Vuoden 2022 parhaat elokuvat

 



Taas on siis yksi vuosi on kulunut ja on aika pistää nähdyt elokuvat järjestykseen. Tällä listalla silmäillään vuoden suurimpia onnistujia ja yllättäjiä, jotka onnistuivat herättämään minussa hyvin vahvoja tunteita, sekä vakuuttamaan minut siitä, että elokuvateollisuuden tulevaisuus olisi hyvissä käsissä jatkoa ajatellen. Jokaisen elokuvan kohdalla on pieni saateteksti, jossa kuvaillaan elokuvan toteutusta ja niiden alta löytyy linkki varsinaiseen arvosteluun (jos sellainen on jo valmiiksi julki). Ei muuta kuin menoksi ja laitetaan vuoden onnistujat tarjottimelle!


10. ELVIS




On varmaan sanomattakin selvää, että naisia hurmannut rock 'n' rollin kuninkaaksi nimetty Elvis on löytänyt vastustamattomasti tiensä ihmisten sydämiin ajasta riippumatta. Nykypäivänäkin tekee aina silloin tällöin mieli kuunnella herran koukuttavaa ääntä ja matkustaa takaisin aikaan ennen omaa elämää. Vaikka en itse koskaan kokenutkaan Elviksen läsnäoloa populaarikulttuurissa, olen pystynyt eläytymään miehen musiikkiin ja unohtumattomiin esityksiin kaikkien näiden omienkin elinvuosienikin jälkeen. Oli siis sanomattakin selvää, että odotin innolla näkeväni elokuvan Elviksestä.
 
En vain ollut ennakkoon valmiina siihen, mihin sfääreihin se onnistuisi minut viemään. Käsitykseni mukaan ohjaajana toimiva Baz Luhrmann on ollut aina hyvin kaoottinen ja ilmaiseva persoona etenkin työnsä puolesta. Hän tykkää yhdistellä erikoislaatuisia ideoitaan ja omaperäisiä artistisia ratkaisujaan toisiinsa luodakseen mahdollisimman monipuolisen elokuvaelämyksen. Elvis-elokuva on rustattu täyteen tätä tyyliä ja se, jos mikä hyppääkin silmille näin tietämättömän tahon näkökulmasta katsottuna.
 
Monille Luhrmannille tavanomainen lähestymistapa liikkuvaan kuvaan saattaa olla liikaa, mutta omasta mielestäni se vain kohentaa hänen visiotaan ja tekee siitä hyvin kiehtovan analysoitavan. Elvis-elokuva on kuin onkin varsinainen spektaakkeli. Ei vain viihteen puolesta, vaan myös monipuolisen sisällönkin. Seuraamme katsojina tarrautuneina valkokankaalle, kuinka syvällinen tarina liikkuu ja hyppelehtii paikasta toiseen lainehtien legendan elämän läpi. Monessa tapauksessa tämä suunnaton poikkelehtiminen karkottaa yleisön mielenkiinnon ja halun seurata, mutta Elviksen tapauksessa se ikään kuin lumoaa mukaansa.
 
Elokuvaa on vaikea pukea sanoiksi, sillä se on ihan omaa laatuaan. En ainakaan itse ole törmännyt vastaavaan ennen, vaikka tuttuja piirteitä olenkin havainnut muissa elokuvissa. Mutta että se vuoristorata jatkaisi matkaansa vailla varsinaisia pysähdyksiä, on kieltämättä epätavanomaisen harvinaista koettavaa. Tämä aggressiivinen energisyys ja kaoottisuus tempaa katsojan kuin katsojan mukaansa seuraamaan Elviksen värikkään räiskyvää elämää. Austin Butler esittää elokuvassa nimikkohahmoa, Elvis Presleytä, joka ei tunnu massiivisia saappaita pelkäävän. Ei ainoastaan, että mies ottaa roolin haltuun kunnialla, mutta hän säväyttää erinomaisella tulkinnallaan rock 'n' rollin kuninkaasta.
 
Legendan maneerit ja käyttäytyminen on kuin suoraan historiankirjoista konsanaan, eikä lauluäänikään kauas puusta putoa. Elvis on valloittavan koukuttava elokuva, joka viihdyttää, satuttaa ja herättää villeimmätkin tunteet eloon katsojassaan. Se tempaa mukaansa vuoristoratamaisen kaoottisella luonteellaan ja hurmaa unenomaisen satumaisella materiaalillaan. Elokuvien pitäisikin herättää tunteita, sekä luoda elämyksiä ja sen Baz Luhrmannin teos vaikuttavasti tekeekin. Vaikka elokuva ei kaikille sopisikaan luonteeltaan, on siitä nostettavissa monia upeita piirteitä, joita voi muistella mielellään.




