Ohjaus: Jung Bum-shik
Pääosissa: Wi Ha-joon, Park Ji-hyun,
Oh Ah-yeon, Moon Ye-won, Park Sung-hoon,
Yoo Je-yoon, Lee Seung-wook, Park Ji-a
Genre: Kauhu, Mysteeri
Kesto: 1 tunti 35 minuuttia
''Found footage'' -tyylinen elokuvanteko ei nauttinut ennen 1990-luvun loppua kovinkaan suurta arvostusta. Sitä pidettiin halpamaisena ja amatöörimäisenä tapana tehdä elokuvia. Vuonna 1999 kauhuelokuvien kentälle saapui kuitenkin yksi lajityypin vaikutusvaltaisimmista teoksista, The Blair Witch Project. Loput ovatkin historiaa. Gonjiam: Haunted Asylum on vuonna 2018 ensi-iltansa saanut kauhuelokuva, jonka ohjauksesta vastaa eteläkorealainen Jung Bum-shik.
Ohjaaja ei ollut minulle entuudestaan tuttu nimi, joten hänen tyylistään oli vaikea muodostaa ennakkokäsitystä. Elokuvasta olin kuitenkin kuullut useaan otteeseen, onneksi ilman merkittäviä juonipaljastuksia. Sitä pidetään kauhun ystävien keskuudessa yhtenä kaikkien aikojen pelottavimmista ja tehokkaimmista kauhuelokuvista, erityisesti oman alalajinsa edustajana. Oman lisänsä kokonaisuuteen tuo myös se, että paikka on oikeasti olemassa. Tarina tosin on päästä keksitty.
Kaksi nuorta poikaa striimaa tutkimusretkeään hylättyyn Gonjiamin mielisairaalaan, josta liikkuu synkkiä huhuja. Tarinan mukaan sairaalan pingistä rakastanut johtaja murhasi kaikki potilaansa ennen kuin katosi jäljettömiin. Pojat suuntaavat sairaalan teho-osastona toimineeseen huoneeseen 402, jonka ovea kukaan ei ole koskaan onnistunut avaamaan. Kun rakennuksessa alkaa kuulua pingispallon pomppimista muistuttava ääni, heidän lähetyksensä katkeaa äkillisesti.
Poikien katoaminen herättää huomiota, ja YouTube-kanava Horror Timesin omistaja Ha-joon päättää tutkia tapauksen. Hän kokoaa kuuden hengen ryhmän osallistumaan striimattavaan tutkimusretkeen. Ryhmän astuessa rakennukseen Ha-joon jää läheiseen tukikohtaan valvomaan lähetystä. Lisätäkseen lähetyksen viihdearvoa osa ryhmästä on järjestänyt useita lavastettuja pelotteluja niin katsojien kuin tutkimusryhmänkin säikyttelyksi. Mielisairaalassa heitä eivät kuitenkaan odota pelkät kulissit, vaan myös aidot kauhut.
Gonjiam: Haunted Asylum ei ollut elokuva, jolta odotin etukäteen mitään mullistavaa. ''Found footage'' -kauhu on vuosien saatossa kuluttanut monet tehokeinonsa loppuun, ja lajityyppi nojaa usein samoihin kliseisiin ja käänteisiin. Elokuvan vahva maine herätti kuitenkin uteliaisuuteni. Asetelmat rakennetaan nopeasti mutta varmasti, ja jo varhaisessa vaiheessa käy ilmi, että teos lähestyy materiaaliaan hieman eri kulmasta kuin voisi odottaa.
Alkutunnelma on jopa yllättävän erilainen verrattuna siihen, millaiseksi kokonaisuus lopulta muotoutuu. Jung Bum-shik rakentaa tehokkaasti väärää turvallisuuden tunnetta esitellessään hahmot ja heidän välisensä dynamiikan. Kemiat toimivat vakuuttavasti, minkä ansiosta katsoja ehtii kiintyä ryhmään ennen tapahtumien synkkenemistä. Eikä siihen mene kauaakaan, sillä pian seurue saapuu mielisairaalan maille valmistautumaan illan varsinaiseen tutkimusretkeen.
Elokuvan rakenne on poikkeuksellinen, mutta juuri siksi se toimii niin hyvin. Alku etenee kevyissä ja jopa humoristisissa merkeissä, minkä jälkeen keskivaihe alkaa hitaasti mutta määrätietoisesti kasvattaa jännitettä. Viimeinen kolmannes puolestaan heittää kaiken varovaisuuden syrjään ja syöksyy täysillä kauhun puolelle. Lopputuloksena on kokonaisuus, jonka loppupuolella katsetta on aidosti vaikea pitää ruudussa. Toki kokemus on hyvin subjektiivinen, ja se, mikä toimii yhdelle, ei välttämättä tehoa toiselle.
