Taas on yksi vuosi on kulunut ja on aika pistää nähdyt elokuvat järjestykseen. Tällä listalla silmäillään vuoden suurimpia pettymyksiä ja hutilyöntejä, jotka olisi voinut jättää joko suosiolla tekemättä tai joita olisi voinut suunnitella hieman huolellisemmalla otteella. Nämä elokuvat saivat joko verenpaineeni nousemaan vihasta, tunteeni aneemisiksi mitäänsanomattoman materiaalinsa valossa tai jotain siltä väliltä. Jokaisen elokuvan kohdalla on pieni saateteksti, jossa kuvaillaan elokuvan toteutusta ja niiden alta linkki varsinaiseen arvosteluun (jos olen sellaisen tohtinut tekemään nimikkeestä).
Lisämainintana nostaisin, että kyseessä ovat elokuvat, jotka ovat saaneet joko virallisen teatterikierroksensa valkokankailla tai vuokrausmahdollisuuden Suomessa kuluneen vuoden puolella. En täten laske esimerkiksi yksittäisiä festivaalinäytöksiä tai -kierroksia mukaan. Tänä vuonna tuli nähtyä tavanomaista vähemmän elokuvia, joten listalla saattaa olla myös elokuvia, jotka eivät normaalisti ehkä vajoaisi näin alas nokkimisjärjestyksessä. Ei muuta, kun pistetään homma liikkeelle ja elokuvat julki!
KUNNIAMAININNAT
Elokuvavuosi oli edellisten tapaan täynnä pettymyksiä, sieluttomia uutukaisia ja turhia lisäyksiä, joita ilmankin olisi varmasti selvinnyt mainiosti. Listoilla oli muutamia yksittäisiä tapauksia, jotka olisivat ehkä ansainneet paikkansa kymmenen huonoimman joukossa, mutta eivät tällä kertaa yksinkertaisesti vain yltäneet mukaan. Tässä niistä muutama...
Five Nights at Freddy's -elokuva vaikka ehkä laadussaan hieman heittelehtikin puolelta toiselle, onnistui se tarjoamaan kannattajille arvostettavan elämyksen. Jatko-osa nosti täten odotusarvoja entisestään. Lopputulos jäi kuitenkin ensimmäisen osan tapaan hieman ristiriitaiseksi vastaanotettavaksi. Vaikka sovittaminen olikin varsin tunnollista pitkin elokuvaa, tuntuivat elokuvalliset peruspilarit olevan monesti hukassa.
Käsi, joka kehtoa keinuttaa -uusintafilmatisointi kuuluu niihin nimikkeisiin, jotka olisivat voineet hyvinkin jäädä tekemättä. Ei sen takia, että elokuva sinällään olisi ollut luokaton, vaan koska alkuperäinen tuotos kestää aikaa vielä tänäkin päivänä yksittäisiä yksityiskohtia lukuun ottamatta. Uusi versio vaikka yrittääkin ajoittain tuoda uusia elementtejä katsojien vastaanotettavaksi, tuntuvat ne kädenlämpöisiltä parhaimmillaan.
Vuonna 2015 julkaistuun samannimiseen selviytymiskauhuvideopeliin perustuva Until Dawn on elokuva, jota odotin varovaisella optimistisuudella. Valitettavasti hyvin nopeasti alustuksen jälkeen tulikin ilmi se, että sillä olisi hyvin vähän tekemistä alkuperäismateriaalinsa kanssa, mikä kieltämättä aiheutti massiivisen pettymyksen. Suosittua nimeä kantava elokuva olisi hyvinkin voinut olla oma juttunsa, sillä tässä muodossa se näyttää vain kirjaimelliselta rahastamiselta.
10. G20
G20 on elokuva, joka lojui katsastuslistallani pitkään julkaisunsa jälkeen. Vaikka alkuun kiinnostukseni olikin läsnä julkaisun alla, valui se nopeasti unholaan sen saaman heikon vastaanoton myötä. Päätin lopulta vilkaista elokuvan ja epäilykseni sen varteenotettavuudesta osoittautuivatkin todeksi. Ongelmaksi muotoutuu se, että tämänkaltaisia nimikkeitä on tehty jo riittämiin. Niitä pusketaan vuodesta toiseen taukoamatta ja vailla inspiroivaa uutta ilmettä.
