Taas on yksi vuosi on kulunut ja on aika pistää nähdyt elokuvat järjestykseen. Tällä listalla silmäillään vuoden suurimpia pettymyksiä ja hutilyöntejä, jotka olisi voinut jättää joko suosiolla tekemättä tai joita olisi voinut suunnitella hieman huolellisemmalla otteella. Nämä elokuvat saivat joko verenpaineeni nousemaan vihasta, tunteeni aneemisiksi mitäänsanomattoman materiaalinsa valossa tai jotain siltä väliltä.
Jokaisen elokuvan kohdalla on pieni saateteksti, jossa kuvaillaan elokuvan toteutusta ja niiden alta linkki varsinaiseen arvosteluun (jos olen sellaisen tohtinut tekemään nimikkeestä). Lisämainintana nostaisin, että kyseessä ovat elokuvat, jotka ovat saaneet joko virallisen teatterikierroksensa valkokankailla tai vuokrausmahdollisuuden Suomessa kuluneen vuoden puolella. En täten laske esimerkiksi yksittäisiä festivaalinäytöksiä tai -kierroksia mukaan. Ei muuta, kun pistetään homma liikkeelle ja elokuvat julki!
KUNNIAMAININNAT
Elokuvavuosi oli edellisten tapaan täynnä pettymyksiä, sieluttomia uutukaisia ja turhia lisäyksiä, joita ilmankin olisi varmasti selvinnyt mainiosti. Listoilla oli muutamia yksittäisiä tapauksia, jotka olisivat ehkä ansainneet paikkansa kymmenen huonoimman joukossa, mutta eivät yksinkertaisesti mahtuneet mukaan.
Gearbox Software -videopeliyhtiön kehittämä Borderlands-videopelisarjaan perustuva samanniminen elokuvasovitus sai kuin saikin monen vuoden sunnitteluprosessin ja jatkuvien tuotanto-ongelmien jälkeen vääjäämättömän julkaisunsa. Eli Rothin inspiraation lähteenä elokuvalle toimi hänen ulostava koiransa, jonka tämä ikuisti videolle. Elokuvaa voisi kuvailla yhtenevällä lopputuloksella, koska sillä ei visuaalista ilmettä lukuun ottamatta ole juuri mitään tekemistä alkuperäismateriaalinsa kanssa.
Ohjaaja Jeff Chanin samannimiseen lyhytelokuvaan pohjautuva Code 8 sai yllättäen kodin Netflix-striimauspalvelulta. Vaikka ensimmäisen osan perusteella konsepti olikin varsin kiehtova ajatuksen tasolla, tarvitsi se jotain mullistavaa päästäkseen kunnolla jaloilleen. Jatko-osa, vaikka hiuksenhienosti edeltäjäänsä parempi onkin, ei onnistu vieläkään pääsemään puhuttelevan ideansa varsinaiseen ytimeen. Mitäänsanomattomaksi räpellykseksi tämäkin lopulta jää, enkä usko, että sillä on enää muuta annettavanaan.
Lift on Netflix-alkuperäiselokuva, jolta en tietenkään ennakkoon odottanut paljoakaan ilotulituksia. Markkinointimateriaali näytti jo kättelyssä jokseenkin kehnolta ja sitä itse elokuvakin lopulta oli kokonaiskuvassa. Matalimmasta aidasta jatkuvasti itseään eteenpäin rämpivä toimintaelokuva tuntuu jatkuvasti yllättävän omaperäisyytensä puuttumisella. Toki, se yrittää kovasti miellyttää katsojaa toiminnan ja komedian voimin, mutta sekin on parhaimmillaan köykäistä, minkä vuoksi kokemus jää vain turhauttavaksi ajan haaskaukseksi.
10. THE STRANGERS: CHAPTER 1
The Strangers -elokuva on yksi niistä tapauksista, joka otti hyvin kulutetun idean käsiinsä ja onnistui veistämään siitä jotain todella vakuuttavaa. Jatko-osa oli menestyksen myötä enemmän fakta kuin toiveajattelua, vaikka sellaiseksi se meinasikin muuttua pitkittyneen tuotantolimbon seurauksena. Parjatun jatkon jälkeen huhut uudesta mahdollisesta The Strangers-elokuvatrilogiasta alkoivat rantautumaan katsojien korviin. Kaikki osat kuvattaisiin peräkkäin ja niiden ohjauksesta vastaisi suomalainen Renny Harlin.
