The Amazing Spider-Man 2 (2014) - arvostelu

 

Ohjaus: Marc Webb

Pääosissa: Andrew Garfield, Emma Stone, Jamie Foxx, Dane DeHaan,

Paul Giamatti, Colm Feore, Felicity Jones, Sally Field, Embeth Davids, Campbell Scott,

Marton Csokas, Louis Cancelmi, Max Charles, B. J. Novak, Sarah Gadon
Genre: Toiminta, Scifi

Kesto: 2 tuntia 22 minuuttia

Keskitasoisen ensimmäisen The Amazing Spider-Man -elokuvan jälkeen oli aika siirtyä sen pahamaineisen jatko-osan pariin, joka jakoi rajusti mielipiteitä ilmestyttyään elokuvateattereihin maailmalla. The Amazing Spider-Man 2 on vuonna 2014 ensi-iltansa saanut supersankarielokuva, jonka ohjauksesta vastaa edellisenkin puikoissa tehtaillut Marc Webb. Olin täten luottavaisin mielin siitä, että jatko-osa jatkaisi tätä omaperäistä visiota ja syventäisi maailmaa kiehtovalla lähestymistavallaan.

Muistan varsin hyvin sen hetken, kun katsoin kyseisen elokuvan ensimmäistä kertaa. Olin hyvin hämmentynyt ja huojentunut sen ottamasta jyrkästä täyskäännöksestä lähestymistapansa puolesta ja itse materiaalista, joka tuntui muuttuneen kertaheitolla hyvin vieraannuttavaksi. Nyt kun päätin katsoa elokuvan uudemman kerran, olivat odotukseni sitä kohtaan poikkeuksellisen alhaiset ja syystäkin. Onnistuiko The Amazing Spider-Man 2 -elokuva tällä kertaa vakuuttamaan minut varteenotettavuudestaan vai varoittiko hämähäkkiaistini oikein edellisen katsastuskerran jäljiltä?

Peter Parker on selvinnyt hurjasta muutoksestaan kiitettävällä tavalla. Nuori mies on löytänyt oman kutsumuksensa naapuruston ystävällisenä Hämähäkkimiehenä ja hän nauttii olostaan täysin käsin. Vaikka Peterin elämä onkin nykyään täynnä iloa ja onnea, sumentavat muutamat asiat edelleen hänen mieltään. Vanhempien katoamiseen liittyvä tutkiminen on jatkunut jo tovin vailla sen suurempaa läpimurtoa ja Peterin suhde tyttöystäväänsä tuntuu aiheuttavan suurta huolta. Mies nimittäin lupasi tämän isälle, että hän pitää Gwenin poissa Hämähäkkimiehen elämästä, mutta se ei ole toistaiseksi onnistunut.

Samaan aikaan Oscorpin uudeksi toimitusjohtajaksi noussut nuori Harry Osborn yrittää selvitä henkisesti Norman-isänsä traagisesta poismenosta. Kauan kuolettavan sairauden kanssa kamppaillut Norman kertoo kuolinvuoteellaan pojalleen Osbornien kiroukseksi nimitetyn tilan periytyvän sukupolvelta toiselle, mikä aiheuttaa nuorukaiselle suurta huolta. Peter päättää tavata vanhan ystävänsä kasvotusten monen vuoden jälkeen ja tämä pyytää yllättäen häneltä palvelusta, joka voisi pelastaa hänen henkensä - Hämähäkkimiehen palvelusta. Peterillä tulee lisää seiniä kiivettäväksi, kun yliluonnollinen sähköä johtava mies ilmestyy sekoittamaan pakkaa.

Mitä tästä nyt pitäisi sitten sanoa? The Amazing Spider-Man 2 on hyvin ristiriitainen elokuva, joka sotii vahvasti omaa alkuperäistä visiotaan vastaan, mikä tuntuukin hyvin erikoiselta, kun teosta katsoo kannattajan näkökulmasta katsottuna. Vaikka Marc Webb toimiikin elokuvan ohjaajana, tuntuu minusta vahvasti siltä, että Sony Pictures -tuotantoyhtiö olisi rajulla kädellä päättänyt saksia tuotosta paremman vastaanoton toiveissa. Edellistä osaa nimittäin kritisoitiin kovasti siitä, että se olisi turhan synkkä ja dramaattinen Hämähäkkimies-elokuvaksi, minkä uskonkin vaikuttaneen studion päätöksiin jatko-osaa tehdessä.

