.jpeg)
Taas on yksi vuosi on kulunut ja on aika pistää nähdyt elokuvat järjestykseen. Tällä listalla silmäillään vuoden suurimpia onnistujia ja mielekkäimpiä yllättäjiä, jotka onnistuivat herättämään minussa hyvin vahvoja tunteita, sekä vakuuttamaan minut siitä, että elokuvateollisuuden tulevaisuus olisi hyvissä käsissä jatkoa ajatellen. Jokaisen elokuvan kohdalla on pieni saateteksti, jossa kuvaillaan elokuvan toteutusta ja niiden alta löytyy linkki varsinaiseen arvosteluun (jos sellainen on jo valmiiksi julki).
Lisämainintana nostaisin vielä, että kyseessä ovat elokuvat, jotka ovat saaneet joko virallisen teatterikierroksensa valkokankailla tai vuokrausmahdollisuuden Suomessa kuluneen vuoden puolella. En täten laske esimerkiksi yksittäisiä festivaalinäytöksiä tai -kierroksia mukaan. Ei muuta kuin menoksi ja laitetaan vuoden onnistujat tarjottimelle!
10. GODZILLA MINUS ONE | ゴジラマイナスワン
Toho on tuotantoyhtiö, joka on vastannut tähän mennessä jo kolmestakymmenestä kahdesta japanilaisesta Godzilla-aiheisesta elokuvasta, eikä loppua tunnu vieläkään näkyvän. Vuonna 2019 japanilainen elokuvaohjaaja Takashi Yamazaki nimitettiin seuraavaksi kapellimestariksi uuteen Godzilla Minus One -elokuvaan. Godzilla Minus One -elokuvan vastaanotto on ollut mielipuolista seurattavaa kaiken kaikkiaan. Se on onnistunut rikkomaan lukuisia ennätyksiä Japanissa ja tienaamaan yli odotustensa myös maailmanlaajuisella säteellä.
Godzilla Minus One on elokuva, joka ei välttämättä ennakkoon vaikuttanut kovinkaan erikoiselta lisäykseltä jättiläisliskon tähdittämään kirjavaan elokuvakokoelmaan. Sanotaanko näin, että pienen totuttelun jälkeen elokuva onnistui kuin onnistuikin vaikuttamaan monella tapaa. Se tekee jotain poikkeuksellista, mitä yksikään yhdysvaltalainen Godzilla-elokuva ei ole onnistunut tähän mennessä vielä tekemään yhtä laadukkaasti - luoda tarinan väkevän ihmisdraaman ympärille, johon Godzilla tuo oman lisäarvonsa läsnäolollaan.
Tämä elokuva saa meidät oikeasti tuntemaan asioita käsiteltävien hahmojen kautta, jotka painivat todellisten ongelmien äärellä puhumattakaan edes radioaktiivisesta jättiläisliskosta. Heillä on henkilökohtaisia dilemmoja käsiteltävänään ja kaikki muu tuntuu vain korostavan risteävien tarinakaarien merkittävyyttä. Emotionaalisesta näkökulmasta katsottuna elokuva onnistuu nostamaan panoksia myös luonnollisempienkin elementtiensä kautta, jotka palvelevat kokonaiskuvaa loistavalla tavalla. Etenkin temaattiset lisäykset tuovat konseptiin astetta vakavampaa otetta.
Seuraavaksi täytyykin todeta, että elokuvan tekninen puoli säkenöi minimalistisessa lähestymistavassaan. Ottaen huomioon, että elokuvan budjetti on noin viidentoista miljoonan dollarin tienoilla, on jälki aivan käsittämättömän poikkeuksellista seurattavaa. Ei ainoastaan, että visuaalisesta näkökulmasta katsottuna materiaali miellyttää silmää monin tavoin, mutta se pistää Hollywood-studioita pyörittäviä johtoportaita peilin eteen ihmettelemään omaa ylilyövää rahankäyttöpolitiikkaa. Elokuva onnistuu erinomaisesti skaalan hahmottamisessa ja sen korostamisessa, mikä ei ole helppo tehtävä alkuunkaan.
Godzilla Minus One on loistava elokuva, joka ei ainoastaan onnistu kertomaan emotionaalisesti latautuneen ja temaattisesti väkevän tarinan, mutta joka onnistuu myös tarjoamaan viihdettä koko rahan edestä. Vaikka elokuva onkin todella perusteellinen tarinallisesta näkökulmasta katsottuna, on siinä kieltämättä muutamia kohtia, joista olisi voinut napsia hieman pintalihaa pois jouhevuuden hiomiseksi. Siitä huolimatta elokuva näyttää sen, että rajallisellakin budjetilla voi saada aikaiseksi jättimäisen skaalan kokonaisuuden ja yllättäen myös poikkeuksellisen toimivan sellaisen.