Epäilykset alkoivat tietenkin nousemaan automaattisesti herran viimeaikaisiin tuotoksiin peilaten, enkä rehellisesti oikein ymmärtänyt syytä uudelleenfilmatisoinneille. Tekijät kuitenkin vakuuttelivat kaikkia siitä, että kyseessä olisi syvällisempi sukellus murhaajien juuriin ja heidän tarkoitusperiinsä. Skeptisyydestäni huolimatta päätin antaa ohjaajalle mahdollisuuden yllättää, sillä onhan sen määre olla tutustumiskierros kyseiseen maailmaan uusille katsojille, mutta tiedä häntä.
Elokuvatrilogian ensimmäinen osa on lähes identtinen kuvasta kuvaan ja sanasta sanaan kopio alkuperäisestä elokuvasta, joka pitää sisällään jo kaukaa näkyvän ''juonenkäänteen''. Koska osia on kolme tarjolla, on odotettavaa, että vähintään yksi päähahmoista selviää kaiken päätteeksi. Jännitystä ei täten ole tarjolla alkuunkaan, minkä vuoksi katsastus tuntuu vain ajan haaskaukselta. Alkuperäisen elokuvan monesti katsoneena voin varmuudella todeta, ettei sillä ole mitään uutta tai mullistavaa tarjottavanaan ainakaan ensimmäisen osan turvin.
Muutokset, jos niitä sellaisiksi voi kutsua, ovat niin minimalistisia ja tarpeettomia kokonaiskuvassa, etteivät ne muuta elokuvan olemusta tai luonnetta juuri mihinkään suuntaan tehdäkseen siitä yhtään tarpeellisemman koettavan. Elokuvan on määre toimia ''tutustumiskierroksena'' kyseiseen maailmaan uusille katsojille, mutta miksi? Tarjolla on kuitenkin jo aivan mainio alkuperäinen elokuva, jonka voisi katsoa. No, ei se raha itsestään tietenkään ilmesty nenän eteen. Täytyyhän sitä kokeilla kaikkea vai mitä?
(ARVOSTELU LUETTAVISSA PIAN)
9. WINNIE-THE-POOH: BLOOD AND HONEY 2
Kaikkea sitä näkeekin elämänsä aikana. Saimme pari vuotta takaperin tietää, että Nalle Puh -aiheinen elokuva olisi ilmestymässä valkokankaille brittiläiseltä debytanttiohjaajalta. Lähestymistapana olisi kuitenkin kauhu, mikä kieltämättä herätti kiinnostuksen monissa elokuvafanaatikoissa. Ottaen huomioon, että Puolen hehtaarin metsä ja sen söpöt asukit pohjautuvat A. A. Milnen ja E. H. Shepardin rakastettuihin lastensatuihin, on radikaali muutos rikkoa lapsenmielistä kaavaa näin armottomalla tavalla.
Järkyttävään myrskynsilmään joutunut elokuva haukuttiin maailmalla aivan lyttyyn, mutta se keräsi teatterikierroksellaan aivan mielettömät tienestit, mikä taas varmisti sen, että matka jatkuisi vähintäänkin jatko-osan turvin. Samoihin aikoihin saimme myös tietää, että tekijät kaavailivat The Twisted Childhood Universe -nimellä puettua elokuvasarjaa, joka ottaisi rakastetuimpia lastenkirjoihin perustuvia hahmoja ja sijoittaisi ne raakoihin liikkuviin kauhusatuihin katsojien koettavaksi.
Winnie-the-Pooh: Blood and Honey 2 on elokuva, joka tuntui ennakkoon kuin pakkohoidolta konsanaan. Ottaen huomioon edellisen osan laadun, oli reilua sanoa, etten itse henkilökohtaisesti odottanut elokuvaa innolla. Onnistuiko se peittoamaan edes pohjamudissa rämpivän ensimmäisen osan? Yllätyksekseni on todettava, että jatko-osa onnistuu parantamaan laatuaan siitä huomattavasti, mutta sehän ei kerro tietenkään koko totuutta.
Vaikka elokuva onkin selkeästi panostanut enemmän esillepanoonsa ja muutamiin muihin raakoihin yksityiskohtiinsa, on se siitä huolimatta aikamoinen kalkkuna, vaikka sen voissa paistaisi. Tarinallisesti siltä ei kannata odottaa mitään maata mullistavaa - onhan sen määränpää ja perimmäinen tarkoitus todella yksinkertainen loppupeleissä. Viihteenä se toimii vain paikoitellen muutaman veikeän tappokohtauksen muodossa, mutta muuta tämäkään osa ei juurikaan tarjoa.
