Vuoden 2022 huonoimmat elokuvat

 

Taas on siis yksi vuosi on kulunut ja on aika pistää nähdyt elokuvat järjestykseen. Tällä listalla silmäillään vuoden suurimpia pettymyksiä ja hutilyöntejä, jotka olisi voinut jättää joko suosiolla tekemättä tai joita olisi voinut suunnitella hieman huolellisemmalla otteella. Nämä elokuvat saivat joko verenpaineeni nousemaan vihasta tai tunteeni aneemisiksi mitäänsanomattoman materiaalinsa valossa. Jokaisen elokuvan kohdalla on pieni saateteksti, jossa kuvaillaan elokuvan toteutusta ja niiden alta linkki varsinaiseen arvosteluun (jos olen sellaisen tohtinut tekemään nimikkeestä). Ei muuta, kun pistetään homma liikkeelle ja elokuvat julki!

10. HALLOWEEN ENDS

Halloween-elokuvat heräsivät Michael Myersin mysteerin tapaan takaisin henkiin vuonna 2018 David Gordon Greenin ensimmäisen samannimisen jatko-osan muodossa, joka toimisi uutena jatkumona John Carpenterin alkuperäiselle osalle. Vastaanotto oli alkuun hieman skeptisen oloista, mutta ajan kanssa se löysi tiensä elokuvasarjan kannattajien sydämiin. Vuonna 2021 ensi-iltansa saanut Halloween Kills taas lähti mässäilemisen tielle kokeilemaan onneaan ja taso olikin sen mukaista. Vastaanotto oli karumpaa ja syystäkin. Halloween Ends jatkaa trendiä hyvin ristiriitaisena elokuvana ja monestakin näkökulmasta katsottuna.

 

Ei ainoastaan, että se tuntuu ajautuvan täysin sivutielle elokuvasarjan kokonaisvaltaisen tarinakaaren suhteen, mutta sen varsinainen kulminoiminenkin jää ikävästi puolivillaiseksi. Arvostan toki tekijöitä siitä, että he yrittävät tuoda jotain erilaista tarjottimelle, mutta kun sen äärelle ei kuitenkaan uskalleta jäädä ja sukeltaa syvemmälle, kompastelee konsepti lopulta omiinkin jalkoihinsa sen seurauksena. Kuten aiemmatkin osat, Halloween Ends ottaa itsensä hyvin vakavasti, mikä on mielestäni ihan hyvä ratkaisu näin elokuvasarjan pitkäjänteisyyden kannalta. Tunnelma on hyvin synkkä ja alakuloinen, mikä taas korostaa vakuuttavasti Haddonfieldissä läpikäytyä traumaa ja sen ikiaikaista vaikutusta ihmisiin.

 

Valitettavasti varsinaiset ongelmat kumpuavatkin rakenteellisessa mielessä inspiroimattomasta käsikirjoituksesta ja heikoista käänteistä, jotka ajavat elokuvan lopulta alas mukanaan. Vaikka Halloween Kills ei kovin kummoinen elokuva ollutkaan perimmiltään, oli siinä enemmän sitä vaadittavaa spektaakkelimaisuutta kuin tässä elokuvasarjan päättävässä osassa. Toki on hienoa nähdä kaiken päättyvän alkuperäisten hahmojen varaan, mutta kun takaisinmaksu tuntuu niin minimalistiselta, ei voi kuin ihmetellä lopputulosta. Ottaen huomioon, että yli puolet elokuvasta keskittyy toissijaisiin hahmoihin, on vaikea saada kaikkea intoa irti, kun varsinaiset voimat lyövät lopulta hynttyyt yhteen.

 

Uskaltaisinkin väittää, että kyseisellä elokuvalla on pienoinen identiteettikriisi päällä, minkä vuoksi emme saa mistään näkökulmasta katsottuna juuri mitään merkityksellistä irti puhumattakaan tunnearvoista. Halloween Ends on turhauttava elokuva kokonaisuudessaan, vaikka konseptia yritetäänkin venyttää moneen suuntaan. Tarina yllättää sekä kaavasta poikkeavalla tuoreudellaan, että pettää järkyttävän mitäänsanomattomilla käänteillään, jotka vain sekoittavat pakkaa entisestään. Ikävintä on huomata, että konsepti tuntuu pitävän sisällään pätevän elokuvan ja uskaliaita piirteitä, mutta kun toteutus jää näinkin heikoksi, ei voi muuta kuin pettyä näkemäänsä.