9. KILLERS OF THE FLOWER MOON
Italialaisen kansalaisuudenkin omistava yhdysvaltalainen Martin Scorsese kuuluu niihin elokuvaohjaajiin, jotka ovat monen vuosikymmenen raskaan työn tuloksena löytäneet itsensä kaikkien aikojen elokuvan tekijöiden keskusteluiden keskiöstä ja syystäkin. Vaikka joillekin tahoille miehen filmografia ei välttämättä olisikaan se mieluisin suuntaus liikkuvien kuvien maailmassa, niin sen vaikutusvaltaisuutta ja painoarvoa taiteelle ei voi mistään näkökulmasta katsottuna kiistää.
Kaksikymmentäviisi elokuvaa myöhemmin Scorsese jatkaa lentoaan Killers of the Flower Moon -tuotoksen muodossa. Vaikka teos onkin loistava monesta näkökulmasta katsottuna, ei se valitettavasti onnistu vakuuttamaan ainakaan mestarillisuudestaan. Kaikessa eeppisessä koreudessaan elokuvalla on nimittäin muutamia ikäviä rakenteellisia ongelmakohtia, jotka jäävät kummittelemaan väkisinkin mielen perukoille negatiivisina seikkoina. Onneksemme nämä seikat eivät kuitenkaan lähetä tuotosta tuonelan porteille asti.
Ottaen huomioon, että Killers of the Flower Moon lähentelee kolmea ja puolta tuntia kokonaisuudessaan, on tahditus varsin sujuvaa ja jollain yllättävällä tavalla jopa mukaansatempaavaa seurattavaa. Vaikka toki lähestymistapa konseptiin onkin varsin hidastempoinen tarinankerronnallisesta näkökulmasta katsottuna, etenee tarina varsin sutjakkaasti ajassa eteenpäin. Tässä elokuvassa ajan käsite on aika sumuinen määrite, johon ei edes katsojana kiinnitä juurikaan huomiota. Olemme nimittäin niin uppoutuneita ja investoituneita ajatuksia herättävän tarinan, sekä sen tarjoamien hahmojen antimiin.
Turhan kiirehtivästä lopetuksestaan huolimatta elokuva pitää sisällään hyvin merkityksellisen tarinan, jota monet eivät todennäköisesti edes tiedä ennalta. Suurempaa kokonaiskuvaa lukuun ottamatta en ole ainakaan itse törmännyt kyseiseen tarinaan aiemmin. On kieltämättä hienoa nähdä, että ohjaaja Scorsese ottaa käsiteltäväkseen näinkin puhuttelevan tapahtumasarjan ja sovittaa sen totuudenmukaisesti elokuvan muotoon, joka ei panttaile armottomuudessaan, eikä vedä kulmia suoriksi vaativien teemojensa edessä.
Sisältö kattaa laajasti materiaalia kulttuurieroista, järjestelmällisestä korruptiosta, sekä ihmisen epäinhimillisestä luonteesta kateuden ja ahneuden myrkyttäessä mielen. Killers of the Flower Moon on loistava elokuva, jolla on kaikki rahkeet yltää korkeimpaan eliittiin toteutuksensa puolesta. Valitettavasti tarinankerronnan tasapainon järkkyessä ja yllättävän erikoisen lopullisen yhteenvedon säestämänä se jää siitä kaivatusta kruunun jalokivestä ikävästi paitsi.
8. THE BANSHEES OF INISHERIN
The Banshees of Inisherin on elokuva, joka pienimuotoisesta ja jokseenkin rajoitteellisesta luonteestaan huolimatta onnistuu yllättämään positiivisesti laadukkuudellaan. Ei ainoastaan, että sen käsikirjoitus on nerokas perimmiltään, mutta sen syväluotaamat teemat saavat varmasti katsojan kuin katsojan investoitumaan sen yksinkertaiseen tarinaan. Elokuva erottuukin puolekseen dialogiin painottuvasta materiaalistaan, joka avartaa käsiteltävää maailmaa loistavasti ja tekee hahmoistaan poikkeuksellisen kiehtovia seurattavia.