(ARVOSTELU LUETTAVISSA PIAN)
8. THE CROW
Massiiviseen kulttisuosioon noussut Crow on elokuva, joka ei minua kokemattomana katsojana säväyttänyt ensimmäisellä katselukerralla paljoakaan. Uusintayrityksellä sen vaikutus valkeni kuitenkin paljon kirkkaammin ja selkeämmin. Edesmenneen näyttelijä Brandon Leen muistoa kunnioittaen alkuperäisen elokuvan ohjannut Alex Proyas yritti vuosien mittaan kovasti estää uudelleenfilmatisoinnin tekemisen, mutta tässä sitä lopulta sitten ollaan.
Elokuvaa yritettiin saada aktiivisesti jaloilleen jo ennen 2010-luvun käännettä. Aivan mielipuolisen limbon ja kirjavien suunnitelmien vaihdosten seurauksena The Crow sai kuin saikin lopulta ensi-iltansa. Edellisen osan kannattajat eivät tietenkään julkistuksesta pitäneet, enkä rehellisesti myöskään minä itse. En nimittäin nähnyt mitään syytä uuden elokuvasovituksen tekemiselle, mutta niin se maailma vain pyörii tätä nykyä. Syyt ovat hyvin selkeät ja läpinäkyvät, vaikka tekijät sanoisivatkin mitä tahansa.
Elokuvana The Crow on varsin mitäänsanomaton ja ponneton turhake, joka yrittää kovasti saada katsojia puolelleen uuden lähestymistapansa ansiosta. Valitettavasti lupaavista alustavista piirteistään huolimatta siitä on vaikea saada mitään otetta etenkään tarinan ensimmäisen puoliskon aikana, sillä alkuperäisen elokuvan katsoneena tiedämme tasan tarkkaan mihin tarina tulisi lopulta johtamaan. Vaikka goottimaisuus onkin vain osittain läsnä, puuttuu siitä täysin se tunnelmallisuus, mikä teki edeltäjästä niin rakastetun ihmisten keskuudessa.
Toki, elokuvalla on pari ihan kiehtovaakin yksityiskohtaa tarjottavanaan ja ajoittain visuaalinen ilme yllättää kaikessa harmaahkossa luonteessaan, mutta kokonaiskuvassa se ei vedä kuitenkaan vertoja edes alkukantaisesti alkuperäiseen visioon verratessa. Se onkin tässä se pääpointti. Miksi ''korjata'' asiaa, mikä ei tarvitse korjaamista? Miksi emme yritä parantaa kehnoiksi jääneitä ajatuksen tasolla kiehtovia elokuvia, jotka tarvitsisivat kohennusta? Raha - siksi.
(ARVOSTELU LUETTAVISSA PIAN)
7. REBEL MOON - PART TWO: THE SCARGIVER
Yhdysvaltalainen Zack Snyder on ollut ehdottomasti yksi 2020-luvun käänteen kohutuimpia elokuvaohjaajia, joka on operoinut niin sanotusti myrskyn silmässä jo pidemmän aikaa. Herran filmografia pitää sisällään paljon tyyliä ja lupaavia piirteitä, mutta kovin vähän sitä tukevaa laatua, minkä vuoksi hänen yleinen imagonsa arvostettuna ohjaajana onkin alkanut kieltämättä heikentymään ajan edetessä, mikä on sääli nähdä.
Itselleni Snyder on yksi niistä tapauksista, jotka ovat joskus onnistuneet herättämään kiinnostukseni elokuvia kohtaan uudestaan. Siitä kiitos kuuluu tietenkin hänelle, mutta valitettavasti mies on sittemmin aiheuttanut enemmänkin turhautumista ja hämmennystä omilla alkuperäisillä ideoillaan. Viimeisimpänä ihmetyksenä toimi Netflix-striimauspalvelussa julkaistu Rebel Moon - Part One: A Child of Fire -elokuva, joka tuntui vain kiteyttävän ohjaajan työhön kohdistunutta kritiikkiä entisestään.
Jokseenkin lupaavan alun jälkeen ensimmäinen osa päätti vajota nopeasti mitä pinnallisemmille ja ennalta-arvattavimmille teille alustaakseen toisen osan tapahtumat. Jatko-osa törmää edeltäjänsä tapaan samoihin haasteisiin ja itsestään selviin rakenteellisiin valintoihin, joista se ei meinaa millään päästä eroon kestonsa aikana. Tämä johtuu paljolti siitä, että varsinainen alustus on perimmiltään sen verran laiskasti käsikirjoitettu ja toteutettu keskinkertaisuus, että sitä on vaikeaa enää lähteä korjailemaan kuntoon luonnollisten ratkaisujen kautta.