 

9. GUILLERMO DEL TORON PINOKKIO | GUILLERMO DEL TORO'S PINOCCHIO



 
Tähän hetkeen tultaessa Carlo Collodin kirjoittamasta Pinokkion seikkailut -romaanista on tehty jo toistakymmentä erilaista sovitusta, sekä elokuvien, että televisiosarjojen muodossa. Kiistattomasti suosituin ja arvostetuin Pinokkio-teos on kuitenkin vuonna 1940 Disneyn adaptaatio, joka on varmasti suurimmalle osalle tullut tutuksi jossain vaiheessa lapsuutta. Kun kuulin ensimmäistä kertaa Netflix-striimauspalvelun suunnittelevan uutta elokuvasovitusta meksikolaisen ohjaajan Guillermo del Toron kanssa, olin myyty sillä sekunnilla. 
 
Guillermo del Toro on siitä poikkeuksellinen elokuvantekijä, että hän lähestyy jokaista teostaan kuin ylevää maalausta konsanaan. Vankalla kärsivällisyydellä ja palavalla intohimolla hän antaa kaikkensa taiteelle pyrkien samalla tuomaan poikkeuksellisen vilkkaan mielikuvituksensa katsojien näytille. Tämän elokuvan tapauksessa ohjaaja todellakin onnistuu adaptoimaan jo ylikulutetun konseptin oman uniikin ohjekirjansa mukaisesti. Mikä tärkeintä, Guillermo del Toron Pinokkio onnistuu sovittamaan legendaarisen sadun uudenlaiseen muottiin, joka erottuu muista visioista hyvinkin räväkällä tavalla.
 
Ei ainoastaan, että visuaalisesti se lakaisee valtaosan kilpailijoistaan maton alle, mutta myös tarinallisesti mies muovaa tunnetun tarinan lähes tunnistamattomaksi - muutamia tärkeimpiä yksityiskohtia lukuunottamatta. Tämä onkin uudelleenfilmatisointien varsinainen suola, jota kovin moni ei kuitenkaan syystä tai toisesta käytä soppaansa. Rakenteellisesti elokuva ottaa kärsivällisen aikansa päästäkseen kunnolla vauhtiin ja hyvä niin. Pääsemme nimittäin alusta asti kiinni siihen, minkälaisesta kokemuksesta on lopulta kysymys. Käsiteltäviä hahmoja rakennetaan huolellisella otteella kiinnittäen samalla huomiota pieniinkin yksityiskohtiin, jotka tuovat vakuuttavasti lisää syvyyttä tarinalle.
 
Vaikka tarinan virtaus paikoitellen polkeekin paikoillaan, pysyy keskittyminen hienosti olennaisessa. Guillermo del Toron lähestymistapa on siitä kiehtova, että hän ottaa käsiteltävän konseptinsa ja maalaa sen täyteen masentavalla fantasiallaan - positiivisessa mielessä tietenkin. Maailma uhkuu paljon traagista realismia, satumaista fantasiaa, viiltävää draamaa, sekä viatonta komediaa. Tarina nojaa vahvasti toisen maailmansodan täyttämään Italiaan, joka oli tuohon aikaan suuren kansallissosialistisen vaikutuksen alaisena. Elokuva muistuttaakin monella tapaa ohjaajan kirkkainta timanttia Pan's Labyrinthiä, joka myös käsittelee sodan armotonta olemusta, sekä taianomaista fantasiaa piinaavan painajaisen keskellä.
 
Guillermo del Toron Pinokkio on anteeksiantamattoman traaginen, mutta painajaismaisen kaunis elokuva, joka osaa herättää monenlaisia tunteita katsojassaan, sekä kertoa uudenlaisen tarinan vanhasta satuklassikosta. Vaikka tarina onkin tukipilareiltaan tuttu entuudestaan, onnistuu del Toro muovaamaan siitä aivan omannäköisen kokonaisuuden, joka tarjoaa paljon yllätyksiä ja syventävän kiehtovia artistisia ratkaisuja katsojan ihailtavaksi. Nimekkäät näyttelijät antavat kaikkensa rooleissaan ja Alexandre Desplat tuo sävellyksillään vaikuttavan tunnelman, joka pistää liikkuvat rattaat pyörimään synkronoidusti yhdessä.







8. THE MENU




The Menu on elokuva, joka on varmasti monelle tullut hiljattain varsinaisena yllätyksenä. Itsekään en tiennyt sen olemassaolosta kuin vasta kesällä, kun kuulin siitä ohimennen puhuttavan. The Menu on mustan komedian täyttämä jännityselokuva, joka ei välttämättä ennakkoon vaikuta kovinkaan erikoiselta tapaukselta. Etenkin alustuksen aikana tulee sellainen olo, että onkohan tästä sittenkään urotekoihin. Skeptisyyteen ei kuitenkaan tarvitse tarrautua, sillä elokuva todellakin onnistuu yllättämään monin tavoin. Hyppäämme käsiteltävien hahmojen lailla sokeasti paatin kyytiin tietämättä sen määränpäästä, mikä toimiikin lopulta oivana koukkuna.
 