Ei ainoastaan, että Peteristä on tullut vekkulimainen vitsailija - kuten Hämähäkkimiehen kuuluukin olla - mutta elokuvan tunnelma tuntuu pysyttelevän kaukana edellisen osan tummahkosta ja värittömästä esillepanosta. Se yrittää päivänselvästi miellyttää katsojaansa toinen toistaan suuremmilla lisäyksillä ja täyteen ahdetulla materiaalillaan, jotka jostain syystä kuitenkin istuvat poikkeuksellisen huonosti yhdessä. Ei ainoastaan, että elokuva on ahdettu täyteen huonosti toisiinsa istuvia tarinakokonaisuuksia, mutta yksityiskohtiin ei paneuduta tarinassa juuri ollenkaan, minkä vuoksi kohtaukset ovat pullollaan epäloogisuuksia ja yksinkertaisen maalaisjärjen puutetta.

En tiedä johtuuko se vain siitä, että materiaalia on pumpattu elokuvaan ihan liikaa jo suunnitteluvaiheessa vai onko visio muuttunut jatkuvasti tuotannon aikana, mutta sen voin sanoa varmuudella, että lopputulos on hyvin epätasapainoinen ja kiirehditty luonteeltaan. Vaikka elokuva yrittääkin ottaa itsensä vakavasti, on sitä vaikea ottaa tosissaan itse materiaalia seuratessa, sillä se tuntuu perimmiltään pohjautuvan kuin pienen ja yli-innokkaan lapsen kirjoitelmiin konsanaan. Ei ainoastaan, että käsikirjoitus on oma sekasotkunsa, mutta nämä viime hetken päähänpistot tuntuvat tarpeettomien lisäyksien muodossa satuttavan kokonaisuutta ja ankaralla kädellä.

Tarinakokonaisuus keskittyy nimittäin moneen tarinakaareen, joita pyritään epätoivoisesti pitää pystyssä pitkin elokuvaa. Vaikka osa ideoista ovatkin hyvin kiehtovia perimmiltään, niiden pohjustaminen ja prosessoiminen tuntuu poikkeuksellisen haastavalta seikalta. On hyvin erikoista huomata, että melkein kaksi ja puoli tuntia kestävä elokuva onnistutaan saattamaan tällaiseen lopputulokseen. Toinen toistaan pinnallisemmat hahmot ja kohtaukset varmistavat sen, että elokuva pullottaa tyhjänpäiväisyyttä ja päämäärätöntä visiota, josta ei katsojana saa mitään merkityksellistä irti.

Keskitymme Andrew Garfieldin esittämän Peter Parkerin nykytilanteeseen ja hänen uusimpiin koettelemuksiinsa, jotka nojaavat vahvasti hänen suhde-elämäänsä ja menneisyyden kaivamiseen. Emma Stonen esittämän Gwen Stacyn kanssa asiat ovat ristiriitaisessa tilassa, mutta emme välitä siitä puolesta juuri lainkaan. Se puolisko tuntuukin kuin tekijät pyrkisivät väkisin saada sivuhahmosta enemmän irti kuin pitäisi ja jälkikäteen katsottuna ymmärrän täysin, miksi he sen tekivät. Toteutukseen olisi vain pitänyt saada enemmän rotia, jotta viimeisen kolmanneksen merkittävät käänteet osuisivat maaliinsa. Tämän lisäksi jatko-osa jatkaa edeltäjänsä aloittamaa tarinakaarta, jossa Peter pyrkii selvittämään vanhempiensa kohtaloa.

