Luoja: Tim Miller
Pääosissa: Emily O'Brien, John Boyega, Chris Parnell,
Rhys Darby, James Stephen Donaldson, Keston John, Dan Stevens,
Ed Skrein, John Oliver, Graham McTavish, Jim Broadbent
Genre: Animaatio, Toiminta, Scifi, Fantasia
Jaksoja: 10
Kuulin ensimmäistä kertaa Love, Death & Robots -sarjasta, kun toinen osa oli jo tekemässä tuloaan. Itse konsepti vaikutti kiinnostavalta, sillä se muistutti monella tapaa kiehtovaa Black Mirror -sarjaa, jonka olin juuri tuolloin saanut katsottua loppuun. Lupaavien, mutta valitettavan ailahtelevien ensimmäisten tuotantokausien jälkeen oli aika edetä neljännen osan äärelle. Tim Miller jatkaa edelleenkin Netflix-alkuperäisprojektin puikoissa, mikä on hyvä asia, mutta toivoin kieltämättä enemmän tasaisuutta jaksojen tasoon sarjan tulevaisuutta ajatellen.
Ensimmäisessä jaksossa ''Can't Stopissa'' yhdysvaltalainen Red Hot Chili Peppers -yhtye esittää Slane Castlen -konsertissaan ''Can't Stop'' -kappaleensa rikkoen samalla sätkynukkeina kaikenlaisia fysiikan lakeja sykähdyttävän show'n varmistamiseksi. Konsepti on itsessään hyvin yksinkertainen ja suoraviivainen vailla sen suurempia käänteitä. On pakko kyllä sanoa, että tuotantokauden avaukseksi tämä jakso pistää katsojan hieromaan päätä ihmetyksestä.
Ei sen takia, että kädenjälki olisi missään nimessä huonoa tai materiaali sietämätöntä seurattavaa, vaan pikemminkin sen vajavaisen tarpeellisuuden takia. Teknisestihän jakso on todella vaikuttavaa seurattavaa. Konsertti taltioidaan miellyttävän vangitsevalla tavalla katsojan vastaanotettavaksi, mutta sillä ei ole oikein mitään erikoista sanottavanaan näin jälkikäteen katsottuna. Sarjan perimmäistä henkeä se ei paljoa kuitenkaan edusta.
Toisessa jaksossa ''Close Encounters of the Mini Kindissa'' ihmiskunta joutuu suurimman koettelemuksensa äärelle käynnistäessään väärinkäsityksen seurauksena avaruusolentojen suurhyökkäyksen Maan päälle. Sarjan kolmannen tuotantokauden ''Night of the Mini Dead'' -jakson tapaan veikeää stop-motion -animaatiotyyliä lähdetään kokeilemaan tässä jaksossa uudenlaisen maailmanlopputarinan voimin. Meno siinä onkin varsin villiä, sillä väkivalta rohkaisee lisää väkivaltaa.
Nopeasti ja absurdilla tavalla eskaloituva konsepti on pääosin hulvatonta seurattavaa. Vaikka huumori onkin ajoittain hieman hakusessa yksittäisten ideoiden puolesta, saa se katsojan laittamaan aivot narikkaan pakonkin uhalla. Positiivisena nostona on pakko mainita myös se, että on hienoa nähdä, kuinka ihmisen realistista sopeutumiskykyä kuvaillaan jaksossa. Vaikka kaaos onkin taattu, löytävät ihmiset yleensä tavan tehdä asialle jotain, vaikka se johtaisikin mihin tahansa lopputulokseen.
Kolmannessa jaksossa ''Spider Rosessa'' kyborgiosilla oman repaleisen kehonsa paikannut Lydia asettuu aloilleen uloimmalle asteroidirenkaalle sen jälkeen, kun hänen miehistönsä joutuu kilpailevan kauppaväen teurastamaksi vuosia aiemmin. Kosto mielessään nainen yrittää vaihtaa arvokkaan jalokivensä joukkotuhoaseeseen, mutta saakin muuntautuvan muukalaislemmikin huostaansa koeajaksi. Jakso pitää sisällään paljon lupaavia piirteitä tarinallisesta näkökulmasta katsottuna ja sen ultrarealistinen tekninen ulosanti on vaikuttavaa kaikin puolin.
Vaikka emme katsojina välttämättä investoidukaan täysillä päähahmon haastaviin edesottamuksiin, pystymme jollain tasolla samaistumaan hänen inhimillisyyteensä. Läheisen tai tässä tapauksessa lemmikin rakkaus on monesti se mitä toinen tarvitsee kokiessaan maailman ankaraa puolta, vaikka oikeudenmukaisuus ei välttämättä täyttyisikään sen seurauksena. Elämä on liian lyhyt pitkävihaiselle mentaliteetille. Jaksossa on myös kiehtova käänne lopussa, joka antaa kokonaiskuvalle uudenlaisen piirteen.
