Super Mario Bros. (1993) - arvostelu

 

Ohjaus: Annabel Jankel, Rocky Morton

Pääosissa: Bob Hoskins, John Leguizamo, Dennis Hopper,

Samantha Mathis, Fisher Stevens, Richard Edson, Dana Kaminski,

Fiona Shaw, Mojo Nixon, Francesca P. Roberts, Gianni Russo

Genre: Seikkailu, Fantasia, Komedia

Kesto: 1 tunti 44 minuuttia

Kaikkien aikojen ensimmäinen videopeliin perustuva elokuva Super Mario Bros. on sellainen tapaus, joka on puhuttanut pitkään julkaisunsa jälkeen. Vaikka se vaipuikin julkaisunsa jälkeen nopeasti unholaan, löysi se yllättäen uuden elämän vuosia myöhemmin noustessaan kulttiklassikoksi elokuvien rakastajien maailmassa. Kyseinen teos nostetaan useasti esille kaikkien aikojen huonoimpien elokuvien keskusteluissa, vaikka jonkin sortin arvostustakin se tuntuu nykyään saavan aiheuttaman nostalgiansa verukkeella. Super Mario Bros. on vuonna 1993 ensi-iltansa saanut ''kokoperheen'' seikkailu, jonka ohjauksesta vastaavat brittiläiset Annabel Jankel ja Rocky Morton.

Tekijät ovat minulle täysin tuntemattomat, joten oli vaikeaa odottaa juuri mitään elokuvalta ennakkoon. Olen kuullut vain niin sanottuja kummitustarinoita siitä. Tuotanto oli kuuleman mukaan täydellistä helvettiä, eikä sen aikana montaa oikeaa valintaa onnistuttu tekemään juuri millään osa-alueella. Koko tuotantoprosessi pitää sisällään niin massiivisen ja kiehtovan taustatarinan, että jätän sen teidän omaksi parhaaksenne tässä nyt väliin. Kannattaa kuitenkin vilkaista aiheesta jälkikäteen. Lähdin katsomaan elokuvaa kuitenkin avoimin mielin ja sillä mentaliteetilla, että se olisi aikansa tuotos. Onko Super Mario Bros. tosiaan niin huono elokuva kuin siitä puhutaan vai onko sitä parjattu turhaan?

Kuusikymmentäviisi miljoonaa vuotta sitten meteoriitti törmää maahan ja jakaa sen kahteen rinnakkaiseen ulottuvuuteen. Selviytyneet dinosaurukset pakenevat uuteen ulottuvuuteen, kehittyvät humanoidiroduksi ja perustavat Dinohattan-nimisen kaupungin uutta yhteiskuntaansa varten. Vuonna 1973 tuntematon nainen onnistuu läpäisemään tiensä ihmisten asuttamaan ulottuvuuteen ja tuo mukanaan ison munan orpokodin ovelle. Nunnat ottavat munan vastaan ja todistavat sen kuoriutuessa tytön syntymän, jolla on salaperäinen kivi roikkumassa kaulassaan.

Vuonna 1993 putkimiehinä Brooklynissä työskentelevät italialais-amerikkalaiset veljekset Mario Mario ja Luigi Mario yrittävät selvitä arjestaan kovan kilpailun keskellä. Työtä ei tunnu heruvan millään ja päivät menevät käytännössä vain yksittäisten keikkojen etsiskelyyn. Heidän suurimpana kilpailijana toimii paikallinen mafioso Anthony Scapelli, joka on onnistunut integroimaan resurssinsa monelle eri alalle ehtien aina paikan päälle työntekoon ennen veljeksiä. Eräänä päivänä Luigi tapaa ohimennen Daisyn, arkeologian opiskelijan, joka kaivaa paraikaa dinosaurusten luita Brooklynin sillan alta.

Scapellin rakennussuunnitelmia hidastava kaivuutyö pakottaa miehen kuitenkin sabotaasin partaalle ja hän lähettääkin miehensä turmelemaan viemäriverkostot upottaakseen löydökset kertaheitolla. Veljekset päättävät ritarillisesti auttaa Daisyä, mutta tämä siepataan toisesta ulottuvuudesta tulleiden Iggyn ja Spiken säestyksellä. Tämä tapahtuma aloittaa ennennäkemättömän seikkailun keskelle uutta ulottuvuutta, joka pitää sisällään yllätyksiä joka käänteellä ja suuruudenhullun presidentti Koopan, joka on valmis yhdistämään ulottuvuudet takaisin yhteen.

