Ohjaus: Alejandro G. Iñárritu
Pääosissa: Tom Cruise, Riz Ahmed,
John Goodman, Sandra Hüller, Michael Stuhlbarg, Jesse Plemons,
Robert John Burke, Emma D'Arcy, Burn Gorman
Genre: Komedia, Draama
Kesto: 2 tuntia 8 minuuttia
''If we can't control the course of nature, at least we can control the narrative.''
Meksikolainen elokuvaohjaaja Alejandro G. Iñárritu on ollut itselleni suhteellisen tuntematon tapaus elokuvien saralla, vaikka olenkin hyvin tietoinen herran maineesta ja tuotannosta. Olen nähnyt pari miehen työtä aiemmin, mutta olin ehkä liikkeellä väärään aikaan, sillä en rehellisesti osannut tuolloin arvostaa Iñárritun ohjausta ja kädenjälkeä. Nyt onkin kiehtovaa nähdä, kuinka tätä ennakkoasetelmaa lähdetään rikkomaan Digger-elokuvan myötä.
Digger on vuonna 2026 ensi-iltansa saanut satiirinen musta komedia, joka sai alkunsa hyvin yksinkertaisesta idean poikasesta.
Mainittakoon vielä, että elokuvan ympärillä on vellonut valtavasti mysteeriä. Eikä suinkaan siksi, että se olisi pidetty visusti piilossa tai vailla huomiota, vaan pikemminkin siksi, että niukat markkinointimateriaalit ja tekijöiden kryptiset lausunnot ovat saaneet teoksen vaikuttamaan suuren luokan salaisuudelta. He ovat kuitenkin painottaneet yhtä asiaa: elokuva kannattaa kokea puhtaana sokkokatsastuksena ja antaa sen viedä mukanaan ilman ennakkoasenteita.
Maailman mahtavimpana miehenä itseään pitävä Digger Rockwell lähtee yllättäen vimmatulle pelastusretkelle todistaakseen olevansa ihmiskunnan pelastaja, ennen kuin hänen valloilleen päästämänsä tuhoisa ketjureaktio materialisoituu kaikkien silmien edessä. Siinä on pintapuolinen tarinakuvaus konseptista, joka elokuvasta on mahdollista antaa paljastamatta mitään konkreettista. Aion pitää linjani myös jatkossa sellaisena.
Ennakko-odotukseni Digger-elokuvaa kohtaan olivat todella avoimet. Kuten moni muukin, minäkään en osannut yhtään arvioida, millaisesta kokemuksesta loppujen lopuksi olisi kyse. Minulla oli omat epäilykseni teoksen suunnasta, mutta ne eivät pitäneet paikkaansa lainkaan, minkä vuoksi katselukokemuksesta muodostui todellinen yllätysten festivaali. Yleensä kun katsomme jotain elokuvaa, olemme katsojina jossain määrin tietoisia sen luonteesta tai konseptista jo ennakkoon.
Luomme omat odotuksemme sen pohjalta, mitä tiedämme tai uskomme tietävämme. Tämä ohjaa tapaamme tuomita teos omien mielikuviemme tai ennakko-oletustemme kautta. Digger kuitenkin vähät välittää katsojan ennakko-odotuksista. Se heittää katsojan pää edellä keskelle ennennäkemätöntä elokuvaelämystä, jonka salat avautuvat solmu kerrallaan silmiemme edessä. Tämä osoittautuu varsin nerokkaaksi ratkaisuksi pidemmässä juoksussa.
Se ei ainoastaan leiki oivallisesti tarinankerronnallisilla ideoillaan pitkin matkaa, vaan myös itsetietoisesti tiedostaa oman naurettavan ylilyövyytensä. Tämä ylilyövä materiaali sidotaan kuitenkin maanläheisyyteen kekseliäästi, mikä tekee koko konseptista aivan uudella tavalla uniikin kokemuksen. Paljastusten välttämiseksi jätän konkreettisen selityksen tällekin vellomaan ilmaan. Tiedätte varmasti sen tunteen, kun katsotte elokuvaa ja se onnistuu kietomaan otteeseensa heti kättelyssä?