Itselläni puitteet olivat kunnossa: pimeä huone, keskellä yötä ja täysin yksin. Yhdistelmä ei olisi voinut olla parempi. En yleensä säikähdä kauhuelokuvia kovinkaan helposti, lähinnä siksi, että ne ovat luonteeltaan niin kaavamaisia ja itseään toistavia. Ainakin suurin osa niistä. Toki tarinat ja teemat vaihtelevat, mutta harvoin ne onnistuvat pääsemään ihon alle kovinkaan syvälle. Tällä kertaa en kuitenkaan usko niin käyvän. Elokuva pyörii edelleen mielessäni.
Koin juuri jotain, mikä osui minuun aidosti. Jotain, mikä pelotti minua syvältä sisältä asti. Ehkä kyse oli miljööstä, mutta toisaalta olen nähnyt lukuisia samankaltaisia elokuvia aiemminkin. Ne ovat kyllä usein karmivia, mutta harvoin ne jättävät pysyvää jälkeä. Gonjiam: Haunted Asylum -elokuvassa oli kuitenkin jotain, mikä osui hermoon, johon en pystynyt vaikuttamaan lainkaan: omiin pelkoihini. Niin huvittavalta kuin se kuulostaakin, pelkään yksin jäämistä sekä kuvaannollisesti että kirjaimellisesti.
Samalla syrjäiset ja eristäytyneet paikat saavat minut suunnattoman levottomaksi, eikä syyttä. Lapsena vierailin muutaman kerran isoäitini työpaikalla vesivoimalalla. Maan alla sijaitsi putkimainen rakenne, jonka keskellä kiersi alaspäin johtava kierreportaikko. Siellä oli pimeää ja tukahduttavan kuumaa putkissa virtaavan veden vuoksi. Tuolla liminaalisella paikalla oli minuun vaikutus, jota en osaa täysin selittää vieläkään.
En tiedä tarkalleen miksi, mutta en ole koskaan tuntenut oloani mukavaksi vastaavanlaisissa ympäristöissä. Alun perusteella olin hieman skeptinen elokuvan pelottavuudesta, mutta se onnistui yllättämään minut täydellisesti. Intensiivisyys kasvaa vaihe vaiheelta kohti täyttä kaaosta, ja muutamista genrelle ominaisista kliseistä huolimatta elokuva osaa käyttää katsojan odotuksia edukseen. Mitä katsoja olettaa tapahtuvan? Entä mitä hän ei osaa odottaa lainkaan?
Teknisesti Gonjiam: Haunted Asylum on yksi monipuolisimmista näkemistäni ''found footage'' -elokuvista. Kuvaus ei nojaa yhteen näkökulmaan, vaan hyödyntää useita erilaisia kameroita ja kuvaustapoja, mikä tuo kokonaisuuteen jatkuvaa vaihtelua. Ratkaisu antaa elokuvalle enemmän liikkumavaraa kuin genren teoksille yleensä, ja samalla se tehostaa useita sen vaikuttavimmista hetkistä. Käsikameroiden, turvakameroiden, action-kameroiden ja droonien yhdistelmä pitää esitystavan jatkuvasti tuoreena.
Gonjiam: Haunted Asylum on loistava found footage -elokuva, joka onnistuu monipuolisuudellaan ja omaleimaisella toteutuksellaan vetämään maton katsojan jalkojen alta. Vaikka mukaan mahtuu muutamia genren pakollisia kliseitä, ne jäävät lopulta sivuseikaksi kokonaisuuden rinnalla. Erityisen positiivinen yllätys on elokuvan tapa kritisoida sekä eteläkorealaista politiikkaa että sisällöntuottajia, jotka ovat valmiita tekemään mitä tahansa lisätienestin vuoksi. Politiikassa tehdään jatkuvasti päätöksiä ja järjestelyjä, jotka jäävät tavallisten kansalaisten katseilta piiloon.
Elokuva vihjaa, etteivät nämä kulissien takaiset tapahtumat ole aina moraalisesti kestäviä. Sisällöntuottajat puolestaan ovat valmiita venyttämään rajoja päästäkseen huipulle. Nykyisessä sosiaalisen median ympäristössä tämä korostuu jatkuvasti, kun näkyvyyttä tavoitellaan toinen toistaan älyttömämmillä tempauksilla. Elokuva herätti minussa ahdistuksen tunteen, jota on vaikea kuvailla. Se jää kummittelemaan mieleen pitkäksi aikaa ja jatkaa piinaamistaan vielä lopputekstien jälkeenkin. Tunsin jokaisen minuutin, etenkin viimeisen puolen tunnin aikana.
Kirjoittaja: Ilja Malakeev, 23.10.2026
Lähteet: kansikuva www.impawards.com, elokuvan tiedot www.imdb.com, traileri www.youtube.com
Kommentit
Lähetä kommentti