Neljännessä jaksossa ''400 Boysissä'' post-apokalyptisessä maailmassa maan alla piilotellut ''Veljet''-jengi yrittää lyöttäytyä pakon edessä yhteen kilpailijoidensa kanssa kukistaakseen kaupungin tuhonneet ylivoimaiset jättiläiset. Sarjan ensimmäisen tuotantokauden ''Zima Blue'' -jakson animaatiotyylin jalanjäljissä seuraava taidonnäyte vakuuttaa laadukkuudellaan, vaikka tyylin sykähdyttävin vaikutus nojaakin paremmin jo aiemmin julkaistuun tarinaan.
Tarinallisesta näkökulmasta katsottuna pystymme alkukantaisesti investoitumaan näytöllä tapahtuvaan, vaikka kovin hyvää sidettä emme kerkeäkään punota käsiteltäviin hahmoihin jakson aikana. Konsepti viittaa myös kaukaisesti Titaanien sota -animesarjaan vastakkainasettelultaan ja muutamien yksityiskohtiensa puolesta. Ääninäyttelijät erottuvat tässä jaksossa myös puolekseen. Sanoma on hyvin selkeä ja niin sanotusti nenän päällä. Eriävät mielipiteet on unohdettava yhteisen hyvän saavuttamiseksi.
Viidennessä jaksossa ''The Other Large Thingissä'' tyytymätön persialainen kissa turhautuu ihmisomistajiinsa, jotka tuovat kotiinsa tämän reviiriä uhkaavan apulaisrobotin. Vihamielisyys muuttuu kuitenkin ajan kanssa arvostukseksi, sillä kissa värvää robotin palvelijakseen maailmanvalloitussuunnitelmansa käynnistämiseksi. Konseptuaalisesti kyseinen jakso on lähtökohtaisesti erinomainen ilmestys kaiken kaikkiaan.
Se ei ainoastaan alusta ensimmäisen tuotantokauden ''Three Robots'' -jakson tapahtumia, mutta toimii sellaisenaankin varsin hyvänä sukelluksena lemmikkikissan pään sisälle. Tarina on poikkeuksellisen suoraviivainen, minkä vuoksi se tuntuu loppuvan kuin seinään konsanaan ehkä kaikista mielenkiintoisimmassa kohdassa. Siitä huolimatta se ajaa asiansa varsin mallikkaasti kokonaiskuvassa. Animaatiotyyli vakuuttaa, vaikka se ei ehkä erotukaan sarjassa puolekseen uniikkiudellaan.
Kuudennessa jaksossa ''Golgothassa'' isä Maguire painostetaan maan päättäjien, armeijan ja median mielipiteiden kautta toimimaan ihmiskunnan puhemiehenä keskustelussa muukalaispääjalkaisedustajan kanssa. Tämä on vasta toinen näytelty jakso koko sarjassa, jossa esiintyy animoituja visuaalisia efektejä kuvatun materiaalin seassa. Vaikka alustavasti tarinan idea vaikuttaakin ihan mielenkiintoiselta kokonaisuudelta, jää se poikkeuksellisen keskinkertaiseksi räpellykseksi.
Seuraamme kahta eri taustaa edustavaa hahmoa, joiden maailmankuvat pitäisivät teoriassa kulkea nätisti käsi kädessä samankaltaisten uskomuskaavojen myötä. Yksityiskohdat kuitenkin merkkaavat paljon, sillä lähestymistapa asiaan on lähes päinvastainen, mikä taas luo ristiriidan osapuolten välille. Temaattisesti se kommentoi ihmisten ruokatottumuksia kritisoivaan sävyyn. Sanoma on itsessään ihan asiallinen, toteutustapa taas todella köykäinen ja lattea kaikin tavoin.
Seitsemännessä jaksossa ''The Screaming of the Tyrannousaurissa'' kuninkaalliset juhlivat häitään seuraamalla suosittua gladiaattorikilpailua, jossa nopein ja vahvin soturikisaaja selviää hengissä. Muiden pillien mukaan tanssiminen ja jatkuvien kipujen viihteeksi muuttaminen alkaa kuitenkin tympiä kilpailuun osallistuvaa Meitä, joka päättää edesottamuksensa seurauksena tehdä asialle jotain. Jakso nojaa vahvasti tekniseen puoleensa, joka kieltämättä erottuu puolekseen ultrarealistisuutensa puolesta.
Materiaali välittyy näytölle poikkeuksellisen uskottavalla tavalla ja se illuusio tuntuu pysyvän hienosti yllä visuaalisesta näkökulmasta katsottuna. Tarinallisesti jakso tarjoaa sarjalle tässä vaiheessa hyvin tyypillisen kostotarinan, joka suoraviivaisuudellaan ei oikein keksi mitään muuta omaperäistä sanottavaa. Jurassic Park -elokuvaa ja Squid Game -sarjaa edistyksellisen tulevaisuuden avaruuteen vievä jakso jää nuolemaan lopulta näppejään, vaikka alustavasti se pitääkin sisällään lupaavia piirteitä.
Kahdeksannessa jaksossa ''How Zeke Got Religionissa'' toisen maailmansodan aikaisen armeijan erikoisjoukko lähetetään pommittamaan pääkohdetta, joka osoittautuu lopulta natsien valtaamaksi kirkoksi. Vaikka tehtävä vaikuttaakin varsin yksinkertaiselta paperilla, tuntuu tontin uumenista nousevan yllättäen astetta hankalampi vastus kukistettavaksi. Alusta asti jakso erottuu puolekseen vanhoja animeklassikoita mukailevasta animaatiotyylistä, joka vangitsee mukaansa.
