Ohjaus: Scott Derrickson
Pääosissa: Craig Sheffer, Nicholas Turturro,
James Remar, Doug Bradley, Nicholas Sadler, Noelle Evans,
Lindsay Taylor, Matt George, Sasha Barrese
Genre: Kauhu, Rikos, Mysteeri, Jännitys
Kesto: 1 tunti 39 minuuttia
''Ah, the eternal refrain of humanity. Pleading ignorance, begging for mercy. Please, help me. I don't understand.''
Hellraiser-elokuvasarja on tapaus, joka ei koskaan ollut osana nuoruuttani. Vaikka kauhuelokuvia ahminkin kovaan tahtiin, kyseiset elokuvat jäivät syystä tai toisesta mysteeriksi. Vasta muutama vuosi takaperin pääsin vihdoin ja viimein elokuvasarjaan käsiksi, ja minkälaisen jäljen se onkaan minuun jättänyt sittemmin! Alkuperäinen Hellraiser yllätti upealla tunnelmallaan ja visiollaan, joka jäi hienosti kummittelemaan takaraivoon.
Hellbound: Hellraiser II taas vei konseptin kiehtovan fantasiakauhun äärelle tuoden samalla myös hieman lisää taustatietoa aiheesta. Hellraiser III: Hell on Earth keskittyy Pinheadiin ja hänen rellestyskierrokseensa ihmisten keskellä päästessään vapaaksi sielujen vankilastaan. Hellraiser – Veriviiva puolestaan kokeili jotain uutta lähestyessään kolmeen sukupolveen keskittyvää tarinaansa sekä esiosana että jatko-osana.
Hellraiser: Inferno on vuonna 2000 suoraan videolevitykseen julkaisunsa saanut kauhuelokuva, jonka ohjauksesta vastaa Sinister- sekä The Black Phone -elokuvista tuttu yhdysvaltalainen Scott Derrickson. Tästä pisteestä lähtien elokuvasarja onkin liikkunut ainoastaan suoralevityksen muodossa. Elokuvateatterit olivat konseptille historiaa, mutta se ei estänyt studiota puskemasta jatko-osia ulos liukuhihnalta. Kärsiikö elokuvasarja sen vuoksi?
Denverin poliisilaitoksen etsivälle Joseph Thornelle merkitsevät vain kovat faktat ja pitävät todisteet. Kaikki muu on vain häiriötekijää. Yksikään tapaus ei kuitenkaan ole toisensa kaltainen. Laveisiin rituaalimurhiin syyllistyneen, raa'an sarjamurhaaja Engineerin eli Insinöörin jäljittämiseen pakkomielteisesti suhtautuva Thorne ei tiedä, että samalla tämä tutkinta on tuomassa esiin hänen sisimpänsä rumimmat puolet.
Aiemmin veri ja kuolema olivat olleet vain hänen ammattinsa arkipäiväisiä puolia. Nyt mahdottomien mahdollisuuksien labyrintti houkuttelee Thornen toisenlaiseen helvettiin; halusipa hän sitä tai ei, hänen on nähtävä omat virheensä ja kohdattava ruma itsensä. Mutta entä jos totuus piilee sen tiukan kehyksen ulkopuolella, jonka me todellisuudeksi käsitämme? Entä jos hedonismi, korruptio ja äärimmäinen sadismi ovat vanginneet Josephin helvettiin iäksi?
Siinä vaiheessa, kun studio päättää pidemmän elokuvasarjan siirtyvän kotikatseluiden ja suoralevityksen äärelle, kehityskaari on yleisimmin laskusuhdanteinen. Odotukseni olivat täten alhaiset. Elokuva on siitä erikoinen tapaus, että se lähestyy konseptiaan täysin uudesta suunnasta. Seuraamme tarinassa Craig Shefferin esittämää Josephia, etsivää, joka on täysin tyytyväinen elämäänsä ja sen tarjoamiin mahdollisuuksiin. Valitettavasti pian mies saa elämänsä opetuksen, jota hän ei voi karistaa kannoiltaan.
Tarinallisesti se on kiehtovasta hahmotutkielma-konseptistaan huolimatta turhankin vaelteleva tapaus. Lajityyppejä kokeillen se tarjoaa Hellraiser-elokuvasarjasta poikkeavia elementtejä, joiden vuoksi sitä vähän jopa unohtaa katsovansa tuohon liittyvää jatko-osaa. Josephin hahmo on todella rohkea suunta tarinalle, sillä emme todellakaan toivo hänen pelastautumistaan. Mies on turhauttavan mätä monesta näkökulmasta katsottuna, eikä hän tee toimillaan itselleen parempaa tapaa olla miellyttävämpi hahmo.