Seuraamme tarinaa asiakkaiden näkökulmasta katsottuna, jotka ovat maksaneet maltaita summia päästäkseen mullistavan kokin tarjoamaan makujen maailmaan. Opimme ruokailijoista paljon illallisen aikana, joka täyttyy nopeasti suuresta ihmetyksestä ja pelonsekavista tunteista. Elokuvan käsikirjoitus loistaa omaperäisyydellään ja kokeilunhaluisuudellaan. Vaikka yksittäiset ratkaisut ja käänteet ovatkin jossain määrin jo entuudestaan tuttuja, onnistuu ohjaaja sekoittamaan pakkaa varsin efektiivisin tavoin. Ei ainoastaan, että joudumme toden teolla ihmettelemään tilanteiden eskaloitumisen suuntia, mutta nämä käänteet uppoavat kuin kuuma veitsi voihin konsanaan.

Temaattisesti The Menu on jopa yllättävän nerokasta seurattavaa. Ei ainoastaan, että se satiirimaiseen tapaan vitsailee ja kritisoi etuoikeutettuja, sekä itseään ylempiosaisina pitäviä tahoja, mutta se tekee sen tyylillä. On vaikea nähdä, että kukaan ruokakriitikko tai -intoilija ottaisi elokuvasta nokkiinsa, vaikka osumat kohdistuvatkin pääosin heihin. Ohjaaja nimittäin pitää tietyn tason absurdiuden ja koomisuuden yllä pitkin tarinaa, mikä saa elokuvan tuntumaan ajoittain jopa ylilyövältä. On hauska nähdä, kuinka osuvasti teos kuitenkin onnistuu välittämään viestinsä näytön toiselle puolelle.
 
Maailma on nimittäin pullollaan ihmisiä, jotka maksaisivat itsensä käsiteltävien hahmojen lailla kipeiksi kehuskeluoikeuden saamiseksi. Teknisesti elokuva on upeaa seurattavaa. Ei ainoastaan, että visuaalinen esillepano on miellyttävän vangitsevaa koettavaa, mutta tilanteen mukaan muuntautuva äänimaailma tuo paljon variaatioita erilaisiin kohtauksiin. Yksityiskohdat täydentävät toisiaan kuin ateriat konsanaan, eikä katkeransuloinen lopputulos jätä katsojaa kylmäksi. The Menu on loistava yhteiskuntakritiikkiä tarjoava musta komedia, joka ei ainoastaan yllätä laadukkuudellaan, mutta antaa jokaiselle katsojalle jotakin moraalisesti merkityksellistä pohdiskeltavaa.
 
Teos muistuttaa paikoitellen Saw-elokuvaa ja tämän asetelmaa, vaikkakin kontekstuaalisesti täysin erilaisesta näkökulmasta katsottuna. Mieleen juolahtaa myös paikoitellen The Invitation, joka myös löyhästi liittyy jännityspainoitteiseen illastamiseen. Tämä kannattaa kokea kuitenkin tietämättömänä osapuolena. Kauhuelokuvaa odottaville The Menu saattaa tarjota pettymyksen, sillä varsinaiset kauhut piilevät tulkinnanvaraisissa ja vertauskuvallisissa seikoissa, eikä kirjaimellisissa. Elokuva on kuitenkin yksi miellyttävimmistä yllätyksistä hetkeen. Bon appétit!






7. TOP GUN: MAVERICK




Vuonna 1986 Top Gun -elokuva hurjasteli menestyksekkäästi valkokankaille ja onnistui päätymään katsojien sydämiin. Nyt onkin aika palata aiheen äärelle jatko-osan muodossa, jota monet ovat odottaneet vesi kielellä monen vuosikymmenen ajan. Odotukset jatko-osaa kohtaan olivat kieltämättä koholla ja siitä sai kiittää lupaavalta näyttävää markkinointimateriaalia, sekä loistavia teknisiä alkuasetelmia. Oliko Top Gun: Maverick odottamisen arvoinen tuotos? Seuraamme, kuinka tilanne lähtee kutkuttavien alkuasetelmien jälkeen eskaloitumaan kohti lennokasta elokuvakokemusta, joka tarjoaa rutkasti vauhtia, tiukkoja tilanteita ja väkevää draamaa.
 