Mysteerinen jännite muhii kärsivällisesti pinnan alla odottaen hetkeään, eikä siinä kauaa menekään, kunnes elokuva tarraa katsojan efektiivisesti mukaansa. Kun erikoinen vastakkainasettelu vihdoin potkaistaan käyntiin, on elokuva vahvimmillaan. Ohjaaja Martin McDonagh on hyvin tunnettu nerokkaasta ja oikukkaan leikkisästä dialogistaan, joka tekee konseptista kuin konseptista poikkeuksellisen viihdyttävän seurattavan. Vaikka tarina itsessään ei päällepäin näyttäisikään kovin erikoiselta, tekee syväluotaavat ja moniulotteiset hahmot siitä aina varsin omaperäisen ja merkittävän.
The Banshees of Inisherin käsittelee perimmiltään hyvin mielenkiintoisia teemoja, joihin kaikki katsojat voivat enemmän tai vähemmän samaistua. Ystävyyden merkitys nojaa yleisimmin henkilökohtaisen tulkinnan varaan. Jotkut ystävyyssuhteet erottuvat puolekseen molemminpuolisina symbiooseina, kun taas toiset elävät ikään kuin eriarvoisessa yhteydessä. Tässä elokuvassa tämä tiukaksi kuvailtu side repeää yllättäen täysin juuristaan, mikä saa toisen osapuolen ymmärrettävästikin hämmentyneeksi. Vuosia kestänyt ystävyys alkaa rakoilemaan toisen etääntymisestä, mikä saa vastapuolen hakemaan väkisinkin vastauksia palaviin kysymyksiinsä.
Elokuva sukeltaa myös syvälle psykologian uumeniin käsittelemään silmitöntä epätoivon tunnetta, mikä ajaa hahmoja tekemään peruuttamattomia asioita. Mitä todellinen ystävyys lopulta merkitsee ja miksi se ei koskaan ole satumaista kukilla hyppelemistä? Ihmiset ovat perimmiltään erikoisia eläimiä. Vaikka yritämmekin aina toimia loogisesti ja järkeenkäyvästi tilanteessa kuin tilanteessa, nojaamme kaikki lopulta tunteidemme varaan. Se, mikä joskus oli turvallista ja mielekästä, voi hetkessä muuttua yhdeksi tyhjän kanssa. Samaan aikaan se, mikä tuntui merkityksettömältä, saakin uutta arvoa osakseen.
The Banshees of Inisherin on monella tapaa loistava elokuva, joka tarjoaa astetta epätavanomaisemman elämyksen. Se loistaakin erinomaisen käsikirjoituksensa ja syväluotaavien hahmojensa avustuksella, jotka saavat katsojan investoitumaan näytöllä tapahtuvaan moitteettomasti. Näyttelijät antavat aivan kaikkensa, eikä syyttä heitä olla kehuttu elokuvayhteisöissä. Martin McDonagh tuntuu osuvan jatkuvasti nappiin pienimuotoisilla konsepteillaan, jotka tarjoavat varsin monimuotoisia asioita sekä tarinallisesta, että temaattisesta näkökulmasta katsottuna.
7. SUZUME | すずめの戸締まり
Erinomaisesta Your Name.- ja kiehtovasta Weathering with You -elokuvista tuttu ohjaaja Makoto Shinkai onnistui vakuuttamaan minut siitä, että mies on todellakin yksi aikansa mukaansatempaavimmista ja laadukkaimmista animeohjaajista. Pidän ohjaajaa korkeassa arvossa anime-elokuvien saralla ja ihan syystäkin. Jos jotain olen oppinut hänen teoksistaan, niin ainakin sen, että herran elokuvia kannattaa lähteä katsomaan tietämättä mitään ennakkoon. Suzume -elokuva onnistuu kuin onnistuukin lopulta alleviivaamaan pointtini.
Elokuva alustetaan hyvin mukaansatempaavalla tavalla. Mysteeri polkaistaan käyntiin poikkeuksellisen vakuuttavasti, mikä saa katsojan helposti pauloihinsa. Pääsemme heti kättelyssä käsiksi siihen, minkälaisesta elokuvasta on kyse, vaikka itse sanoma onkin vielä kaukana katsojan ulottumattomissa. Konsepti on kieltämättä hyvin epätavanomainen ja siksi mielettömän kiehtova. Elokuva on kokemus, joka ei paperilla kuulostaisi kovinkaan erikoiselta, mutta yllättäen kyllä ohjaaja Makoto Shinkai saa sen monenlaiset tasot säkenöimään loistavan tarinan keskellä.