Ei vain ajatuksen tasolla, vaan niin ikään henkisellä tasolla? Digger onnistuu tekemään juuri sen, jos sille antaa tarpeeksi tilaa toteuttaa itseään. Se tuntuu pinnallisesti ehkä todella sekavahkolta ideoiden yhdistelmältä, mutta käytännössä se toden teolla herättää runsaasti mietteitä ja tunteita pitkin matkaa. Se johtuu siitä, että ohjaaja Iñárritu selkeästi osaa pitää elokuvansa kaaosmaisen luonteen visusti hyppysissään valikoiden tarkasti ne oikeat hetket ja yksityiskohdat, joihin tarttua kiinni.
Audiovisuaalisesta näkökulmasta katsottuna elokuva on monella tapaa vaikuttava ilmestys. Sen visuaalinen ilme ei ainoastaan tunnu omaleimaiselta suhteessa omaan konseptiinsa, vaan valtava kirjo erilaisia taiteellisia ratkaisuja myy elokuvan satiirisen luonteen katsojalle erinomaisesti. Esiripun molemmin puolin käy kuhina aivan vastakkaisilla tavoilla, mutta teokseen investoituu silti yllättävän pätevästi, vaikka näkökulma muuttuisi tilanteen edetessä.
Kohtaukset ovat todella näyttäviä, ja tuotannon suunnittelu erottuu edukseen uniikilla tavalla. Cosmo Sheldraken oikukkaat sävellykset yllättävät positiivisesti täydellisellä istuvuudellaan: vaikka ne saattaisivat paperilla vaikuttaa erikoisilta, ne tuovat valkokankailla näkyvään materiaaliin valtavasti lisäarvoa. Myös roolisuoritukset ovat erinomaisia läpi linjan, ja näyttelijät ovat selkeästi sisäistäneet hahmonsa osaksi kokonaiskuvaa hienosti.
Digger kertoo tarinan moraalisesti korruptoituneesta ihmiskunnasta, päättäjien kyseenalaisista päätöksistä "yhteisen hyvän" verukkeella ja ristiriitaisesta suhteestamme itse luontoon. Teos pureutuu siihen, kuinka jokaisella näkökulmalla on omat hyvät ja huonot puolensa, ja kuinka vastakkain olevat osapuolet voivat olla keskustelun tiimellyksessä yhtä aikaa sekä oikeassa että väärässä. Se pohtii myös, kuinka ihmiskunnan merkitys voi näyttäytyä tilanteesta riippuen jopa megalomaanisena tai oman pienuutensa turmelemana.
Se tutkii, miten suhtaudumme taiteeseen ja miten kohtaamme sen vakavien asioiden edessä. Eikä suinkaan perinteisellä tavalla – se lähestyy koko aihetta hämmästyttävän progressiivisesti. Vertaisin sitä jopa nykypäivän koomikoihin ja heidän yhä vaikeammaksi muuttuneeseen työhönsä. He vasta joutuvatkin kävelemään nuoralla jalat sidottuina ja kädet selän takana yrittäessään naurattaa herkkänahkaista yleisöä, joka valitsee vastaanottaa kokemuksen tuomitsevasti ideologiansa vuoksi.
Digger on elokuva, joka tulee jakamaan mielipiteitä rajusti laidasta laitaan, mutta se ei alun perinkään ole tullut pyytelemään anteeksi keneltäkään. Se ei pelkää ottaa riskejä, vaan hyppää niitä kohti koko voimallaan. Teos ei missään nimessä ole täydellinen, mutta se tiedostaa tasan tarkkaan, mikä se on perimmiltään. Se myös yrittää ottaa kaiken mahdollisen irti konseptistaan, joka on jo valmiiksi todella vaikeasti materialisoitava pelkkänä ajatuksenakin.
Tämä tuo meidät taas sen kysymyksen äärelle: haluavatko katsojat oikeasti aina vain jotain tuttua ja turvallista, vai annettaisiinko tekijöille kerrankin mahdollisuus tuoda valkokankaille jotain rohkeaa ja ennennäkemätöntä? Ennakkoluulot riistävät meiltä jälkimmäisen mahdollisuuden, minkä vuoksi on turha valitella tusinatuotannoista. Koska elämme ristiriitaisessa maailmassa, tuota ironiaa on vaikea välttää – mielipiteethän ovat tunnetusti eri maata ja aina suhteellisia.
Kirjoittaja: Ilja Malakeev, 29.9.2026
Lähteet: kansikuva www.impawards.com, elokuvan tiedot www.imdb.com, traileri www.youtube.com
Kommentit
Lähetä kommentti