Painajainen Elm Streetillä 2 – Freddyn kosto | A Nightmare on Elm Street Part 2: Freddy's Revenge (1985) - arvostelu

 

Ohjaus: Jack Sholder

Pääosissa: Mark Patton, Kim Myers, Robert Rusler,

Clu Gulager, Hope Lange, Marshall Bell, Melinda O. Fee,

Tom McFadden, Sydney Walsh, Robert Englund

Genre: Kauhu

Kesto: 1 tunti 27 minuuttia

''You've got the body, I've got the brain!''

Vuonna 1984 Painajainen Elm Streetillä -elokuva teki juuri sen, mitä monet elokuvantekijät vain uneksivat tekevänsä omilla ideoillaan. Ei ainoastaan, että se vakuutti katsojat kiehtovan konseptinsa toimivuudesta, mutta se menestyi teatterikierroksellaan sen verran hyvin, että jatko-osa tuntui enemmän seinälle naulatulta faktalta kuin mahdolliselta toiveajattelulta. Niinhän siinä lopulta kävikin, että projektille näytettiin vihreää valoa New Line Cineman toimesta ja tuotanto pyöräytettiin käyntiin.

Painajainen Elm Streetillä 2 – Freddyn kosto on vuonna 1985 ensi-iltansa saanut kauhuelokuva, jonka ohjauksesta vastaa tällä kertaa yhdysvaltalainen Jack Sholder, joka oli ainakin minulle henkilökohtaisesti täysin tuntematon tapaus. En myöskään tiennyt mitään jatko-osasta ennakkoon ja jos olenkin jossain vaiheessa, niin olen sen kaiken unohtanut aika nopeasti. Odotukseni sitä kohtaan olivat täten kuin avoin kirja konsanaan. Onnistuuko jatko-osa jatkamaan edeltäjänsä lentoa?

Viisi vuotta on kulunut Nancy Thompsonin kauhistuttavasta piinayöstä ja uusi perhe on asettunut asumaan samaiseen taloon Elm Streetin kupeessa. Muutettuaan tontille opiskelija Jesse Walsh kokee edellisen asukkaan tavoin hiuksia nostattavia paranormaaleja tapahtumia talossa. Yhä elävämpien ja kauhistuttavampien painajaisten piinaamana poika kohtaa lopulta toistuvien koettelemustensa synkän lähteen: teräskynsiä heiluttavan unien mestarin, Freddy Kruegerin.

Painajainen Elm Streetillä 2 – Freddyn kosto on poikkeuksellisen ristiriitaisia tunteita herättävä kauhuelokuva, jolla on paljon hyviä, sekä ei niin hyviä ideoita tarjottavanaan. Omat kritiikkini eivät koske todellakaan samoja asioita, joista julkaisuaikaan pahastuttiin ja suuresti. Omani nojaavat enemmänkin konseptuaalisiin ja kontekstuaalisiin seikkoihin, jotka mielestäni saattavat enemmän tai vähemmän satuttaa elokuvaa pitkässä juoksussa.

Elokuva alustaa asetelmansa viipyilemättä hetkeäkään. Pääsemme käytännössä heti syvään päätyyn seuraamaan tilanteen eskaloitumista ja saamme samalla pienen osviitan siitä mitä tuleman voisi pitää. Esittelykierros alkaa ja hahmokaartimme ei karikatyyrimäisten luonteenpiirteidensä vuoksi paljoakaan kiehtovia kasvoja katsojalle tarjoa muistettavaksi. Elokuvan vahvuudet nojaavatkin enimmäkseen tunnelmallisiin seikkoihin, jotka nekin ailahtelevat rajusti pitkin kestoa.

Kauhuelementit ovat suhteellisen vaihtelevia luonteeltaan, mutta asiansa ajavia ideoidensa puolesta. Vaikka groteskiutta tarjoillaankin kylmänä, välittyvät etenkin käytännön ratkaisuilla toteutetut efektit todella vakuuttavasti näytön toiselle puolelle katsojan pureskeltavaksi. Ensimmäisiä kohtauksia lukuun ottamatta Robert Englundin esittämä Freddy lähestyy saalistaan aivan eri tavalla kuin mitä edellisessä elokuvassa on totuttu näkemään. Se tässä eniten ihmetyttääkin.

Vaikka unet ovatkin suuressa osassa elokuvan mysteeriä, painopiste tuntuu kääntyneen kuitenkin enemmän ikään kuin suoran riivaamisen puolelle. Eikä edes unien maailmassa, vaan nimenomaan niiden ulkopuolella. Vaikka ajatus onkin ihan kiehtova etenkin psykologisesta näkökulmasta katsottuna, tuntuu se liian vieraannuttavalta ratkaisulta. Se sulkee myös samalla monia luovia mahdollisuuksia ulos kuvasta esillepanonsa puolesta, mikä sekään ei ideaalein tilanne välttämättä ole.

Tarinallisesti elokuva jää hieman mitäänsanomattomaksi ja jossain määrin jopa inspiroimattomaksi vastaanotettavaksi, vaikka asiansa ajaisikin pinnallisella tasolla. Kliimaksia kohden rakennetaan aikamoista vyyhtiä, mutta sinne tultaessa kaikki se työ tuntuu valuvan jokseenkin hukkaan laimean resoluution tuloksena. Teknisestä näkökulmasta katsottuna elokuva on keskitasoinen parhaimmillaan. Kuvaus toimii ihan mairittelevasti ja Christopher Youngin sävellykset istuvat konseptiin luontevasti.

Nostetaan vielä elefantti pöydälle ja huomioidaan elokuvan hyvin selkeä piiloteksti, joka ei voisi yhtään sen kauemmas piilostaan loikkia. Siinä on silmiinpistävä homoeroottinen puoli, joka aiheutti etenkin julkaisuaikoihin suuren kohun katsojien keskuudessa. Onhan siinä toki ja mitä sitten? Se tuo oman tulkintapuolensa elokuvaan, vaikka siihen se jääkin. Sittemmin vuosikymmeniä myöhemmin elokuva onkin alkanut saamaan uutta suosiota juuri samaisesta asiasta, mistä tuolloin vielä kritisoitiin kärkkäästi.

Ajoittain koominenkin Painajainen Elm Streetillä 2 – Freddyn kosto on keskitasoinen jatko-osa, joka lähtee hieman omalle tielleen konseptuaalisesta näkökulmasta katsottuna. Tekijät eivät tyydy aiemmin rakennettuun, vaan alkavat jopa uudelleenohjaamisen riskillä sekoittamaan pakkaa edessään. Itselleni tämä ratkaisu ei oikein istu järkeen, vaikka sellaisenaan se kiehtovan tematiikan päähahmon ympärille luokin. Jatko-osa jättää imelän jälkimaun suuhun, mutta toivon mukaan elokuvasarja kääntyy tästä nousujohteisemmaksi.

Kirjoittaja: Ilja Malakeev, 2.10.2026

Lähteet: kansikuva www.themoviedb.org, elokuvan tiedot www.imdb.com, traileri www.youtube.com