Samat käänteet, samat dialogit ja toinen toistaan muistuttavat toimintakohtaukset täyttävät elokuvan kädenlämpöisellä sisällöllä, joka ei jälkikäteen ansaitse edes syvällisempää analysoimista. Vaikka näyttelijät yrittävätkin kaikkensa herättääkseen konseptin eloon uskottavalla tavalla, tuntuu sen epäuskottava luonne todella satuttavan sitä pidemmässä juoksussa. Näihin kun haluisi investoitua kuitenkin astetta syvemmälle esimerkiksi hahmovetoisen tarinan tai yhteiskuntakritiikin kautta.
Tässä muodossaan elokuva jää hieman mitäänsanomattomaksi, vaikka peruspilarit olisivatkin jossain määrin paikoillaan. Vastakkainasettelukin herättää itsessään keskustelua, jos siihen haluaa todella ryhtyä. Valitettavasti se tapa, jolla elokuvan tapahtumia viedään eteenpäin, on todella inspiroimaton ja logiikkaa rikkova perusteiltaan. Se vetää katsojan nopeasti ulos elokuvan sisältä ja jää vellomaan epämääräisyyden äärelle lopuksi aikaa.
(ARVOSTELU LUETTAVISSA PIAN)
9. LIITTYMIÄ | THE ELECTRIC STATE
Striimauspalvelujätti Netflix ilmoitti viime vuoden vaihteessa panostavansa jälleen kerran alkuperäistuotantoihinsa entistä suuremmalla rahoituksella. Materiaalin laatu on ailahdellut kuitenkin sen verran rajulla otteella vuosien mittaan, että oli vaikea uskoa idean olevan kovin hyvä perusteiltaan. The Electric State, eli suomalaisittain Liittymiä-nimellä tunnettu elokuva oli yksi niistä tapauksista, johon oli upotettu rahaa kovalla kädellä.
Suuria odotuksia täten itseensä vetänyt julkaisu oli kovan suorituspaineen edessä saadakseen toivomansa vaikutuksen katsojiin. Elokuva perustuu löyhästi vuonna 2018 ruotsalaisartisti Simon Stålenhagin samannimiseen kuvitettuun romaaniin, joka käsittelee uskottavaa dystooppista teknologiaan uppoutunutta rinnakkaismaailmaa ja sen vaikutuksia yhteiskuntaan. Liittymiä-elokuva on tapaus, jonka ympärillä on kuohunut suuresti ja ihan hyvästä syystä.
Yksi syy on tietenkin sen megalomaaninen budjetti, jonka käyttöaste tuntuu hieman ylivertaiselta lopulliseen työhön verrattuna. Toinen syy taas nojaa lopullisen työn laadukkuuteen tai pikemminkin ponnettomuuteen, joka pistää kyllä silmään ja kaukaa. Ei sillä, etteikö elokuvalla olisi taustalla ihan pätevä idea, josta lähteä rakentamaan kokonaisuutta. Valitettavasti ohjaajakaksikko ei onnistu kunnolla viemään asiaansa maaliin, minkä vuoksi käteen jää vain onneton luu.
Elokuva on valitettavan keskinkertainen ja sieluton adaptaatio konseptista, jolla olisi varmasti paljon enemmän annettavanaan. Massiivinen budjetti ei korreloi materiaalin kanssa paljoakaan, minkä vuoksi sitä väkisinkin jää miettimään, että mihin kaikki rahat ovat loppujen lopuksi uponneet. Raha ei koskaan vastaa laatua, vaikka se antaisikin paremmat työkalut sen mahdollistamiseksi. Ponnettomuuttakaan ei voi korvata hienoilla efekteillä ja suurilla näyttelijöillä, etenkin jos materiaalista uhkuu sitä liikaa.
8. MINECRAFT
Ehkä yhdeksi kaikkien aikojen, ellei kaikkien aikojen suurimmaksi videopeli-ilmiöksi tituleerattu Minecraft-videopeli on tapaus, joka tulisi räjäyttämään valkokankaat pommin varmasti. Siitä ei ollut kysymystäkään. Näin lopulta kävikin, sekä kuvaannollisesti, että kirjaimellisesti. Ei ainoastaan, että se nautti lippukassamenestyksestään, mutta se sai videopelikannattajat sekoamaan. Elokuvateatterisalit ainakin täyttyivät heitetyillä tavaroilla ja popparilla.