(LUE LISÄÄ)

 

9. RESIDENT EVIL: WELCOME TO RACCOON CITY

Capcomin luoma Resident Evil -pelisarja kuuluu ehdottomasti selviytymiskauhupelien aatelistoon, joten sen suosiota on turha edes kyseenalaistaa. Vaikka itselleni pelisarja tulikin enemmän tutuksi vasta 2010-loppupään julkaisujen myötä, on kokemusta alkuperäisistä peleistä kertynyt lapsuudenkin mittaan jossain määrin. Vasta pelisarjan seitsemäs osa, Resident Evil 7: Biohazard, onnistui herättämään kiinnostukseni alkuperäismateriaaliin ja lähdin avoimin mielin tutkimaan pelisarjan omaperäistä ja moniulotteista historiaa.

 

Paul W. S. Andersonin Resident Evil -elokuvat olivat enemmän tai vähemmän pettymyksiä materiaaliltaan, minkä vuoksi toivoinkin, että jonain päivänä saisimme tunnollisemman adaptaation elokuvan merkeissä. Kun Resident Evil: Welcome to Raccoon City -elokuva vihdoin julkistettiin maailmalle, leijui ilmassa toivon kipinä, joka voisi antaa konseptille uuden alun elokuvien maailmassa. Resident Evil: Welcome to Raccoon City on kaikesta lupaavuudestaan huolimatta valitettavan köykäinen elokuva kaiken kaikkiaan. Kokonaisvaltainen tarina on yhdistetty Resident Evil- ja Resident Evil 2 -videopeleistä, mikä on kieltämättä aika mielenkiintoinen veto tekijöiltä.

 

He ovat päättäneet myös tuoda kaikki ensimmäisten videopelien merkittävimmät hahmot mukaan huppeloimaaan keskelle turmiota. Eipä siinä muuten mitään valitettavaa olisi, mutta monilla heistä ei tunnu olevan minkäänlaista funktiota tarinassa, minkä vuoksi he jäävätkin järkyttävän ohkaisiksi vastaanotettaviksi. Jos katsoja on videopelejä pelannut, niin yksityiskohtien yhdisteleminen auttaa elokuvan seuraamista jonkin verran, mutta ensikertalaiselle tämä on suoraan sanottuna kuin sekava vuoristorata konsanaan. Tarinallisesti elokuva on hyvin vajaavainen, minkä vuoksi se tuntuukin käytännössä vain hyppelehtivän paikasta toiseen päämäärättömästi etsiessään perimmäistä tarkoitustaan.

 

Seuraamme, kuinka järkyttävän aliravitut hahmot etenevät kaupungin keskellä mättäen vastaantulevia lihansyöjiä pataan. Asioita tuntuu tapahtuvan kuin lonkalta konsanaan, minkä vuoksi katsoja jää enemmän pudistamaan päätään pettymyksestä kuin yllätyksestä. Vaikka ensimetreillä vaikuttaisikin siltä, että elokuvalla on kiehtova asetelma ja mytologia avattavanaan, sortuvat tekijät pian turvautumaan pelkästään suoraviivaiseen toimintaan, joka ei edistä konseptin kiehtovia poliittisia ja inhimillisiä teemoja alkuunkaan - puhumattakaan tilanteen mielenkiintoisesta historiasta.

Resident Evil: Welcome to Raccoon City on valitettavan huono elokuva, joka tuntuu näin jälkikäteen enemmän rahastukselta kuin todelliselta yritykseltä. Vaikka se pitääkin sisällään monia yksityikohtaisesti kiehtovia yhtäläisyyksiä ja lupaavia piirteitä audiovisuaalisesta näkökulmasta katsottuna, sortuu rakenteellinen puoli järkyttävän epäjohdonmukaiseen poukkoiluun. Elokuva on perimmiltään kuin joku pelaisi pelit läpi ja kertoisi samalta istumalta mitä siinä on tapahtunut.