Ei ainoastaan, että värimaailma yllättää monipuolisuudellaan, mutta sen silmiinpistävä vaikutus jää upeasti mielen perukoille kummittelemaan. Kummittelua aiheuttavat myös poikkeuksellisen groteskit ja raa'at kauhuelementit, joiden läsnäoloa ei meinannut alkuun uskoa itsekään. Jakso nojaa sanomassaan vahvasti uskoon ja sen merkitykseen individualistisella tasolla. Usko vaatii vain pienen tönäisyn ja sen tarina tarjoaa hahmoilleen. Jakso on myös aika suoraviivainen ja ärhäkkä toteutukseltaan.
Yhdeksännessä jaksossa ''Smart Appliances, Stupid Ownersissa'' kehittyneet kodinkoneet ja -laitteet vuodattavat omaa tyytymättömyyttään omistajiinsa. Se muistuttaa konseptinsa puolesta kovasti toisen tuotantokauden ''Automated Customer Service'' -jaksoa, eikä sen vertaamista siihen voi jättää sikseen. Vaikka se käytännössä toimiikin hengellisenä jatko-osana kyseiselle jaksolle, tuntuu sanoma jäävän täysin sen jalkoihin toimivuutensa puolesta. Olemme nimittäin jo nähneet idean paremmin toteutettuna.
Tarinaa ei varsinaisesti ole hahmoteltavissa, sillä jakso koostuu käytännössä monesta pienestä haastattelusessiosta, jossa kodinkoneet kertovat omistajistaan ja heidän iljettävistä tavoistaan. Ne eivät yhdisty loppua kohden mitenkään, eivätkä tilanteet itsessään herätä paljoakaan tuntemuksia. Jakson huumori on jokseenkin ala-arvoista, vaikka itsetietoisuutta yritetäänkin harjoittaa parhaansa mukaan. Todella unohdettava tapaus kaiken kaikkiaan, vaikka animaatiotyyli ajaakin asiansa.
Kymmenennessä ja tuotantokauden viimeisessä jaksossa ''For He Can Creepissä'' vuosi on 1757 - tapahtumapaikkana rikasta historiaa korostava Lontoo. Suuresta ylpeydestään molemmin tassuin kiinni pitävä kissa taistelee itse Saatanan kanssa estääkseen tämän maailmanvalloitussuunnitelmat alkutekijöihinsä. Jo toisessa kissateemaisessa jaksossa sukellamme lajin merkitykselliseen menneisyyteen ja ihmisten tulkintaan kyseisistä karvaturreista.
Vanhanaikaisia teoksia mukaileva jakso pitää sisällään välinäytöksen lisäksi myös hyvin uniikin animaatiotyylin, joka erottuu rosoisuudestaan huolimatta väkevästi puolekseen. Ääriviivat hyppäävät vahvasti etunenään korostaen kohteiden tärkeimpiä yksityiskohtia. Vaikka tarinallisesti se tuntuukin varsin melodramaattiselta, ajaa se asian kontekstissa mainiosti asiansa. Myös nimekkäät ääninäyttelijät pistävät jaksossa parastaan, mikä näkyy materiaalin elävyydessä.
Black Mirrorin tapaan Love, Death & Robots -sarja pyörii vahvasti kehittyneen teknologian, sekä uniikkien tulevaisuuden kuvien ympärillä. Vaikka emme välttämättä tunnistaisikaan käsiteltävää ympäristöä näytöllä, ovat vaativat ja ajatuksia herättävät teemat, kuin myös ideat poikkeuksellisen kiehtovaa vastaanotettavaa. Näin ainakin itse näin kyseisen sarjan ensimmäisen kolmen tuotantokauden perusteella. Jaksojen merkityksellisyys ja sanomat paistoivat aina kirkkaimmin läpi, vaikka taso muuten olisikin ajoittain heikompaa sorttia.
Jaksoilla oli kuitenkin aina jotain mielenkiintoista kerrottavanaan tai tarjottavanaan ideoiden puolesta. Neljäs tuotantokausi tuntuu todelliselta sukellukselta aiempiin kausiin verratessa, sillä sen korkeimmat kurkotukset yltävät vain asian ajavalle tasolle ja heikoimmat kompastukset koko listan häntäpäähän. Tekijöitä en kuitenkaan itse välttämättä lähtisi syyttämään, sillä kyseessä on selkeästi mahdottomaan aikarajaan painostettu kokonaisuus. Ottaen huomioon, että nämä pienet animaatiostudiot ovat tehneet ohessa samanaikaisesti muitakin projekteja, on lopullinen jälki jopa odotettua.
Kirjoittaja: Ilja Malakeev, 23.5.2025
Lähteet: kansikuva www.impawards.com, sarjan tiedot www.imdb.com, traileri www.youtube.com
Kommentit
Lähetä kommentti