Selkeitä rikostrillerin vivahteita omaavaa Hellraiser: Inferno -elokuvaa on vaikea kuvailla kovinkaan erikoiseksi kauhuelokuvaksi. Tuntuu nimittäin vahvasti siltä, että kyseessä on käsikirjoitus, joka ei välttämättä ole ollut alun perin osana Hellraiser-mediaa missään muodossa, mutta joka on sittemmin käännetty jatko-osan muotoon. Tämä tulee selkeästi ilmi elokuvan luonteesta, joka pitää Doug Bradleyn esittämää Pinheadiä pitkään piilossa – ikään kuin varjoissa vaanivana mörkönä.
Elokuva keskittyykin nojaamaan omaan unenomaiseen ilmapiiriinsä tuoden todella epätavanomaisia piirteitä näytölle. Ei ainoastaan, että se ottaa selkeästi inspiraatiota ensimmäisestä Silent Hill -videopelistä, mutta myös Jaakobin painajainen -elokuvasta ja idean tasolla myös Painajainen Elm Streetillä -elokuvasta. Omana elokuvanaan Hellraiser: Inferno on jopa yllättävän toimiva monella tapaa, mutta sen alkuperäisyyttä on vaikeaa todistaa omaksi oikeastaan missään muodossa.
Tämä elokuvan ristiriitainen luonne toimiikin tavallaan sen pelastuksena ja turmiona samanaikaisesti. Ottaen huomioon, että suunta on uusi ja lähestymistapa kiehtova, on vaikea saada siitä mitään oikeasti omaperäistä irti loppupeleissä. On kuitenkin myönnettävä, että elokuva pyrkii pysymään ajattomana – ikään kuin antologiamaisena lukuna elokuvasarjassa, mikä antaa sille mahdollisuuden jatkaa tarinoita tavalla tai toisella ja oikeasti lypsää konseptista kaiken mahdollisen irti.
Sääntöjä venytetään jälleen kerran, jotta konsepti voisi edes ajatuksen tasolla toimia kokonaiskuvassa. Pinheadistä tavallaan tulee oman itsensä lisäksi enemmänkin Freddy Krueger, joka leikittelee unenomaisen miljöön ja hahmon psyykeen kanssa olematta juurikaan läsnä sen eskaloimisessa kuin vasta myöhemmässä vaiheessa. Se ei käy järkeen näin jälkikäteen, kun katselee konseptin peruspilareita, sillä se eroaa niin vahvasti aiemmasta visiosta. Samaan aikaan se tuo tuoreen silmäyksen konseptiin.
Temaattisesti elokuva on kuitenkin vahva, ja se koettelee päähahmoa hienosti psykologisesta näkökulmasta katsottuna, alleviivaten ihmisyyden ristiriitaista luonnetta. Läheisten arvostus ja elämän pitäminen itsestäänselvyytenä on vahvasti esillä pitkin elokuvan kestoa. Elokuva tiputtelee myös traagisia elementtejä perhe-elämään liittyen, nivoen päähahmon ylimielistä maailmankuvaa kiinni konseptiin. Tämä tuo tarinalle painoarvoa ja viestin, joka jää jollain tasolla kummittelemaan takaraivoon.
Visuaalisesta näkökulmasta katsottuna elokuva kuvailee maailmaa inhorealistisen silmän kautta. Se on todella dramaattisen tuntuinen ratkaisujensa puolesta – etenkin värimaailma ja kontrastipainotteinen kuva korostavat tätä unenomaisuutta. Samaan aikaan osa ratkaisuista näyttää todella alkeellisilta, mikä vetää katsojan välillä ulos illuusiosta. Roolisuoritukset ajavat kuitenkin asiansa ja herättävät konseptin eloon. Myös käytännön efektit erottuvat edukseen.
Hellraiser: Inferno on monella tapaa ristiriitainen kokemus. Vaikka inspiraation lähteet ovatkin selkeitä, Derrickson yrittää käyttää niitä kekseliäästi hyväkseen maailmansa visualisoimisessa. Hellraiser-elokuvana Inferno on erikoinen tapaus, mutta samaan aikaan uusi suunta antaa sille mahdollisuuden tuoda konseptille jotain ennennäkemätöntä ja kiehtovaa. Omana elokuvanaan se toimii kuitenkin juuri sen verran, että se menee edellisen osan edelle toteutuksessaan. Yhtä mahtipontinen se ainakin on.
Kirjoittaja: Ilja Malakeev, 17.10.2026
Lähteet: kansikuva www.impawards.com, elokuvan tiedot www.imdb.com, www.youtube.com
Kommentit
Lähetä kommentti