Rakenteellisesta näkökulmasta katsottuna tuotos on selkeä parannus edeltäjäänsä verrattuna. Vaikka juustoinen olemus ja poukkoilevuus ovatkin historiaa, tuntuu jatko-osa luontevalta jatkumolta edelliselle osalle. Ei ainoastaan, että sillä on vahva pohja, josta nousta efektiivisesti takaisin ilmaan, mutta Maverickin tarinakaari saa vihdoin ansaitsemansa emotionaalisen latauksen, joka tuo hahmon vakuuttavasti eturintamalle katsojan vastaanotettavaksi. Vuosikymmeniä myöhemmin tehdyt jatko-osat ovat olleet nyt muutaman vuoden ajan muodissa.
 
Vaikka Top Gun: Maverick seuraakin kohtapuolin puhki kulutettua trendiä, onnistuu se väistelemään ne tarpeettomat ja turhimmat ratkaisut tuodakseen mahdollisimman vaikuttavan elokuvan jatkamaan tarinaa eteenpäin. Vaikka nostalgia onkin vahvasti läsnä elokuvan aikana, sillä ei tunnuta ratsastavan liika vain ratsastamisen vuoksi. Teknisestä näkökulmasta katsottuna elokuva on erinomaista seurattavaa ja siitä voi kiittää Tom Cruisen paneutunutta asennetta, sekä halua tehdä mahdollisimman vaikuttavaa jälkeä valkokankaille näytettäväksi.
 
Näyttelijät nimittäin valmistautuivat kuukausia rooleihinsa erilaisten armeijakoulutusten merkeissä, joiden avulla monet uskomattomilta tuntuvat ja jossain määrin myös vaaralliset stuntit saatiin mahdollistettua. Lentokohtaukset tuntuvat intensiivisiltä ja autenttisilta, koska sitä ne ovatkin. Elokuvasta ei muutenkaan jännitystä tai panoksia puutu, mutta käytännöllisyys tuo oman efektiivisen lisänsä kokonaisuuteen. Visuaalinen ilme on miellyttävää seurattavaa, eikä siitä voi todellakaan valittaa. Innovatiiviset ja tarkoin valitut kuvakulmat tuovat katsojan lähemmäs vauhdikasta toimintaa, jotka pistävät varmasti adrenaliinin virtaamaan katsojankin suonissa.
 
Top Gun: Maverick on kaikin puolin loistava elokuva, joka yllättää varteenotettavuudellaan. Vaikka tarina itsessään ei välttämättä paljoa yllätyksiä tarjoaisikaan kontekstinsa puolesta, on elokuvakokemus muovattu poikkeuksellisen mukaansatempaavaksi ja mielekkääksi vastaanotettavaksi. Harvemmin jatko-osa osuu tähdättyyn maalitauluun, mutta tämän tuotoksen tapauksessa näin on yllättäen onnistuttu tekemään. Elokuva tarjoaa hurjaa vauhtia, väkevää draamaa ja upeaa tasapainoa, joka riepottelee katsojaa penkissä vakuuttavalla tavalla.







6. NOPE

 


Yhdysvaltalainen Jordan Peele on aloittanut ohjaajan uransa varsin lennokkaasti erinomaisen yhteiskunnallisen Get Out-, sekä pääosin loistavan Us-kauhuelokuvan muodossa. Nyt onkin aika siirtyä herran seuraavan projektin pariin, jonka ympärille on luonnollisesti kasaantunut valtavasti odotuksia. Nope on kuin onkin varsin kiehtova elokuva, joka ei ainoastaan onnistu näyttämään sen, että Jordan Peele on aikamme omaperäisempiä elokuvantekijöitä, mutta että elokuvataide ei ole vielä kuollutta valtavirtaelokuvien keskuudessa.

Nope on hyvin omaperäinen sekoitus lajityyppejä, joita ei ihan osaisi ennakkoon odottaa. Elokuva tarjoaa runsaasti eeppisiä tieteispiirteitä, kauhupainoitteisia ideoita, ironista komediaa ja painostavaa mysteeriä, jotka yhdessä muodostavat varsin monipuolisen elokuvaelämyksen. Ei ainoastaan, että Jordan Peele onnistuu muovaamaan näistä aspekteista poikkeuksellisen koukuttavan kokonaisuuden, mutta ne sulautuvat yllättävän moitteettomasti yhteen. Rakenteellisesta näkökulmasta katsottuna elokuva rakentaa tarinaansa huolellisella otteella alusta asti.
 
Pelko tuntemattomasta on aina kiehtonut ihmisiä. Ajatus jostain tunnistamattomasta ja epäluonnollisesta riipii selkäpiitä ajatuksenkin tasolla, eikä tämä elokuva väistele sitä tosiasiaa. Elokuvan antagonistina toimivan tuonpuoleisen uhan idea on kiehtovalla ja omaperäisellä tavalla käännetty päälaelleen. Olemme ihmisinä yhdistäneet nämä ideat naiivisti tutulta tuntuvaan pieneen laatikkoon, emmekä ole edes ajatelleet toisenlaisia mahdollisuuksia. Jordan Peele päättääkin ottaa tästä kopin ja avaa silmät uudenlaiselle näkemykselle, joka on kieltämättä hirvittävä ajatuksenkin tasolla.