Elokuva käsittelee vahvasti rakkauden, menetysten ja trauman teemoja pitkin kestoaan, eikä jälki jätä kylmäksi. Panokset ovat korkealla ja niin myös paineet, joiden kanssa hahmojen täytyy taistella pelastaakseen muut ovien takana vaanivalta tuntemattomalta vaaralta. Ohjaaja antaa elokuvalleen tilaa ja aikaa hengittää, eikä hän pidä itseään katsojansa yläpuolella kertoen kaiken tapahtuvan suoraan tälle valkokankaan toiselle puolelle. Teos antaa pieniä vihjeitä pitkin elokuvaa paljastamatta liikaa sen salaisuuksista.
Toki, pientä syventymistä se vaatii, kun maailma on näinkin monitasoinen, mutta Shinkai onnistuu haastamaan katsojaa omiin tulkintoidensa äärelle. Elokuvassa on myös yllättävän paljon inhimillistä symboliikkaa, joita ovet ja lukot kuvastavat. Animaatiotyyli sekoittaa kaksi- ja kolmiulotteista animaatiota väkevällä tavalla toisiinsa tuntumatta irralliselta toisistaan. Miljööt huokuvat fantasiapanoitteista tunnelmaa ja räikeä värimaailma imaisee katsojan kuin katsojan mukaansa keskelle tyrmäävän upeaa animaatiota.
Yksityiskohtiin panostetaan tarpeen tullen poikkeuksellisen paljon ja välillä ne osataan myös jättää vain ääriviivojen armoille kuvastamaan joko temaattista sanomaa tai kohtauksen luomaa tunnelmaa. Suzume on upean majesteettinen anime-elokuva, joka tarjoaa viihdettä laidasta laitaan loistavasti tasapainotettuna. Dramaattisesta luonteestaan huolimatta teos yllättää myös hilpeällä olemuksellaan, joka tarjoaa jännityksen ja surun keskelle myös hymyä, sekä iloa. Paketti tuntuu hyvin jouhevalta ja mukaansatempaavalta perimmiltään, minkä vuoksi katsoja lähtee salista varmasti hymyissä suin.
6. THE FABELMANS
Yhdysvaltalainen Steven Spielberg on herra, joka kuuluu ehdottomasti elokuvaohjaajien korkeimpaan aatelistoon ja hyvästä syystä. Vaikka meno ei olekaan ollut yhtä lennokasta kuin ennen vanhaan, vastaavat miehen tuotokset yleisimmin taattua laatua. Kun kuulin ensimmäistä kertaa tulevasta The Fabelmans -elokuvasta, olin myyty heti kättelyssä. Konsepti on inspiroitunut perimmiltään ohjaajan omasta elämästä ja perheestä, vaikka varsinainen toteutus nojaakin fiktioperäisiin hahmoihin.
Elokuva onnistuu heti kättelyssä tempaamaan katsojan mukaansa keskelle huolellisesti alustettua alkuasetelmaa, jota lähdetään pikkuhiljaa viemään kohti odotettua päämäärää. Vaikka tiedostammekin jo ennakkoon, että mihin suuntaan tarina lähtisi seuraavaksi suuntaamaan, on matkan varrella paljon mutkia ja käänteitä, jotka pitävät panokset korkealla ja tunnelman vakuuttavasti koholla. Käsiteltävien hahmojen tarinakaariin investoituu moitteettomasti, minkä vuoksi elämys tuntuu astetta uskottavammalta.
Vaikka Spielbergin edellisenä ohjauksena toiminut West Side Story -uudelleenfilmatisointi olikin vaikuttava teknisestä näkökulmasta katsottuna, tuntui siitä puuttuvan se kaivattu sielukkuus ja aito inspiraatio, mikä olisi tehnyt kokemuksesta merkityksellisemmän. Onneksemme tämä elokuva päättää vääntää nupit kaakkoon siinä asiayhteydessä. Ei ainoastaan, että The Fabelmans onnistuu miellyttämään sydämellisellä ja syväluotaavalla sisällöllään, mutta sen monimuotoinen olemus saa kenet tahansa pauloihinsa.
Elokuvasta huokuu rakkaus liikkuvia kuvia kohtaan, mikä välittyy näytön toiselle puolelle mitä upeimmalla tavalla. Se herättää tunteita puoleen, jos toiseenkin, eikä vähempää voi ohjaajalta rehellisesti edes oletuksena odottaa. The Fabelmans ei ehkä onnistu ihan kirkkainta valokeilaa itseensä suunnata Spielbergin filmografiasta puhuttaessa, mutta se on ehdottomasti yksi niistä tapauksista, jotka jokaisen kannattaisi nähdä ainakin kerran elämässään.