Rebel Moon on paperilla sellainen konsepti, joka olisi voinut toimia sarjana huomattavasti paremmin. Ei sen takia, että se olisi tarjonnut välttämättä taattua laatua, vaan koska itse sisältö vaatii enemmän hiomista ja pohjustamistyötä puhjetakseen edes osittain kukkaan. Ohjaajan aiempien töiden tuntien voi myös argumentoida sitä, että lähestymistapa itsessään on ollut väärä alusta asti. Aina kun on kyse jostain ''alkuperäisestä'' ideasta, tuntuvat herran tuotokset laahaavan pohjamudissa syystä tai toisesta.
Snyderista sanotaankin useasti, että hän tarjoaa enemmän tyyliä kuin sisältöä, eikä se väite ei ole edes kaukaa haettua loppujen lopuksi. Vaikka visio onkin todella kunnianhimoisella tasolla ja tyylikkyys kumpuaa materiaalista, tuntuu sen pinnallisuus vain turruttavan pidemmän päälle. Onhan muutamat kuvat ihan komeita katsottavia, mutta eivät ne itsessään tuo valitettavasti mitään lisäarvoa heikolle hahmoille ja sitäkin laiskemmalle käsikirjoitukselle. Se vain toimii ikään kuin häiriötekijänä, jolla luodaan illuusio ''hyvästä'' elokuvasta.
6. NIGHT SWIM
Night Swim on kauhuelokuva, joka pohjautuu vuonna 2014 julkaistuun samannimiseen lyhytelokuvaan. Ohjauksesta vastaa samaisen lyhytelokuvankin nikkaroinut Bryce McGuire, joka inspiroivasti debytoi isolla kankaalla omalla luomuksellaan. Vilkaisin mielenkiinnosta ennakkoon myös kyseisen lyhytelokuvan päästäkseni käsiksi itse konseptiin ja vaikka idea onkin kiehtova perimmiltään, jätti se kieltämättä hieman epämääräisen tunteen jälkikäteen.
Olen ymmärtänyt, että monilla on fobia vedestä, joka hirvittää ajatuksenkin tasolla. Itselleni tämä aihe ei ole kuitenkaan yhtä arka, jotta voisin siihen samaistua autenttisesti. Toki, esimerkiksi valtameri, joka jatkuu jatkumistaan miltei pohjattomana saattaa kuulostaa hieman karmivalta ajatukselta, kun ottaa huomioon, että pelko tiedostamattomasta on jatkuvasti läsnä. Kun idea viedään kuitenkin astetta pienempään mittakaavaan, on sen efektiivisyys enemmänkin katsojan silmissä.
Vaikka ideansa puolesta konsepti kuulostaakin aika huvittavalta paperilla, on siinä jotain epätavanomaista kaiken kaikkiaan, mistä voisi parhaana päivänä saada jotain pätevääkin aikaiseksi. Jostain ihmeen syystä tekijät ovat kuitenkin päättäneet käyttää ohjekirjasta lähes jokaisen kliseen ja ennalta-arvattavimman ratkaisun, minkä kauhuelokuvaan on vain mahdollista ahdata. Samaan aikaan se ei onnistu edes niillä avuilla tuomaan mitään järkevää tai efektiivistä pöydälle, kun puhutaan itse materiaalista.
Tämä voi toki johtua siitä, että konsepti on peräisin todella ontosta lyhytelokuvasta, jonka mytologiakin on avoin kuin tulkinta itsessäänkin. Ohjaaja Bryce McGuire on nimittäin vielä sen verran kokematon asemassaan, että tällainen hyppy tähtiin saattaa olla liiankin suuri debytoivalle tekijälle. Parhaimmillaan tällaisissa tilanteissa voi ideaa viedä astetta pidemmälle syvällisemmän pohdiskelun kautta, mutta tässä tapauksessa tulee selkeästi ilmi, että rahkeet eivät vain ole riittäneet konseptin avartamiseen.
Tarinallisesti elokuva kadottaa potentiaalinsa jo ennen puolta väliä, eikä se koskaan tunnu toipuvan siitä. Teknisestä näkökulmasta katsottuna elokuva yrittää parhaansa mukaan maustaa materiaaliaan epätavanomaisemmilla visuaalisilla ratkaisuilla. Jotkut niistä toimivat ihan hyvin ajatuksen tasolla, mutta koska emme välitä tarinasta, hahmoista tai mistään muustakaan näytöllä näkemästämme, jäävät ne vain hetkittäisiksi mieltymyksiksi vailla potkua.