Vaikka Nope ei välttämättä olekaan temaattisesta näkökulmasta katsottuna yhtä aggressiivinen ja painostava kuin Peelen edelliset elokuvat, osaa se siltikin tarjota varsin kiehtovia ajatuksia ja ideoita katsojan pohdiskeltavaksi. Rivien välistä voi napsia helposti kritiikkiä esimerkiksi viihdealan suuntaan, joka tuntuu useinmiten hyväksikäyttävän henkilökohtaisia vastoinkäymisiä ja traumoja rahastamistarkoituksessa. Myös ihmisen ja luonnon välisestä suhteesta ammennetaan monia ideoita elokuvaan, jotka vain korostavat sitä faktaa, että ihmiset tuppaavat itse tavalla tai toisella aiheuttavan omat ongelmansa. Nope on jopa yllättävän monipuolinen elokuva, joka ei ennakkoon näyttäisi välttämättä olevan kovin ihmeellinen konseptiltaan.
 
Onneksi tämän ajatuksen voi jättää nopeasti unholaan, sillä se ei ainoastaan tarraa katsojaa mukaansa ensimmäisen kolmanneksen aikana, mutta tempaa tämän todellakin mukaansa keskelle painostavaa mysteeriä, joka tuntuu vain syventyvän syventymistään. Tuotannollisesta näkökulmasta katsottuna elokuva on varsin näyttävä ja mahtipontinen kokonaisuus, joka käyttää megalomaaniselta tuntuvan esillepanonsa efektiivisesti hyödykseen. Koska elokuvan asetelma on itsessään niin pienimuotoinen, tuntuu tämä spektaakkelimainen lähestymistapa varsin omaperäiseltä idealta. Se nimittäin korostaa vakuuttavasti uhan laajaa skaalaa, mikä taas välittyy näytön toiselle puolelle vakuuttavalla tavalla.






5. LÄNSIRINTAMALTA EI MITÄÄN UUTTA | IM WESTEN NICHTS NEUES



Jo kolmannen elokuvasovituksensa saanut Länsirintamalta ei mitään uutta -romaani pitää luonnollisesti sisällään hurjia ennakko-odotuksia. Vaikka en itse olekaaan aiempia versioita vielä katsonut, tiesin tasan tarkkaan, kuinka arvostetusta alkuperäismateriaalista oli tällä kertaa kyse. Netflix-striimauspalvelu on tullut tutuksi hyvin valikoivana palveluntarjoajana. Syksyyn tähdätään suurimpia palkintogaalamagneetteja, jotka ovat varteenotettavia elokuviakin perimmiltään, kun taas ennen sitä ei meinaa tulla mitään järkevää tarjolle katsottavaksi.

Länsirintamalta ei mitään uutta -elokuva on kuin onkin yksi vuoden miellyttävimmistä ja kirkkaimmista helmistä. Vaikka aiempiin versioihin onkin minun mahdoton sovitusta verrata, onnistui se vakuuttamaan minut näillä näkymin poikkeuksellisen helposti. Elokuva ei tietenkään täydellinen ole, mutta hyvin laadukkaasti kyhätty ja toteutettu kaiken kaikkiaan. Sodan anteeksiantamaton luonne ja raakuus välittyy näytön toiselle puolelle upeasti, eikä sen turhuutta voi enää hienovaraisemmin alleviivata.

Seuraaamme tapahtumia kahdesta näkökulmasta katsottuna, jotka eroavat toisistaan radikaalisti sekä kontekstuaalisesti, että kuvaannollisesti. Toinen puolisko vastaa omassa suojassaan suunnittelutyöstä ja seuraavista käskyistä, kun taas toinen joutuu pakon edessä pistämään näitä tehtävänantoja täytäntöön. Pääsemme hyvin käsiksi siihen, kuinka toivon kipinöitä silmissään näkeviä nuoria poikia lähetetään eturintamalle toimimaan juoksevina maalitauluina. Minkä vuoksi? Pienen yksittäisen maa-alueen vuoksi.

Länsirintamalta ei mitään uutta on pysäyttävä, armoton ja katkeransuloinen elokuva, joka saa katsojan miettimään ja pohdiskelemaan ihmisluonnon ihmeellistä olemusta tavallista pidempään. Elokuva ei välttämättä shokkiarvoltaan hurjimmasta päästä ole, mutta se onnistuu vakuuttavasti ja efektiivisesti herättämään tunteita puolin jos toisin aran aihealueen äärellä. Länsirintamalta ei mitään uutta on Netflixin vuoden vaikuttavin elokuva, vaikka kilpailu selkään hönkiikin.