Sanotaanko näin alkuun, että jos tuo kuvaus kuulostaa uskomattoman sekavalta ja järjettömältä, niin ette ole nähneet itse lopputulosta. Se vasta onnistuukin yllättämään sekä hyvässä, että pahassa. Super Mario Bros. on nimittäin sellainen ilmestys, että sellaisia ei useasti elämänsä aikana näe. Vaikka kyseessä onkin videopelisovitus, niin kauemmas alkuperäisestä videopelistä ei elokuva voisi kyllä enää asettua. Ei sillä, että Super Mario -videopelit olisivat jotenkin poikkeuksellisen moniulotteisia tai uraauurtavia kontekstiltaan, mutta jos kaikki nupit on tarkoituksellisesti väännetty täysin kaakkoon, ei se kyllä ihan vastaa primitiivisiäkään odotuksia.

Seuraamme tarinassa Bob Hoskinsin esittämää Mario Mariota ja John Leguizamon esittämää Luigi Mariota, jotka odottamattaan joutuvat mielipuolisen seikkailun keskelle pelastamaan Samantha Mathisin esittämää Daisyä ja samalla koko maailmaa. Uskaltaisin väittää, että nämä kaksi nimikkohahmoa ovat niitä ainoita harvinaisia valintoja, jotka ovat mielestäni edes jollain tasolla onnistuneita elokuvassa. Myös pääpiirteittäin tarinan yksinkertaistettu versio kieltämättä vastaa videopelin tarjontaa. Veljekset pelastavat prinsessan hädästä ja se siitä. Valitettavasti näiden luiden ympärille on kuitenkin sävelletty sen verran mielipuolisia ja toinen toistaan idioottimaisempia ratkaisuja, että oksat pois.

Ei ainoastaan, että asioita keksitään lennosta keston täytteeksi, mutta suurin osa niistä vain saavat katsojan silmät pyörimään päässä ihmetyksestä. On yksi asia, että kokeilee jotain tavanomaisesta poikkeavaa ja vie konseptia uusille teille. On taas ihan toinen tarina, jos lähtee säestämään lonkalta jotain, millä ei ole mitään varsinaista määränpäätä tai alkukantaista käsitystä järjestä. Nostalgian verukkeella voin kyllä ymmärtää, että tämän äärellä voi masokistisesti nauttia olostaan edes jollain tasolla, mutta ei se siitä kyllä siedettävää tee alkuunkaan.

Ensimmäisen kolmanneksen aikana olin häkeltynyt näkemästäni, enkä ollut täysin varma siitä, että onko elokuva vain luokaton vai yksinkertaisesti vain niin huono, että se oli hyvä. Vaikka materiaali onkin alkuun huvittavaa seurattavaa kaikkine järjettömine muutoksineen ja ideoineen, alkaa kokemus turruttamaan loppua kohden sietämättömällä tavalla. Tämä johtuukin siitä, että elokuva ei tosissaankaan tiedä mitä se haluaisi perimmiltään olla. Ohjaajat halusivat ilmeisesti alun perin tehdä burtonimaisen uudelleenkuvitelman konseptista, kun taas studio nojasi enemmän kokoperheen elämykseen. 

Tunnelmallisesti elokuva onkin epäsuhdanteinen yhdistelmä. Esteettisesti ja kontekstuaalisesti se yrittää olla niin aikuismainen ja vaativa, mutta materiaali nojaa kuitenkin vain naurettavan lapselliseen sekoiluun, joka maksaa laskunsa katsojan aivosoluilla. Tuotantohelvetin luoma eripura näkyy näytöllä päivänselvästi, eikä sitä voi edes mistään näkökulmasta katsottuna kieltää. Jos lähtisin listaamaan elokuvan epäkohtia tätä syvällisemmin, niin olisin luultavasti vieläkin kirjoittamassa niitä ylös. Niitä nimittäin olisi tarjolla moneen eri lähtöön ja monessa eri asiayhteydessä. Säästän teidät kuitenkin siltä kunnialta tällä kertaa.

Jos jotain merkittävää Super Mario Bros. -elokuva teki, niin sen, että siitä tuli pulloon vangittu salama - epäluonnollinen sekasikiö, jonka olemassa olo häkellyttää kieltämättä kauttaaltaan. Vaikka kaaoksen keskellä onkin yksittäisiä miellyttäviä piirteitä, on kokonaiskuva sen verran turmeltu vajaan kahden tunnin aikana, ettei se hurraa-huutoja juurikaan ansaitse. Ansaitseeko se edes huutoja? En usko, koska tässä on selkeästi kyse vain esiripun takana tapahtuneesta saippuaoopperamaisesta myllerryksestä kuin varsinaisesta työnteosta ja esillepanon laadusta. On täten ihan ymmärrettävää miksi Nintendo ei halunnut Hollywoodin tekevän enempää elokuvasovituksia konsepteistaan moneen vuosikymmeneen.

Kirjoittaja: Ilja Malakeev, 21.8.2023
Lähteet: kansikuva www.impawards.com, elokuvan tiedot www.imdb.com, www.youtube.com