteellisesta näkökulmasta katsottuna.
Tarina on lopulta jopa yllättävän ennalta-arvattava tapaus kaiken kaikkiaan, eikä se oikein onnistu vakuuttamaan meitä siitä, että elokuvan olemassaolo olisi oikeasti tarpeellista. Investoidumme elokuvaan vain pinnallisella tasolla, minkä vuoksi se ei tee sen suurempaa vaikutusta meihin. Tiedostamme hahmojen läsnäolon ja heidän koettelemustensa vakavuuden, mutta emme rehellisesti välitä pätkääkään mistään näytöllä tapahtuvasta, sillä kaikki ratkaisut joko menevät uskottavuuden rajamailla tai ovat muuten vain hyvin teennäisiä luonteeltaan.
Kun edellisessä osassa posliininukkea ohjasi seinien sisällä vuosien ajan majaillut mies, tässä jatko-osassa nukella on tällä kertaa oikeasti oma tahtonsa, minkä vuoksi suuntaus alkaa yhä enemmän muistuttamaan halpaa Annabelle-kopiota. Kun viime elokuva johti tarkoituksella katsojaa harhaan uskotellessaan meille olevansa hyvin tavanomainen nukkekauhu, tämä elokuva on perimmiltään juurikin sitä. Tämän vuoksi elokuvan tarpeellisuus ja kannattavuus on mitätön, kun lähestymistapa on mikä typerin heti kättelyssä.
Brahms: The Boy II on hyvin heikko kauhuelokuva, joka ei välitä ollenkaan muutoksiensa aiheuttamista seuraamuksista, jotka taas vaikuittasivat elokuvien väliseen aikajatkumoon. Se tuntuu perimmiltään siltä, että tekijät eivät itse välittäneet kekseliäästä käänteestään viime elokuvassa ja halusivat aloittaa puhtaalta pöydältä luoden hyvin kliseisen elokuvan valitsemansa suuntauksensa pohjalta. Visuaaliset ratkaisut, joiden pitäisi antaa elokuvalle jonkin sortin tuotannollista lisäarvoa, eivät paranna lopputulosta mistään näkökulmasta katsottuna, sillä ne rikkovat vain yhteneväistä tyyliä entisestään erikoisilla ja tarpeettomilla ratkaisuillaan.
Elokuvan kulminaatio on ehkä yksi vuoden naurettavimmista, jonka olen tähän asti nähnyt. Ei ainoastaan, että antiklimaattisuus kiehuu näytöstä läpi, mutta en olisi voinut esimerkiksi itsekään yhtään laiskempaa loppuratkaisua tilalle keksiä, sillä elokuvassa käytetty ''idea'' on puhdasta laiskuutta ja mielikuvituksettomuutta. Nähdessäni elokuvan pystyn sanomaan varmuudella sen, että jatko-osalle ei välttämättä olisi ollut tarvetta, etenkään tässä muodossa - esiosa taas olisi toiminut jatkuvuuden kannalta paljon paremmin, sillä se ei olisi rikkonut ensimmäisen osan logiikkaa ja maailmaa alkutekijöihinsä, vaan pohjustaisi molempia astetta syvemmälle. Tässä muodossa elokuva on puhdas epäonnistuminen.
Lähteet: kansikuva www.impawards.com, elokuvan tiedot www.imdb.com, traileri www.youtube.com
Kommentit
Lähetä kommentti