Vaikka ensimmäisessä elokuvassa tuo seikka ajoi ja motivoi Peteriä eteenpäin elämässä, tässä elokuvassa se tuntuu vain painavalta peräkärryltä, joka pidättelee häntä elämässään. Dane DeHaanin esittämään Harry Osbroniin liittyvä sivutarina on kyllä kiehtova idealtaan, muttei välttämättä tässä elokuvassa. Hänen hahmoonsa ei tehty yhtäkään viittausta edellisessä elokuvassa ja nyt oletatte, että uskottelisin itselleni, että kaveri on ollut koko ajan taustalla häärimässä omia asioitaan? Ei mene läpi. Olisin ymmärtänyt, jos Harryn tarinaa oltaisiin syvennetty enemmän ja huolellisemmin elokuvan aikana, mutta tässä muodossa se tuntuu kuin studion painamalta paniikkinappulalta, jolla voisi saada enemmän katsojia penkkiin istumaan.

Jatko-osan varsinaisena antagonistina toimii Jamie Foxxin esittämä Max Dillon, eli Elektro, joka on ainakin alkuun koko elokuvan kiehtovin ja lupaavin hahmo. Hän on sosiaalisesti sisäänpäin kääntynyt introvertti, jonka Hämähäkkimies pelastaa varmalta kuolemalta. Pakkomielteen itselleen tilanteesta muovannut mies löytää uudenlaisen ilon ankeasta todellisuudesta, joka tuntuu potkivan häntä jatkuvasti persuuksille. Hän haluaa tulla nähdyksi tässä myrkyllisessä yhteiskunnassa. Pian hän kuitenkin huomaa, että toiveisiin tulee vastakaikua, sillä mies joutuu erikoislaatuiseen työtapaturmaan, mikä muuntaa hänen ihonsa hohtavan siniseksi ja hänen virtalähteensä sähköksi.

Sen seurauksena hänestä tulee sekä kuvaannollisesti, että kirjaimellisesti tikittävä aikapommi. Max vihdoin tulee nähdyksi, muttei hyväksytyksi yhteiskunnan silmissä, mikä ajaa hänet raivon partaalle. Olisin mielelläni halunnut nähdä, mitä tekijät olisivat voineet tästä tarinakokonaisuudesta muovata huolellisemmalla ja paneutuneemmalla toteutustavalla. Siinä on nimittäin paljon psykologisia seikkoja, joiden kanssa sekä Elektro, että Hämähäkkimies olisivat voineet painia. Valitettavasti lupaavan alun jälkeen lukuisat sivutarinat ottavat ohjakset ja Elektron kiehtovat motiivit valuvat hukkaan. 

Teknisestä näkökulmasta katsottuna elokuva on jopa yllättävän monipuolinen ja mahtipontinen kokonaisuus, joka todellakin tykittelee menemään toinen toistaan hurjemmilla ideoillaan. Ei ainoastaan, että efektikokonaisuuksilla leikitellään rajusti elokuvan aikana, mutta niihin nojataan vahvasti materiaalin puolesta, mikä antaa tekijöille kaiken vapauden käyttää mielikuvitusta rajanaan. Visuaalisesti elokuvaa on miellyttävää katsoa, sillä se kumpuaa valtavasti väriä ja omaperäisiä kuvaustekniikoita, joita lähdetään kokeilemaan aika monipuolisilla tavoilla. Elokuvan musiikki ei välttämättä ole ihan siitä muistettavimmasta päästä, mutta Elektroon liittyvät sävellykset jäävät varmasti mieleen erikoisuudellaan.

The Amazing Spider-Man 2 -elokuvassa on paljon lupaavia tekijöitä, jotka voisivat paremmalla toteutuksella muodostaa oikein menevän katselukokemuksen, mutta näillä eväillä ei valitettavasti pitkälle pötkitä. Kuten aiemmin mainitsinkin, jatko-osa on poikkeuksellisen epätasapainoinen identiteettikriisin kanssa kamppaileva kokonaisuus, joka ottaa liikaa työkaluja pakistaan, eikä tiedä mitä niillä pitäisi tarkalleen ottaen tehdä. Tunnelmallinen täyskäännös oli hyvin erikoinen päätös, mutta ottaen huomioon, että mikä studio on tuotoksen takana, ei heiltä rehellisesti toisenlaista reaktiota voinutkaan edes odottaa. Vaikka elokuva onkin huono, on siinä omat koomiset hetkensä, jotka tekevät katselukokemuksesta ainakin siedettävän.

Kirjoittaja: Ilja Malakeev, 21.12.2021

Lähteet: kansikuva www.impawards.com, elokuvan tiedot www.imdb.com, traileri www.youtube.com