(ARVOSTELU LUETTAVISSA PIAN)





4. C'MON C'MON




C'mon C'mon on elokuva, joka yllättää katsojan sensuaalisella ja jossain määrin jopa intiimillä lähestymistavallaan. Materiaali tuntuu nimittäin poikkeuksellisen aidolta ja rehelliseltä perimmiltään. Asetelma alustetaan huolellisella ja kärsivällisellä otteella, mikä johtaa siihen, että onnistumme vaivattoman helposti investoitumaan omalla nojallaan etenevään tarinaan ja sen tarjoamiin syvällisiin hahmoihin. Vaikka teos ei päällepäin tuntuisikaan kertovan mistään konkreettisesta, kertoo se siltikin kaiken oleellisen elämästä ja inhimillisyydestä, mihin voi katsojana samaistua syvällisellä tasolla.
 
Elokuvan teemat nojaavatkin vahvasti nykyajan yhteiskunnallisiin kysymyksiin ja lasten ''pesusienimäiseen'' mieleen, joka kehittymisvaiheessaan vastaanottaa kaiken ympärillä vellovan tiedon itseensä. Vaikka lapset ovatkin viattomia ja uteliaita luonteeltaan, avaa viime vuosien aikana hurjasti kehittynyt teknologia portit väkisinkin aikuisten maailmaan ja niihin asioihin, joihin ei oman lapsensa haluaisi välttämättä sekaantuvan iässään. Yhä nuoremmat lapset pääsevät näihin tietoihin käsiksi tiedostamattakin, minkä vuoksi he tuntuvatkin monella tapaa tavanomaista viisaammilta tietyissä tapauksissa.
 
C'mon C'mon välittää erinomaisesti aitoja tunteita ja uskottavia elämäntilanteita näytön toiselle puolelle, joihin katsoja voi samaistua moitteettoman oloisesti. Materiaali sisältää arjen tavanomaisimpia askareita ja käänteitä, joiden ympärille tarina lopulta rakennetaankin. Toki, asetelma ei välttämättä tavanomaisin ole perusteiltaan, mutta itse tapahtumat ja niiden käsitteleminen vastaa varmasti hyvin kaikkien omakohtaisia kokemuksia. Totuus on, ettei vanhemmaksikaan synnytä hetkessä. Ei ainoastaan, että siihen ei voi todellisuudessa edes valmistautua, mutta yksikään vanhempi ei oikeasti tiedä, mitä hän tekee kasvattaessaan lastaan.
 
Aiempi kokemus ''helpottaa'' varmasti arkea ja asennoitumista uuteen asetelmaan, mutta mikää ei toimi siitäkään huolimatta itsestäänselvyytenä. Lapset nimittäin eroavat toisistaan hurjasti, vaikka samaa perhettä olisivatkin. Teknisestä näkökulmasta katsottuna elokuva vakuuttaa minimalistisuudellaan ja yksinkertaisuudellaan. Vaikka se onkin niin sanotusti ''värjätty'' mustavalkoiseksi, ei ohjaaja Mike Mills lähde leikkimään turhaan visuaalisilla tempuillaan. Kuvaustyyli pidetään pääosin maanläheisenä ja materiaalin editointi mahdollisimman rauhallisena vastaanotettavana, mikä korostaakin enemmän elokuvan kontekstuaalista puolta.
 
Hyväsydäminen C'mon C'mon on erinomainen elokuva, joka sykähdyttää katsojan kuin katsojan samaistuttavilla teemoillaan ja oikeaa elämää mukailevilla maneereillaan. On hienoa nähdä, kuinka paljon loisteliasta materiaalia ohjaaja saa konseptistaan irti elokuvan aikana. Kasvamme hahmojen lailla tarinan edetessä sisäistäen samalla sen tärkeimmät sanomat ja opetukset. Vaikka elokuva onkin mieletön monesta näkökulmasta katsottuna, sen uudelleenkatsastamisen arvo ei kieltämättä kovinkaan korkea ole. Se ei myöskään tule sopimaan kärsimättömille katsojille, jotka odottavat elämää suurempia käänteitä joka käänteessä.







3. THE NORTHMAN



 
Robert Eggersin nimi on varmasti tullut viime vuosien mittaan monelle elokuvien suurkuluttajalle tutuksi. Yhdysvaltalainen elokuvaohjaaja on nimittäin tehnyt aikamoisen sisääntulon ensimmäisten luomustensa muodossa. The Witch- ja The Lighthouse -elokuvat ohjannut mies on vastaanottanut hurjat suosionosoitukset etenkin kriitikoilta, jotka ovat ylistäneet miehen omaperäistä ja laadukasta materiaalia maasta taivaisiin. Eggers kuuluu omasta mielestäni tämän hetken lupaavimpiin ohjaajiin, joten aina kun miehen tuotannoista ilmoitetaan etukäteen, ovat odotusarvot korkealla.