Itselleni kyseinen elokuva ei nostattanut odotuksia juuri ollenkaan. En koskaan välittänyt nimikkovideopelistä - puhumattakaan sen elokuvasovituksesta. Sekoilun täytteisen teatterikierroksen jälkeen päätin katsoa elokuvan kotona saadakseni edes jotain rauhaa materiaalin vastaanottamiseen. Lopputulos? Ehkä olen vain tulossa vanhaksi, koska meemiarvoon noussut Minecraft ei muutamia yksittäisiä vitsejä lukuun ottamatta herättänyt minussa muuta kuin myötähäpeää.
Elokuvassa ei sinällään ole suurta ongelmaa. Se on todella helposti seurattavissa ja tarinan kulun näkee tuhansien mailien päähän, mutta itse materiaali tuntui ajoittain jopa vastenmieliseltä. Ymmärrän toki sen, etten ole elokuvan tähtäimenä. Täten minun mielipiteeni ei todellisuudessa päde muihin katsojiin. Lapset varmasti nauttivat sen aivovapaasta luonteesta ja toinen toistaan naurettavimmista vitseistä, mutta itse jättäydyn ihan suosiolla toiselle puolelle spektriä.
(ARVOSTELU LUETTAVISSA PIAN)
7. HURRY UP TOMORROW
Artistinimellä The Weeknd tunnettu kanadalainen Abel Tesfaye on noussut todellisen raketin lailla 2010-luvun puolesta välistä alkaen musiikkiteollisuuden kirkkaimmalle huipulle ja toimii tälläkin hetkellä edelleenkin yhtenä oman sukupolvensa innovatiivisimmista ja vaikutusvaltaisimmista laulajista. Mies tuli itselleni tutuksi juurikin näihin aikoihin ja hän nousikin nopeasti suosikkiartistieni joukkoon pysyen myös siellä jo noin kymmenen vuoden verran tähän päivään asti.
Musiikkivideoiden hienovaraiset risteävät tarinankerronnalliset, sekä symbolistiset elementit pistivät jo tuolloin silmään ja olikin vain ajan kysymys, koska artisti kokeilisi taitojaan myös liikkuvien kuvien maailmassa. Hurry Up Tomorrow on elokuva, jota on alustavasti kieltämättä vaikea pukea sanoiksi. Vaikka temaattisia tukipilareita onkin havaittavissa ja muutamat alustavat aspektit viittailevatkin astetta syvällisempään itsetutkiskeluun, tuntuu siitä puuttuvan tarinankerronnallista jouhevuutta ja täsmällisyyttä selkeän punaisen langan läpiviemiseksi.
Yritämme katsojina parhaamme mukaan luoda siteitä käsiteltäviin hahmoihin, jotka eivät anna juurikaan siimaa sen mahdollistamiseksi. Vaikka saammekin alkeellisen vainun asetelman järjestyksestä ja ideasta, tuntuvat toinen toistaan sieluttomat ja sisällöttömät kohtaukset vain sekoittavan pakkaa entisestään. Elokuva tuntuukin perimmiltään musiikkivideomateriaalien ylivenytetyltä karnevaalilta, joista yritetään sitten väkisin kasata jonkin sortin yhtenevää haparoivaa rykelmää.
Itsensä todella vakavasti ottava elokuva kääntyy ajoittain jopa tahattoman huumorin puolelle yrittäessään vakuuttaa katsojaa liikaa tilanteen vakavuudella. Hurry Up Tomorrow on valitettava pannukakku, jota ei pysty oikein oikeaksi elokuvaksi kutsua. Vaikka sen selkeästi ylivenytetyltä kestolta löytyykin muutamia ihan lupaaviakin elementtejä ja ideoita, tuntuvat ne katoavan täysin muuten sekavan ja hämmentävän vähäsanaisen sisällön varjoihin.
6. LUMIKKI | SNOW WHITE
Voi, Disney... Kaikkien näiden vuosien ja toinen toistaan suurempien haukkujen jälkeen et ole vieläkään päättänyt luopua sieluttomasta rahastusjunastasi. Tässä sitä sitten ollaankin uudestaan. Jo ties kuinka mones näytelty uusintafilmatisointi myöhemmin Disney jatkaa samalla tiellä tuoden Lumikin valkokankaille valkoisempana kuin koskaan. No ei nyt sentään. Monet ottivat suuresti nokkiinsa päänäyttelijän valinnasta, mutta ironisesti täysin vääristä syistä.