5. MEAN GIRLS
Mean Girls on vuonna 2024 ensi-iltansa saanut komediapainotteinen musikaalielokuva, joka pohjautuu vuonna Broadwayllä 2018 esitettyyn samannimiseen musikaaliin, joka taas perustuu Mark Watersin ohjaamaan vuonna 2004 ensi-iltansa saaneeseen samannimiseen elokuvaan. Alkuperäinen Mean Girls -elokuva on yksi niistä tapauksista, jonka katsomista panttailin syystä tai toisesta viimeiseen saakka.
Vasta hiljattain päätin repäistä laastarin irti ja vilkaista kyseisen teoksen ensimmäistä kertaa. Yllätyksekseni nautin kokemuksestani odotettua enemmän, minkä vuoksi kysymykset alkoivat nousemaan pinnalle uudelleenfilmatisoinnin tarpeellisuudesta. Tarina on nimittäin lähes identtinen alkuperäiseen elokuvaan verrattuna muutamia yksittäisiä seikkoja lukuun ottamatta. Voisin käytännössä vain kopioida tuon tarinakuvauksen tekstiin mukaan, eikä se eroaisi todellisuudesta juuri ollenkaan.
Voin sanoa heti alkuun, että tuomioni tulee olemaan armoton ja se johtuu monesta periaatteellisestakin syystä. Olen nimittäin elänyt siinä oletuksessa, että kyseinen uusintafilmatisointi toisi jonkinlaisen uuden käänteen konseptiin. Näin se elokuvan markkinointimateriaali antoi ainakin ennakkoon ymmärtää. Valitettavasti tuo iskulause on pääosin täyttä puppua, minkä vuoksi olenkin niin ärtynyt lopputulokselle.
Alkuperäinen Mean Girls tiesi tasan tarkkaan minkälainen elokuva se halusi perimmiltään olla. Tämän vuoksi se onkin pysynyt niin helposti lähestyttävänä ja ikonisena kaikkien näiden vuosienkin jälkeen. Mitä ilmeisimmin sen äärelle palaaminenkaan ei ole tuntunut suosiota kumoavan. Uusintafilmatisointi taas yrittää kopioida edeltäjänsä magiaa toistamalla lähes kaiken toteutuksen kuvasta kuvaan ja sanasta sanaan, mutta vailla mukailevaa vaikutusta tai potkua.
Ei ainoastaan, ettei se tiedä minkälainen elokuva se haluaisi perimmiltään olla, mutta sillä ei ole edes omaa pohjaa, minkä pohjalta lähteä rakentamaan jotain oikeasti merkittävää ja mielekästä uuden sukupolven mukaansa tempaamiseksi. Sen argumentin voi kyllä tehdä, että jos uusintafilmatisointi on se versio, minkä näkee ensimmäisenä, voi se jopa tavallaan ajaa asiansa ennen alkuperäisen version katsomista. Toisinpäin katsottuna se ei vain toimi millään tasolla.
4. VENOM: THE LAST DANCE
Vuonna 2018 Sony Pictures -tuotantoyhtiö vetäisi ehkä erikoisimman korttinsa pöytään mitä tulee supersankarielokuviin - nimittäin yksinoikeutetusti Venom-antisankariin keskittyvän elokuvan. Tätä ihmeteltiin laajalti kannattajien keskuudessa, sillä hahmon syntytarina ei periaatteessa toimi ilman Hämähäkkimiestä. Siitä huolimatta pelonsekavin odotuksin uteliaat katsojat ryntäsivät elokuvateatteriin saamaan kysymyksilleen vastauksia.
Vaikka elokuvasta voikin olla montaa mieltä, onnistui se tienaamaan varsin mojovan summan lippuluukuilla, mikä merkitsi vain yhtä asiaa - lypsämisen alkamista. Koronaviruspandemian jälkimainingeissa Venom: Let There Be Carnage -jatko-osa teki jo tuloaan ja ensimmäisen osan tapaan se tienasi todella hyvin ympäri maailmaa, mikä meinasi vääjäämättömästi sitä, että trilogialle oli tulossa vähintään sen päättävä osa. Onnistuiko se vakuuttamaan toteutuksellaan vai oliko kaikki rahkeet käytetty jo?