The Northman on kieltämättä ohjaajan muidenkin elokuvien tapaan hyvin omalaatuinen tapaus, joka ei välttämättä tule miellyttämään jokaista katsojaa. Tämä voi johtua esimerkiksi käsiteltävästä aikakaudesta tai sitten elokuvan kärsivällisestä ja mielikuvituksellisesta toteutustavasta, josta Robert Eggers on alkujaankin tullut tutuksi. Siitä huolimatta The Northman onnistuu kuin onnistuukin vakuuttamaan vahvalla tarinankerronnallaan, sekä erinomaisella tuotannollisella arvollaan. Ei ainoastaan, että elokuva on vaikuttava, mutta se puhuttelee monesta näkökulmasta katsottuna.

Kuten aiemmistakin tuotoksista olemme jo huomanneet, Robert Eggers tykkää viedä tarinaansa eteenpäin hyvin tunnollisella ja kärsivällisellä toteutustyylillään. Ei ainoastaan, että hän käsittelee tapahtumia hyvin yksityiskohtaisesti, mutta tuo hän vaikuttavasti konseptiin myös tietyn sortin mystisyyttä, mikä pitää katsojan silmät tarrautuneena valkokankaalle. Vaikka tarinankerrontatyyli onkin hitaasti palava luonteeltaan, tuntuu se siitä huolimatta tempaavan katsojan mukaansa hypnotisoivalla tavalla herättäen samalla monia mielenkiintoisia kysymyksiä käsiteltävän aikakauden tavoista ja tottumuksista.

Vaikka ohjaaja onkin ymmärrettävästi ottanut jonkin verran vapauksia legendan adaptoimisessa elokuvan muotoon, on aikakauden uskottava yleisilme käsinkosketeltavan upeaa seurattavaa. Pieniinkin yksityiskohtiin on paneuduttu huolellisesti alusta asti, minkä vuoksi kokemus tuntuu kuin tuntuukin niin erityiseltä. Elokuvassa ei kaunistella viikinkiaikaa juuri ollenkaan, vaan pikemminkin näytetään sen todentuntuinen luonne, joka on täynnä arvaamatonta raakuutta ja tietyn sortin primitiivisyyttä. Teknisestä näkökulmasta katsottuna elokuva on mestarillinen osoitus siitä, että pienellä lisävaivalla, panostuksella ja omaperäisellä visiolla on virsi kaunis lopulta.

Ei ainoastaan, että The Northman onnistuu visuaalisesti häikäisemään laadukkaalla toteutuksellaan, mutta sen monimuotoinen luonne tuo oman arvokkaan lisänsä sekoitukseen. Kuvakulmat ja kamera-ajot tempaavat katsojan mukaansa keskelle raakaa toimintaa ja väkevää draamaa, jotka yhdessä muodostavat jopa yllättävän intiimin ja maanläheisen elokuvakokemuksen. The Northman on poikkeuksellisen poeettinen ja mukaansatempaava kostotarina, joka osaa myös yllättää todentuntuisella eeppisyydellään ja historiallisella olemuksellaan. Ei ainoastaan, että tarina itsessään miellyttää huolellisuudellaan ja monimuotoisuudellaan, mutta sen uskottava visualisointitapa ja tunnollisuus paistaa upeasti läpi näytön toiselle puolelle.







2. EVERYTHING EVERYWHERE ALL AT ONCE



Viimeisin elokuva, joka onnistui räjäyttämään pankin täysin maan tasalle, oli Bong Joon Hon ohjaama Parasite. Hypetys tuon elokuvan ympärillä oli jotain ennennäkemätöntä. A24:n Everything Everywhere All at Once on elokuva, joka jatkaa Parasiten jalanjäljissä ja vie kaiken huomion mukanaan. Muistan, kuinka ensimmäiset kehut alkoivat kantautumaan korviin ja kiinnostus alkoi alustavasti heräämään. A24-studion vannoutuneena kannattajana odotukset kasvoivat, kunnes vihdoin pääsimme itsekin todistamaan elokuvan valkokankailla.

Everything Everywhere All at Once on elokuva, joka nappaa katsojastaan kurkusta kiinni ja vie tämän riepottelevaan vuoristorataan, joka ei hellitä ennen varsinaisia lopputekstejä. Teos ei ole ainoastaan omaperäinen, mutta se yllättää vakuuttavalla muuntautumiskyvyllään, syvällisyydellään ja vilpittömyydellään, jotka yhdessä luovat ennennäkemättömän uniikin elokuvaelämyksen. Jos katsoja ei saa otetta elokuvasta jo alkumetreillä, voi kokemus jäädä hyvin puuduttavaksi ja jopa liiankin intensiiviseksi vastaanottettavaksi.