Vaikka näyttelijänä Zegler ajaakin asiansa, tuntuvat hänen kommenttinsa esiripun takana hierovan katsojien korvia väärällä tavalla, enkä syytä heitä siitä. Se on osasyy elokuvan suureen mahalaskuun, mutta eipä tuo vakuuttanut käytännössä muutenkaan juuri ollenkaan. Elokuva on siitä erikoinen, että se tuntuu häpeävän alkuperäismateriaaliaan. Vaikka muutokset ovatkin ihan tervetulleita, tuntuvat monet ratkaisuista todella päälle liimatuilta ja pakotetuilta perimmiltään.
Agenda puskee rivien välistä radikaalimmin kuin mitä elokuva on saanut polttavaa kritiikkiä niskaansa ja se kertoo kaiken oleellisen lopputulemasta. Katsojat eivät olleet tyytyväisiä, mutta vastapuolta ei tuntunut kiinnostavan nuo mielipiteet. On täten vain ajan kysymys, kunnes seuraava piirretty tulee vastahakoisesti julkisesti mestattavaksi. Toivottavasti pannukakku lippuluukuilla saivat osan johtoportaasta miettimään strategiaansa uudestaan.
(ARVOSTELU LUETTAVISSA PIAN)
5. THE STRANGERS – CHAPTER 2
The Strangers -elokuva on yksi niistä tapauksista, joka otti hyvin kulutetun idean käsiinsä ja onnistui veistämään siitä jotain todella vakuuttavaa. Jatko-osa oli menestyksen myötä enemmän fakta kuin toiveajattelua, vaikka sellaiseksi se meinasikin muuttua pitkittyneen tuotantolimbon seurauksena. Parjatun jatkon jälkeen huhut uudesta mahdollisesta The Strangers-elokuvatrilogiasta alkoivat rantautumaan katsojien korviin.
Kaikki osat kuvattaisiin peräkkäin ja niiden ohjauksesta vastaisi suomalainen Renny Harlin. The Strangers: Chapter 1 osoittautui lopulta melkein suoraksi kopioksi alkuperäisestä elokuvasta lisäten poikkeuksellisen vähän uutta käytännössä jo nähtyyn materiaaliin. Jatko-osan tapauksessa odotukset olivat todella matalat, vaikka etenisimmekin vihdoin niin sanotusti kartoittamattomalle alueelle. Oliko tämä uusi suunta sitten mistään kotoisin?
Valitettavasti ei ollut. Ei sitten alkuunkaan. Vaikka tekijöillä olikin avoin kirja edessään, puhdas paperi ja kuulakärkikynä valmiina kädessä, lopputulos tuntui poikkeuksellisen ponnettomalta ja mitäänsanomattomalta räpellykseltä. Elokuvasta huomaa nopeasti sen, ettei aikaa ollut paljon tuotannon aikana. Ei ainoastaan, että tarina on täydellistä höttöä alusta loppuun asti, mutta sisällön tarpeellisuus nostattaa katsojan kulmakarvoja.
Keskimmäinen osa tulee aina luonnollisesti olemaan trilogian viimeisen osan valmistelua, eikä siitä pääse mihinkään. Valitettavasti ennakkotieto kaikista näistä osista satuttaa ensimmäistä jatko-osaa eniten, koska tiedämme, että päähahmolla on suojahaarniska väkisinkin päällä. Hänelle ei voi tapahtua mitään merkittävää. Erilaisella lähestymistavalla ja odottamattomilla käänteillä pystyisi konseptista jotain saamaan irti, mutta ei todellakaan tällä tavalla.
(ARVOSTELU LUETTAVISSA PIAN)
4. FEAR STREET: PROM QUEEN
Neljä vuotta sitten Netflix-striimauspalveluun julkaistiin R. L. Stinen töihin pohjautuvia elokuvasovituksia. Kyseinen trilogia keskittyi kiehtovasti kolmeen eri aikakauteen, jotka enemmän tai vähemmän toimivat kokonaiskuvassa. Siinä oli kuitenkin ihan ajatuksen poikasta, jos niin voisi lopputulosta kuvailla. Elokuvatrilogian herättämän huomion myötä Netflix päätti jatkaa elokuvasarjaa neljänteen osaan, joka toimisi kuitenkin omana irtonaisena osanaan.