Venom: The Last Dance on tapaus, joka heittää viimeisetkin toivon rippeet olkansa yli tehdäkseen rahaa lippuluukuilla kannattajien kustannuksella. Vaikka Venom-elokuvatrilogialla onkin ollut muutamia yksittäisiä lupaavia piirteitä tarjolla, jättävät tekijät ne tietoisesti roikkumaan vailla mitään varsinaista järkevää syytä keskittyäkseen niihin ''parempiin'' elementteihin. Se täytyy kyllä todeta, että ensimmäisestä elokuvasta lähtien on ollut poikkeuksellisen selvää, että laatu ja sen tarjoaminen on suoraan sanottuna toissijaista tekijöille.
Vaikka ensimmäinen osa onkin kaikessa keskinkertaisuudessaan osittain jokseenkin viihdyttävää katsottavaa, onnistuu ensimmäinen jatko-osa lopulta vetämään konseptin aivan naurettaville teille. Trilogian päättävä osa päättää jatkaa samalla radalla vailla sen suurempaa yrittämistä tai halua tarjota katsojan ajankäytölle minkäänlaista arvoa, mikä on kieltämättä ärsyttävääkin kokea näin vastaanottavana osapuolena. Tarinalliset ratkaisut tuntuvat nimittäin huononevan pitkin kestoa, sillä ideat tuntuvat loppuvan kuin seinään jo heti kättelyssä.
Ei, en oleta tietenkään, että sarjakuvahahmoon perustuva elokuva välttämättä tarjoaisi sen suurempaa opetusta hahmojen koettavaksi tai sukelluksia inhimillisyyden ytimeen, mutta edes jonkin sortin tarkoitus elokuvalla täytyy olla, jotta siihen voisi rehellisesti edes jollain tasolla katsojana investoitua. nimikkohahmon kiusallinen ja tuskallinen viimeinen tanssi valkokankailla, jonka olisi voinut mielellään välttää. Elokuva on tarinallisesti täysin mitäänsanomaton, tunnelmallisesti turhauttavan monotoninen ja audiovisuaalisesti todella ailahteleva sekasikiö, jonka haluaisi mahdollisimman nopeasti vain unohtaa.
3. IMAGINARY
Kauhun genren suurimpiin tuotantoyhtiöihin kuuluva Blumhouse on ollut aikamoinen anomalia jo yli kokonaisen vuosikymmenen ajan. Kyseessä on yhtiö, joka löysi erinomaisen tavan tienata hurjia määriä rahaa ''alirahoitetuilla'' kauhuelokuvillaan. Vaikka materiaalin laatu onkin poukkoillut rajusti mittarilla, ovat tienestit ovat olleet kuitenkin suurimmilta osin varsin vaikuttavaa seurattavaa. Tämä lähestymistapa ei kuitenkaan anna katsojan näkökulmasta katsottuna kovin luotettavaa kuvaa yhtiöstä, mutta sehän on toissijaista vastapuolelle.
Imaginary on yliluonnollinen kauhuelokuva, jonka ohjauksesta vastaa yhdysvaltalainen Jeff Wadlow. Herra on vastannut aiemmin esimerkiksi Kick Ass 2-, Truth or Dare-, sekä Fantasy Island -elokuvista. Oli täten reilua sanoa, etteivät odotukset uutta elokuvaa kohtaan olleet kovinkaan korkealla. Skeptisyydestäni huolimatta lähdin katsomaan elokuvaa ''avoimin mielin''. Sanotaanko näin, että hyvin varhaisessa vaiheessa katsastusta katsojalle tulee ilmi se, että elokuvan ongelmat ovat suuria ja jatkuvasti läsnä.
Toiveita ei nostata myös sekään, että se astuu jatkuvasti jokaiseen lajityypin sudenkuoppaan ja kliseeseen, minkä se voi edestään vaan löytää. Seuraamme tarinan muovautumista nopealla tahdilla, eikä jälki tunnu todellakaan vakuuttavan. Hahmot jäävät vähäisistä yrityksistä huolimatta todella yksiulotteisiksi ja väljiksi vastaanotettaviksi. Yksikään heistä ei onnistu herättämään minkäänlaisia tuntemuksia tai merkityksellistä ajateltavaa elokuvan suhteellisen mielenkiintoiseen ideaan peilatessa.
Kliseistä puhumattakaan tuotos tuntuu vain matelevan nopeatahtisuudestaan huolimatta läpi tylsän tarinansa. Muista elokuvista hyvin selkeästi lainaileva Imaginary ei edes yritä keksiä omia ideoita tai nokkelia yhdistelmiä tehdäkseen konseptistaan edes jollain tasolla uniikimman. Ei sillä, etteikö sillä olisi mahdollisuutta siihen. Valitettavasti se ei pakota katsojaa purra hammasta ollenkaan. Ne harvinaiset hetket, jolloin hyppysäikäytyksiä esiintyy näytöllä, pilataan ne joko laiskojen artististen ratkaisujen johdosta tai yleisen ponnettomuutensa takia.