(ARVOSTELU LUETTAVISSA PIAN)
5. DECISION TO LEAVE | 헤어질 결심
Eteläkorealainen elokuvaohjaaja Park Chan-wook tuli minulle tutuksi vasta muutama vuosi sitten, kun aloitin oman ''pyhiinvaellukseni'' itämaiseen elokuvakulttuuriin. Korealaiset elokuvat ovat alkaneet viime vuosien aikana saamaan yhä enemmän ja enemmän huomiota osakseen myös valtavirtayleisön edessä. Vaikka kassamagneettien huipulle onkin vielä mittavasti matkaa jäljellä, ovat tavanomaisemmatkin katsojat alkaneet kiinnostumaan tuotannoista aivan erilailla kuin ennen vanhaan.
Park Chan-wook on tullut vuosien varrella tutuksi väkivaltaisista ja omalla tavallaan masentavista rakkaustarinoistaan, jotka jäävät kyllä elämään mielen perukoille katsastuksen jälkeen. Decision to Leave -elokuva seuraa samankaltaisia teemoja ja ideoita sisältönsä puolesta, mutta tuo ne astetta maanläheisemmin ja uskottavammin valkokankaalle katsojien vastaanotettavaksi. Jos väkivalta on ollut suuressa osassa ohjaajan tyyliä, niin tällä kertaa painotus kääntyy enemmänkin ihmisten välisiin suhteisiin ja tunteisiin, joita lähdetään kiristämään tilanteen edetessä.
On kiehtovaa nähdä, kuinka elokuva leikittelee katsojan tunteilla. Vaikka se ei ehkä olekaan yhtä aggressiivinen tai vauhdikas kuin monet muut ohjaajan tuotokset, on sillä tarjottavanaan aivan omanlaisensa koukku, joka tarraa vaikuttavasti mukaansa. Lajityyppien välillä hypitään hyvin sulavalla tavalla pitkin elokuvaa ja se, jos mikä, erottuu positiivisesti puolekseen. Kissa-hiiri -leikki alkaa saamaan monenlaisia kiehtovia elementtejä käsiteltäväkseen, eikä monimuotoisuuden tai syvyyden puutteesta voi edes tämän teoksen yhteydessä puhua.
Tarinankerronta on maagista seurattavaa kaiken kaikkiaan. Ei ainoastaan, että tarina itsessään kerrotaan miellyttävän vangitsevalla otteella, mutta ohjaaja Park Chan-wook käyttää aktiivisesti hyväkseen hienovaraisia keinoja, joilla korostetaan visuaalista esillepanoa ja tarinankerrontaa entisestään. Teos on täynnä symbolistisia merkityksiä, jotka tuovat konseptille entistä enemmän painoarvoa. Ne kohdistuvatkin enemmän ihmissuhteisiin ja sosiaaliseen kanssakäymiseen, jotka sitten herättävät monenlaisia ajatuksia ja vertauskuvia katsojien mielessä tarinan edetessä.
Hitchcockimainen Decision to Leave on loistava elokuva, joka tarjoaa hyvin vangitsevan tarinan vastaanotettavaksi. Vaikka Park Chan-wookin työksi se onkin varsin kesy materiaaliltaan, keskittyy se olennaisesti tunteisiin ja ihmissuhteiden kiehtoviin koukeroihin, jotka nitovat kokonaisuuden symbolistisesti yhdeksi näppäräksi ja syväluotaavaksi kokonaisuudeksi. Vaikka elokuva onkin loppua kohden ennalta-arvattava, onnistuu se viimeistelemään aloittamansa kauniin murskaavalla tavalla jääden myös mielen perukoille elämään.
4. AFTERSUN - PÄIVÄMME AURINGOSSA | AFTERSUN
A24-studio on onnistunut vuosien varrella jättämään tavalla tai toisella oman jälkensä ihmisten sydämiin ja mitä merkityksellisimmillä tavoilla. Kuten monet varmasti jo tietävätkin, olen itsekin aina pitänyt näistä pienimuotoisista, mutta kontekstuaalisesti rikkaista konsepteista, jotka herättävät useimmiten vahvoja tunteita erilaisten tarinoidensa voimin. Niistä tuntuu yleensä huokuvan enemmän elämää ja ne tarjoavat samaistuttavia teemoja käsiteltäväksi, jotka jäävät myös elämään mielen perukoille.