Oliko se työn arvoista? Miten tämän pistäisi sopivasti sanoiksi? Fear Street: Prom Queen on kuin onkin varsinainen pökäle, joka kompastuu kauhuelokuvien syvimpään sudenkuoppaan. Tuotos ei erotu tusinatavarasta millään tavalla, minkä vuoksi kaikki vastaanotettava tuntuu vain turhauttavan tylsistyttävältä ja inspiroimattomalta. Toki, monet etsivät kauhuelokuvista vain hienoja tappokohtauksia, mutta niihinkään ei ole paljoakaan panostettu.
Lukiomiljöö alkaa jo tässä vaiheessa aiheuttamaan suoraan sanottuna allergisia oireita. Asiaa ei helpota myös sekään, että yksikään hahmoista ei herätä minkäänlaisia tunteita puoleen, jos toiseenkaan. Karikatyyrit vain paistavat näytön läpi verkkokalvoille, jotka ovat ensimmäisen kahdenkymmenen minuutin jälkeen jo turtuneet vastaanottamaansa materiaaliin. Jos tämä on se suunta mihin Netflix aikoo Fear Street -elokuvasarjan vievän, niin sen voi jättää sitten mielellään unholaan.
(ARVOSTELU LUETTAVISSA PIAN)
3. PETER PAN'S NEVERLAND NIGHTMARE
Vuonna 2022 maailma muuttui kertaheitolla Nalle Puhin ja Puolen hehtaarin metsässä elävien ystävien oikeuksien vapautuessa Disney-tuotantoyhtiön käsistä vapaaseen julkiseen käyttöön. Sen myötä vuonna 2023 valkokankaille ilmestyi hyvin eriskummallinen Winnie-the-Pooh: Blood and Honey -niminen elokuva, joka toi lapsuutemme valoisimmat muistot ja käänsi ne täysin päälaelleen. Yllättävän menestyksen myötä elokuva on saanut astetta paremman jatko-osan.
Tämän jälkeen tekijät julkistivatkin todella kunnianhimoisen The Twisted Childhood Universe -projektin, joka on kasvanut kasvamistaan. Elokuvasarjan konseptuaalinen idea on ihan veikeä luonteeltaan. Tuodaan aikaisen lapsuuden sankarit takaisin valkokankaille, mutta tällä kertaa täysin vastakkaisessa asiamerkityksessä. Ajatus on kieltämättä ihan kiehtova paperilla. Grimmin veljesten raakaa tyyliä lainaten, tekijät päättävät antaa saman kohtelun lasten satukirjoihin perustuville Disneyn piirrettyjen hahmoille.
Negatiiviset seikat nojaavat käytännössä kokonaisuudessaan tarinaan, sitä eskaloiviin ideoihin ja laiskuuden kylvämiseen. Elokuva ottaa itsensä aivan liian vakavasti, minkä vuoksi siitä tulee hetkessä tahattoman koominen vastaanotettava. Toinen toistaan ''häiritsevämmät'' yksityiskohdat vain kumoavat toisiaan inspiroimattomuudellaan. Huikeaa, Peter on sarjamurhaaja. Mahtavaa, Helinä on narkkari. Onko tämä sitä kuuluisaa viihdettä?
Olemmeko oikeasti vajonneet näin alas ihmisinä? Vaikka käytännön efektit ovatkin päteviä, tuntuu kaikki muu vain sulavan yhteen erottumatta juurikaan millään osa-alueella puolekseen. Voin sanoa, että elokuvan ennalta-arvattavuuden ja tyypillisyyden vuoksi, puolitoista tuntinen tuntuu kaksi kertaa pidemmältä. Katsominen ei kyllä kannata, vaikka masokisti olisikin.
2. THE MOUSE TRAP | MICKEY'S MOUSE TRAP
Vuonna 1928 yhdysvaltalaisten Walt Disneyn ja Ub Iwerksin ohjaama Höyrylaiva Ville -piirroselokuva on ensimmäinen Mikki Hiiri -hahmoa käyttävä nimike, jonka tekijänoikeudet raukesivat vapaaseen käyttöön vuoden 2024 alussa. Viime vuosien Nalle Puh -kauhuvillityksen myötä oli täten vain ajan kysymys, että tämäkin hahmo saisi oman kauhuteemaisen versionsa katsojien vastaanotettavaksi. Ensimmäisen yrityksen kunnian itselleen päätti ottaa irlantilainen ohjaaja Jamie Bailey.