On kieltämättä ikävä parjata elokuvaa kaikesta, mitä näytölle on ikuistettu, mutta jos laatu on tätä tasoa ja halu näyttää näin matalalla, niin miten kritiikkiä voisi edes rehellisesti pyörtää? Suhteellisen lupaavasta konseptista huolimatta juuri mikään ratkaisu ei tunnu tarjoavan mitään tavanomaisesta poikkeavaa muistettavaa jälkikäteen puhumattakaan toimivuudesta. Konseptista voisi saada aikaiseksi ihan pätevänkin elokuvan nojaten psykologiaan syvemmin, mutta näillä eväillä ei yksinään pitkälle pötkitä ilman selkeää suuntaa.
2. MADAME WEB
Vuonna 2018 Sony Pictures -tuotantoyhtiö aloitti oman Hämähäkkimies-antagonistien maailmaan sijoittuvan elokuvasarjan, jonka olisi tarkoitus tuoda suosittuja ja valkokankailla ennennäkemättömiä hahmoja. Heidän täytyi ensin herättää Marvel-kannattajien kiinnostus suositulla Venom-hahmolla, jota he pääsivätkin lypsämään kahden keskinkertaisen elokuvan verran. Tämän jälkeen kokeilu lähti haarautumaan uusiin suuntiin Morbius-elokuvan myötä, joka sai lopulta vitsin maineen julkaisunsa alla.
Nyt olikin aika avartaa maailmaa entisestään Madame Web -elokuvalla. Sony's Spider-Man Universen neljännestä elokuvasta vastaa ensikertalaisena toimiva brittiläinen S. J. Clarkson ja sen käsikirjoituksesta Morbiuksesta tutut tekijät, mikä lupaili kyllä hurjaa ''menestystarinaa''. Sanotaanko näin, että vaikka konseptuaalisesti elokuva pitääkin sisällään muutamia mielenkiintoisia ideoita ja mahdollisuuksia, pitävät tekijät kädenjäljellään huolen siitä, että sitä potentiaalia ei täytetä missään vaiheessa, eikä muodossakaan.
Madame Web on erikoislaatuinen anomalia, jota ei pysty ihan suoranaisesti sanoiksi pukemaan. Vaikka pinnallisesti se pitääkin sisällään pinnallisen suoraviivaisen tarinan, pahvisia pelinappuloita ja köykäisen vastakkainasettelun, tuntuu toteutus poikkeuksellisen epätasaiselta, huolimattomalta ja monesta näkökulmasta katsottuna jopa luokattomalta. Ei ainoastaan, että elokuvassa ei ole alkuunkaan tarttumapintaa, mutta se ei tunnu edes yrittävän suurimman osan ajasta.
Tarinallisesti se yllättää jatkuvasti toinen toistaan järkyttävimmillä ratkaisuillaan, jotka eivät lopulta johda mihinkään. Käsikirjoitus tuntuu vain huononevan tilanteen edetessä, eikä naurettava dialogikaan helpota asiaa ollenkaan. Käsiteltävät hahmot ovat parhaimmillaan yksiulotteisia ja paperinohuita, minkä vuoksi emme katsojina saa minkäänlaista sidettä heihin luotua tarinan edetessä. Elokuvan mysteeripuoli voisi teoriassa kiinnostaa paperilla, mutta koska tekijät päättävät kertoa kaiken katettuna pöytään, ei senkään vaikutus pidä kovin kauaa pintaansa.
Teknisestä näkökulmasta katsottuna elokuva sekoittaa pakkaa toden teolla. Ei ainoastaan, että monet visuaaliset ratkaisut tuntuvat päälle liimatuilta ja silmiinpistäviltä, mutta ne eivät tuo kaoottisuudellaan mitään lisäarvoa kokonaiskuvaan. Tuotannollisesti Madame Web vaikuttaa todella halvalta kyhäelmältä, jonka primitiivisyys korostuu entisestään rivien välistä. Huvittavin aspekti elokuvassa on se, että Madame Web ja Hämähäkkinaiset ovat vain kiusoittelua tulevaan, jota emme koskaan tule näkemään.