Aftersun - päivämme auringossa on elokuva, joka ei vaikuta alkuun kovinkaan erikoiselta tapaukselta - ainakaan päällepäin. Se nojaakin vahvasti ''tässä ja nyt'' -kategoriaan, jossa katsoja heitetään keskelle jo käynnissä olevaa tarinakaarta seuraamaan arjen etenemistä ja eskaloitumista. Koska debytanttiohjaajana toimiva Charlotte Wells lähestyy konseptiaan niin hienovaraisella tavalla, on sen seuraavaa suuntaa ja päämäärää vaikea hahmottaa ainakaan ennakkoon.
Tarina on poikkeuksellisen riippuvainen päähahmoistaan ja heidän vahvoista harteistaan. Jos he eivät toimisi elokuvassa konseptuaalisella tasolla tai näyttelijät eivät onnistuisi välittämään hahmoja uskottavasti näytön toiselle puolelle katsojien koettavaksi, voisi koko elokuvan potentiaali valua ikävästi hukkaan. Onneksemme päähahmot ovat kuitenkin yllättävän samaistuttavia ja miellyttäviä tapauksia, minkä vuoksi investoituminen heihin ei jää vain ajatuksen tasolle.
Elokuva riepottelee katsojaa emotionaalisella tasolla ja ajoittain jopa todella brutaalisti. Vaikka päällepäin se maskeeraakin itsensä hyvän mielen tarinana, tapahtuu pinnan alla paljon vaativampia asioita, jotka on tarkoituksellisesti jätetty elämään katsojan tulkinnallisen hahmottamisen taidon haastamiseksi. Rakkaus ja menetys ovat elokuvan suurimpia kulmakiviä, joiden varaan koko konsepti lopulta nojaa omalla painollaan.
Aftersun - päivämme auringossa on yksi niistä elokuvista, joka pitää vain kokea. Se herättää paljon ajatuksia ja tunteita, joita alkaa melkein automaattisesti peilaamaan omaan elämäänsä. Nämä tulkinnalliset seikat nojaavatkin todella paljon siihen, että minkälainen katsoja on kyseessä. Yhdet näkevät elokuvan sanoman tietyllä tavalla ja toiset ehkä löytävät pinnan alta muutakin pohdiskeltavaa. Läheiset ihmiset ovat kuitenkin kaiken keskiössä ja heidän kanssaan vietetyn ajan merkitys korostetaan kauniisti pitkin tarinaa.
(ARVOSTELU LUETTAVISSA PIAN)
3. BARBIE
Jos olisin kuullut kymmenen vuotta sitten Mattel-yhtiön Barbie-lelun olevan suuren näytellyn valtavirtaelokuvan keskipisteenä, olisin pitänyt ideaa suoraan sanottuna järkyttävänä. Vaikka julkistuksenkin aikaan olin hyvin skeptinen sitä kohtaan, alkoivat epäilyt kääntymään yllättäen palavaksi odotukseksi. Yllätyksekseni sain elokuvan, joka ei ainoastaan nostanut vaativia ajatuksia tapetille, mutta joka räjäytti tajuntani monimuotoisella ja -ulotteisella luonteellaan.
Elokuva on hyvin itsetietoinen ja se tekee sen asian myös hyvin selväksi heti kättelyssä. Puhumattakaan siitä, että se alkajaisiksi parodioi 2001: Avaruusseikkailu -elokuvaa huvittavalla tavalla, mutta se alkaa sen jälkeen poikkeuksellisen rohkeasti kritisoimaan Mattelin ja Barbien aiheuttamaa maailmanlaajuista huumaa, sekä kulttuurista vaikutusta pitkin elokuvaa antaen sille aivan uudenlaisen merkityksen. Maailma herää upealla tavalla eloon ja tarjoaa mitä mukaansatempaavimman kokemuksen katsojan vastaanotettavaksi.
Vaikka elokuva seuraakin kasvutarinaansa hyvin traditionaaliseen tapaan, tapahtuu taustalla ja pinnan alla lukuisia käsittämättömiä asioita, joiden ei edes uskoisi olevan läsnä tämän sortin konseptissa. Tekijät nostavat monenlaisia ideologioita ja maailmankuvia tarjottimelle käsiteltäväksi kritisoiden kärkkäästi molempia ääripäitä oivan käsikirjoituksensa avustuksella, joka leikkisällä luonteellaan vangitsee katsojan kuin katsojan täysin lumoonsa. Barbie tarjoaa hyvin filosofisen katsauksen itsetutkiskeluun liittyen.