The Mouse Trap -elokuvan ensimmäisen kymmenen minuutin aikana konsepti vaikuttaa vielä kaikessa köykäisyydessäänkin jokseenkin lupaavalta tapaukselta. Ei välttämättä käsikirjoituksen tai roolisuoritusten puolesta, mutta ainakin konseptuaalisesti se tuntuu yrittävän parhaansa mukaan laittaa tarinaansa liikkeelle mahdollisimman kiehtovasti. Valitettavasti tämä toivo jää varsin ohueksi mahdollisuudeksi.
Valitettavasti rakenteelliset ja artistiset ratkaisut eivät anna tälle myötä sitten ollenkaan, minkä vuoksi kokemus muuttuu nopeasti naurettavan epäseesteiseksi räpellykseksi. Ei ainoastaan, että tarinallisesti elokuva vajoaa luokattoman inspiroimattomaksi ja geneeriseksi sekoiluksi, mutta emme katsojina saa oikeastaan mistään oleellisesta elementistä kunnon otetta. Siihen vaikuttaa tietenkin lähestymistapa konseptiin, mutta niin myös itse tarinankerrontaan, joka sotii jatkuvasti omaa mysteeriään vastaan.
Ei ainoastaan, että katsojalle katetaan pöytä lähes kokonaisuudessaan valmiiksi vailla sen suurempia yllätyksiä, mutta se ei edes yritä maskeerata mysteeriään ohjaamalla tarinaa muuhun suuntaan. Tämä johtaa luonnollisesti siihen, että pohdimme katsojina jatkuvasti elokuvan perimmäistä tarkoitusta. Niin läpinäkyvää kuin se onkin, tekijät ovat tehneet elokuvan vain siinä toivossa, että he kerkeisivät ensimmäisinä käyttää rakastettua hahmoa tekijänoikeuksien vapautumisen jälkeen.
1. WAR OF THE WORLDS
War of the Worlds on todellinen elokuvaelämys, jota en koskaan tiennyt tarvitsevani. Sellainen siitä kuitenkin tuli ja lopulta kaikista vääristä syistä. Olen nähnyt elämäni aikana monta huonoa elokuvaa ja toinen toistaan järkyttävämpää mainostustempausta, mutta tällaiseen yhdistelmään en ole pitkään aikaan kylläkään törmännyt. Sanotaanko näin, että elokuva on niin luokaton, että se ylittää kaikki alustavatkin odotukset.
Ei sen takia, että se ei onnistu millään osa-alueella, vaan pikemminkin sen takia, että se saa monet muut luokattomat elokuvat näyttämään arvoiseltaan. Tuotos yrittää viedä konseptinsa ''screenlife''-tyylin sisälle operoimaan kokonaisuudessaan tietokonenäytöille. Tuo lähestymistapa on tuonut muutamia ihan muistettaviakin elokuvia ja esimerkiksi yhden loistavan sellaisen - The Searchingin. Eroten siitä War of the Worlds toimii vain mainostuskampanjana Amazon-yhtiölle.
Eikä todellakaan hyvänä sellaisena. Ei ainoastaan, että yhtiön palveluita yritetään tuputtaa väkinäisin tavoin katsojan kurkusta alas, mutta mikään ei tunnu istuvan konseptin kanssa sopusoinnussa yhteen. Tarina on todella mitäänsanomaton, eikä sen kerrontatyylikään tunnu vakuuttavan alkuunkaan. Visuaaliset efektitkin ovat aivan järkyttäviä koettavia. En ymmärrä, mitä tekijöillä on liikkunut päässä tätä suunnitellessa, mutta tällaisen suorituksen jälkeen sitä toivoisi, ettei heistä enempää kuultaisi.
(ARVOSTELU LUETTAVISSA PIAN)
Vihdoin! Tämän vuoden suurimmat pettymykset ja hirvittävimmät sekasikiöt on saatu nyt vihdoin käsiteltyä läpi uudemman kerran ja seuraavaksi voi hyvin mielin keskittyä vuoden 2025 parhaimpiin teoksiin, joiden paljastamista olen odottanut vesi kielellä. Elokuvavuosi 2025 on ollut todella jakautunut, minkä vuoksi listalle olisi voinut lukeutua enemmänkin nimikkeitä. Parhaimpien elokuvien listalle tiemme nyt vie!
Kirjoittaja: Ilja Malakeev, 30.12.2025
Lähteet: kansikuvat www.impawards.com, trailerit www.youtube.com
Kommentit
Lähetä kommentti