Muussa tapauksessa elämys on kieltämättä poikkeuksellinen. Everything Everywhere All at Once onnistuu myös tarjoamaan paljon samaistuttavia piirteitä perhe-elämästä ja ihmissuhteista, joiden taakse voi jokaikinen jossain määrin asettua. Ottaen huomioon, että teos on kuin ylimitoitettu ydinpommi konsanaan, onnistuvat tekijät pitämään paletin vakuuttavasti kasassa ja tarpeeksi jouhevana pitkästä kestostaan huolimatta. Enempää ei elokuvasta kannata edes tietää, sillä kyse on kokemuksesta ja elämyksestä, joka pitää vain vastaanottaa avoimin mielin.

(ARVOSTELU TULOSSA MYÖHEMMIN)






1. THE BATMAN




Lepakkomiehen hahmo on onnistunut käymään vuosien saatossa monen sortin käsittelyn - sekä hyvässä, että pahassa. Leslie H. Martinson teki lapsille suunnatun elokuvan. Tim Burtonin visio vei hahmon goottisen maailman keskelle. Joel Schumacher leikitteli humoristisuudellaan ja naurettavuudellaan. Christopher Nolan vei konseptin samaistuttavan realismin porteille, joka avasi ovet astetta rankemmille ideoille. Zack Snyder nosti kierroksia ja esitteli kannattajille kokeneemman viittasankarin, joka on ajan kanssa turtunut menetyksiensä vuoksi.
 
Matt Reevesin näkökulma on viemässä hahmoa tällä kertaa takaisin siihen suuntaan, mihin Nolan nojasi visionsa kanssa 2000-luvulla - synkkään realismiin. The Batman on poikkeuksellinen elokuva, joka onnistuu muutaman vuoden takaisen Joker-teoksen lailla irtautumaan muista sarjakuvamaailmaan paneutuvista tuotoksista. Vahvasti Batman: Ensimmäinen vuosi- ja Batman: Pitkä pyhäinpäivä -sarjakuvista vaikutteita ottava teos ei ainoastaan sukella syvälle jokseenkin kokemattoman viittasankarin taustaan, mutta tekee siitä aivan omankaltaisensa.
 
Elokuva rakentaa tarinansa kärsivällisesti ja huolellisesti, minkä vuoksi se tuntuu ottavan kaiken aikansa asetelmansa asettelemiseksi ja pohjustamiseksi. Se koostuu monista pienemmistä tarinakaarista ja sivujuonista, jotka alkavat pikkuhiljaa yhdistymään yhdeksi hengittäväksi kokonaisuudeksi. Ei ainoastaan, että tarina tempaa mukaansa hypnoottisen hidastempoisella mysteerillään, mutta se avaa tämän synkän ja likaisen maailman realistisella tavalla näytölle katsojien vastaanotettavaksi.

Jos Christopher Nolanin elokuvat toivat konseptin realistiseen asetelmaan, niin Matt Reevesin visio tuo realismin tunnelmalliseen konseptiin. Elokuva visualisoi korruptoituneen Gothamin kuin suoraan sarjakuvista konsanaan. Sen ankean tumma ja säälimättömän raaka olemus paistaa näytöltä vaikuttavalla tavalla. Ei ainoastaan, että se tuntuu oikealta paikalta, mutta sen todistamisen jälkeen tekisi mieli käydä pitkässä suihkussa. Paikka nimittäin kuhisee rikollisuutta ja korruptiota, mikä on ajanut kadut kuvaannollisesti sitkeän mudan alle.

The Batman on mestarillinen sarjakuvamaailmaan pohjautuva elokuva, joka tarjoaa vaikuttavaa maailman rakentamista, hypnotisoivaa mysteeriä, syväluotaavia hahmoja, traagisen dramaattista tunnelmaa, erinomaista teknistä toteutusta, sekä rutkasti mieleenpainuvaa mytologiaa, jotka yhdistyvät yhdeksi sanomattomaksi vetäväksi kokonaisuudeksi. Ei ainoastaan, että se toistaa Joker-elokuvan tempun omaperäisyydellään, mutta se erottuu puolekseen ihka oikeana elokuvana, jota voi analysoida sekä kriittisestä, että taiteellisesta näkökulmasta katsottuna.






Vihdoin! Tämän vuoden suurimmat onnistujat ja vaikuttavimmat tähdenlennot saatiin vihdoin käsiteltyä läpi uudemman kerran ja seuraavaksi voi hyvin mielin keskittyä vuonna 2023 julkaistaviin teoksiin, joiden paljastamista olen odottanut vesi kielellä. Odotetuimpien elokuvien listalle tiemme nyt vie!

Kirjoittaja: Ilja Malakeev, 31.12.2022
Lähteet: kansikuvat www.impawards.com, trailerit www.youtube.com

Kommentit

Lähetä kommentti