Kuka olen, miksi olen ja mikä minun kuuluisi olla? Näitä ajatuksia on varmasti jokainen katsoja joskus miettinyt suuremmassakin mittakaavassa. Mietimme, että mikä on roolimme tässä jatkuvasti muuntautuvassa maailmassamme, jossa käsitykset siitä ja ideologiat venyvät vuosien vieriessä entistä korkeimpiin sfääreihin. Minkälaista olisi elää oman turvallisen maailmakuvan rajoissa toimivassa yhteiskunnassa, joka on ajatuksen tasolla niin täydellinen? Onko se todellisuudessa edes täydellinen ilman eriäviä mielipiteitä ja ristiriitaisia ominaisuuksia?
Ohjaaja Greta Gerwig onnistuukin korreloimaan näitä syväluotaavia teemoja väkevästi oikeaan elämään, joiden keskellä elämme päivittäin. Barbie on sensaatiomainen elokuva, joka tarjoaa väriä, iloa, surua ja unohtumattomia elämyksiä. Materiaali yllättää täysin moniulotteisella ja itsetietoisella luonteellaan, joka valloittavasti ravisuttaa katsojastaan kaikki tunteet tarjottimelle koettavaksi. Elokuva ei tyhjänpäiväisyyksiin aikaansa tuhlaile, vaan käyttää kaiken potentiaalinsa loisteliaasti olennaisiin ja merkityksellisempiin asioihin, jotka jäävät elämään vielä lopputekstien jälkeenkin.
2. TÁR
Tár on yksi niistä elokuvista, joka putosi eteemme kuin salama kirkkaalta taivaalta. En tiennyt elokuvan olemassaolosta kuin vasta silloin, kun ensimmäiset markkinointimateriaalit julkaistiin. Kiinnostukseni nousi kuitenkin nopeasti pilviin sen myötä. Tár on poikkeuksellisen omaperäinen ja moniulotteinen teos perimmiltään. Ei ainoastaan, että se haastaa katsojaa pohdiskelevalla ja ajoittain jopa filosofisella luonteellaan, mutta se asettelee sanomansa symbolistisen tulkinnallisella tavalla näytölle vastaanotettavaksi.
Elokuva ei ole sellainen tapaus, joka välttämättä puhuttelee jokaikistä silmäparia, minkä vuoksi se voikin joistain katsojista tuntua puuduttavalta kokemukselta. Ottaen huomioon, että sen megalomaaninen kesto on reilut kaksi ja puoli tuntia, on ihan ymmärrettävää, ettei nykyajan kärsimättömät ihmiset pysty välttämättä keskittymään sen tarjontaan ihan loppuun asti. Ohjaaja Todd Field käsittelee elokuvaansa ikään kuin klassista sävellystä konsanaan, joka kysyy kysymyksiä jatkuvalla syötöllä antamatta koskaan suoraa vastausta juuri mihinkään.
Se aaltoilee säkeestä seuraavaan herättäen samalla vangitsevaa uteliaisuutta ja monenlaisia erilaisia tunteita katsojassaan. Field tarjoaa vaadittavat työkalut, joista me, katsojat, itse rakennamme oman näkemyksemme ja mielipiteemme käsiteltävään asiaan. elokuva ei näytä ainoastaan yhtä kolikon sivua tarinansa avartamiseksi, vaan se haastaa meitä ajattelemaan avoimemmin ja monipuolisemmin. Se on sitten ihan katsojasta itsestään kiinni, että minkälaisen tulkinnan hän haluaa materiaalista muodostaa.
Tár on poikkeuksellisen moniulotteinen ja vangitseva kokemus perimmiltään, joka jää varmasti kiehumaan mielen perukoille pidemmäksikin aikaa. Se ei ainoastaan haasta katsojaa vaativien teemojen muodossa, mutta pistää todella töihin totuuden selvittämiseksi. Parastahan tässä on se, että totuus jää tulkinnan varaan, minkä vuoksi on vaikea pistää lopullista pistettä i-kirjaimen päälle. Todd Field purkaa tarinansa hyvin kärsivällisellä luonteella tuoden pikkuhiljaa yhä enemmän ja enemmän käänteitä sekoittamaan horjuvaa pakkaa entisestään.