1. UGLIES
Uglies on Netflix-striimauspalvelussa julkaisunsa saanut seikkailupainotteinen scifielokuva, jonka ohjauksesta vastaa McG-taiteilijanimellä tunnettu yhdysvaltalainen ohjaaja Joseph McGinty Nichol. Se perustuu Scott Westerfeldin kirjoittamaan vuonna 2005 julkaistuun samannimiseen dystooppiseen romaaniin. Itselleni alkuperäismateriaali on täysin tuntematon tapaus entuudestaan, joten odotukseni elokuvaa kohtaan olivat kuin avoin kirja konsanaan. Auttoiko se ollenkaan? Ei juurikaan...
Alkuun on todettava, että katsojana en kuulu välttämättä elokuvan kohderyhmään ja se on ihan sanomattakin selvää. Päätin kuitenkin antaa sille mahdollisuuden yllättää, jos vaikka sillä olisi jotain merkittävämpääkin sanottavaa. Konseptin puolesta elokuva vaikuttaa nimittäin todella puhuttelevalta ja ajankohtaiselta. Vaikka maailma onkin radikalisoitunut dystooppisen maailmankuvansa puolesta, on siitä nostettavissa paljon samaistuttavia elementtejä oikeaan elämään verrattavaksi.
Uglies on tuotos, joka tuntuu karikatyyrimäisimmältä versiolta itsestään vastaavanlaisiin elokuviin verratessa. Ei ainoastaan, että se osuu miltei uskonnollisesti joka ikiseen laiskaan kliseeseen ja pinnalliseen ratkaisuun, mihin sen on mahdollista osua, mutta konseptin varsinainen taka-ajatus tuntuu jäävän täysin toissijaiseksi muun materiaalin rinnalla. Toki, pieniä vivahteita kiehtovuudesta on materiaalissa nostettavissa, mutta näille hetkille ja ideoille ei anneta juurikaan mahdollisuuksia kehittyä.
Tarinan alustuksesta sen eskaloimiseen asti elokuva juoksee kuin sitä ajettaisiin takaa jatkuvasti. Tämä tarpeeton eteenpäin lentäminen tekee vain sen, ettemme pääse oikein missään vaiheessa käsiksi käsiteltäviin hahmoihin tai heitä ympäröivään maailmaan, joilla olisi varmasti paljon enemmänkin tarjottavanaan. Investoitumisen puute aiheuttaa myös sen, ettei mikään myöskään tartu matkan varrella. Seuraamme vain tilanteen ''kehittymistä'' ja sen vääjäämätöntä loppua, joka sekään ei tarjoa resoluutiota.
Hahmojen välinen dialogi on kuin pahamaineisen tekoälyn tuotosta parhaimmillaan. Hahmot ovat itsessäänkin kuin ohut ulkokuori konsanaan. Ei sisältöä, eikä mitään muutakaan uniikkiutta katsojille tarjottavaksi. Tämän vuoksi materiaali tuntuu kokonaisuudessaan niin pinnalliselta ja jo moneen kertaan nähdyltä ilmestykseltä. Vellomme käytännössä vain keskellä tyhjiötä vailla selkeää suuntaa tai sen kummallisempaa tarkoitusta.
Uglies on jopa naurettavan sieluton ja ponneton elokuva kaiken kaikkiaan. Itseironisesti sen vaikutus vastaa ikään kuin lobotomiaa konsanaan. Kaikkien rakenteellisten vajavaisuuksien lisäksi elokuvan tekninen puoli tuntuu jääneen 2010-luvun väärälle puolelle. Visuaaliset efektit - johon se nojaa niin vahvasti koko painollaan - erottuvat kyllä puolekseen, mutta ei toivotulla tavalla. Jos elokuva olisi julkaistu noina edellä mainittuina aikoina, olisi se voinut istua joukkoon ehkä hiukan paremmin.
Vihdoin! Tämän vuoden suurimmat pettymykset ja hirvittävimmät sekasikiöt on saatu nyt vihdoin käsiteltyä läpi uudemman kerran ja seuraavaksi voi hyvin mielin keskittyä vuoden 2024 parhaimpiin teoksiin, joiden paljastamista olen odottanut vesi kielellä. Elokuvavuosi 2024 on ollut tavanomaisempaa parempi, mikä nostattaa listan odotuksia entisestään, mutta onneksi löysimme lopulta tällekin listalle päteviä ehdokkaita. Parhaimpien elokuvien listalle tiemme nyt vie!
Kirjoittaja: Ilja Malakeev, 30.12.2024
Lähteet: kansikuvat www.impawards.com, trailerit www.youtube.com
Kommentit
Lähetä kommentti