Jännitys kiristyy tilanteen eskaloituessa ja elokuva suuntaa kohti todellista crescendoa, joka jättää positiivisella tavalla kylmäksi. Teknisesti elokuva on vangitsevaa seurattavaa. Kuvaus on korkeatasoista ja miellyttävää seurattavaa, eikä sen visuaalinen intiimisyys jää myöskään taka-alalle kummittelemaan. Musiikki nostattaa tunnelmaa ja antaa elokuvalle vaadittavaa potkua kohtaukseen kuin kohtaukseen. Lajityypeillä leikitellään paikoitellen efektiivisellä tavalla, vaikka pääpaino nojaakin väkevään draamaan. Tár on merkityksellinen elokuva, jonka jokaisen kuuluisi nähdä arkaluonteisesta aihealueestaan huolimatta.
1. OPPENHEIMER
Brittiläis-yhdysvaltalainen elokuvaohjaaja Christopher Nolan on varmasti tullut tutuksi jokaiselle liikkuvien kuvien suurkuluttajalle - miksei tavanomaisellekin. Mies on onnistunut vuosien edetessä tarjoamaan toinen toistaan huikeampia ja säväyttävämpiä elämyksiä valkokankaille katsojien vastaanotettavaksi, eikä loppua tunnu näkyvän lähimaillakaan. Oppenheimer-elokuvassa Cillian Murphyn esittämää J. Robert Oppenheimeriä, teoreettista fyysikkoa, joka toimi avainasemassa ensimmäisten ydinaseiden kehittämisessä osana Manhattan-projektia.
Nämä tapahtumat veivät maailman atomiaikaan, jota pidettiin sekä ''nykyaikaisuuden ruumiillistumana'', että maailmanlaajuisena riskinä ydinsodan uhan noustessa pilviin. Elokuvan tarina kerrotaan käytännössä kokonaisuudessaan päähahmon näkökulmasta katsottuna. Saammekin alustuksen aikana hyvin selkeän kuvan siitä, minkälainen ihminen hän oli ja minkä sortin elämää hän joutui työnkuvansa vuoksi elämään. On järkyttävää nähdä, kuinka Oppenheimer joutuu pakon edessä kehittämään jotain niinkin tuhoisaa pitääkseen puntit tasoissa.
Vaikka tiede onkin hänelle pakkomielle ja intohimo, joutuu hän käyttämään sitä pakon edessä jonkin pahan luomiseen, jotta se voisi mahdollisesti estää entistä suuremman pahan tapahtumisen. Tunteilla leikitelläänkin pitkin elokuvaa rajulla otteella, sillä vaikka Oppenheimer tiedostaa luomuksensa piilevät vaarat, joutuu hän ristiriitaisella tavalla työskentelemään inhimillisyyttään vastaan saavuttaakseen edes väliaikaisen rauhan ympärillä kiehuvaan maailmaan. Elokuva koostuu monesta eri ajanjaksosta, jotka etenevät kärsivällisesti lomittain kohti yhtenäistä lopputulemaa.
Vaikka tarinaa kerrotaankin varsin epätavanomaisella tavalla, tuntuu se syventävän kokonaiskuvaa jatkuvasti edetessään. Joillekin katsojille elokuva voi olla toki puuduttavaa seurattavaa, koska pituuttakin on massiiviset kolme tuntia, mutta en itse ainakaan tuntenut sen suureellisuutta liiallisena juuri missään vaiheessa. Ohjaaja onnistuu nimittäin vangitsemaan katsojan tiukasti kiinni hetkeen kuin hetkeen tarjoten samalla mitä tiivistunnelmaisen ja monimuotoisen elämyksen vastaanotettavaksi.
Oppenheimer on pysäyttävän upea elokuvaelämys, joka ei ainoastaan vangitse katsojaa mennessään, mutta tarjoaa tälle poikkeuksellisen ajankohtaisia ja vaativia teemoja pohdiskeltavaksi. Skaala on massiivinen ja niin on myöskin itse esillepano, joka hakee vertaistaan laadukkuudessaan. Rakkaus lajia kohtaan välittyy aukottomasti näytön toiselle puolelle ja Christopher Nolan tarjoaa jälleen kerran elokuvaelämyksen, josta ei kannata jäädä paitsi.
Vihdoin! Tämän vuoden suurimmat onnistujat ja vaikuttavimmat tähdenlennot saatiin vihdoin käsiteltyä läpi uudemman kerran ja seuraavaksi voi hyvin mielin keskittyä vuonna 2024 julkaistaviin teoksiin, joiden paljastamista olen odottanut vesi kielellä. Odotetuimpien elokuvien listalle tiemme nyt vie!
Kirjoittaja: Ilja Malakeev, 31.12.2023
Lähteet: kansikuvat www.impawards.com, trailerit www.youtube.com
Kommentit
Lähetä kommentti