(LUE LISÄÄ)

8. FIRESTARTER

Yhdysvaltalaisen Keith Thomasin toisena kokopitkänä projektina toimiva Firestarter on uusintafilmatisointi vuonna 1984 ilmestyneestä samannimisestä elokuvasta, joka jäi hiukan varjoihin julkaisunsa jälkeen. Vaikka kirjailijan kannattajat elokuvasta tietävätkin, on se monilta mennyt täysin ohi. Nyt oli kuitenkin herättää tarina uudestaan henkiin Blumhousen tekijöiden voimin ja katsoa, miten tuotos tällä kertaa menestyisi valkokankailla.

Vaikka ennakko-odotukseni olivatkin hyvin alhaiset, en uskonut sen jättävän näin poikkeuksellista tyhjän olon tunnetta sisälleni. Stephen Kingiä kannattavana tahona on tavanomaista huomata, että hänen työhönsä perustuvat filmatisoinnit tuntuvat enemmän vajoavan pettymysten puolelle kuin mihinkään muuhun. Vaikka konseptit ja niiden kiehtovat alkuasetelmat ovatkin tekijöillä vapaasti käytettävissä, tuntuu katsojasta monesti kuitenkin siltä, etteivät he onnistu tai halua saada kaikkea potentiaalia irti tarinoista, jotka ovat täynnä sitä.

Elokuva yrittää epätoivoisesti pitää palettinsa tarpeeksi tiukkana ja jouhevana, mutta sen mateleva luonne ei auta kuitenkaan asiaa ollenkaan. Seuraamme katsojina, kuinka juosten alustettua asetelmaa lähdetään eskaloimaan pikkuhiljaa kohti vääjäämätöntä loppua, joka ei tunnu oikein osuvan maaliinsa. Käsiteltävä maailma tuntuu valitettavan ontolta ja synteettiseltä, mikä vaikeuttaa katsojan emotionaalista investoitumista konseptiin entisestään. Ei ainoastaan, että koko elokuva tuntuu niin sieluttomalta ja inspiroimattomalta, mutta se kierrättää järkyttävän määrän jo entuudestaan tuttuja kliseitä ja käänteitä kestonsa aikana.

Vaikka mestarilliseksi ei Carrietä muistuttavaa konseptia voi ideankaan puolesta leimata, tuntuu sillä olevan valoa tunnelin päässä tarjolla painostavan mysteerin muodossa, jota olisi voinut käyttää enemmän tarinaa eteenpäin puskevana voimana. Konseptin tausta ja tärkeät yksityiskohdat jäävät hyvin etäisiksi, minkä vuoksi katsojan on vain kylmän viileästi arvattava omassa mielessään, mitkä asiat ovat johtaneet mihinkin ja kuinka tilanne on sittemmin alkanut eskaloitumaan pidemmälle. Vaisu Firestarter on kierrätettyjen kliseiden ja ennalta-arvattavien käänteiden karnevaali, joka ei ainoastaan huku omaan yksitoikkoisuuteensa, mutta jättää katsojan lamaantuneeksi hukatun ajan menetyksestä.

 

Jos jotain positiivista voi elokuvasta sanoa, niin nostaisin tarjottimelle John Carpenterin loistavan musiikin, jota elokuva ei todellakaan ansaitse. Visuaalisestikin elokuva jää sieluttoman värittömäksi, vaikka efektit ajoittain ajavatkin asiansa tilanteesta riippuen. Näyttelijöistä on luonnollisesti vaikea saada parempaa irti, kun käsikirjoitus on näin alkeellisella tasolla, joten heitä ei voi esillepanosta syyttää. Firestarter on monien muiden Stephen King -filmatisointien tapaan järkyttävä pettymys, josta puuttuu halu ja inspiraatio kokonaan.

(LUE LISÄÄ)

7. DON'T BREATHE 2

Don't Breathe -elokuva onnistui kuin onnistuikin menestymään lippuluukuilla keräten paljon kehuja teatterikierroksellaan. Tietenkin sen seurauksena studio päätti viipyilemättä lähteä kyhäillemään jatko-osaa sille. On heti alkuun tosiaan todettava, että koko ajatus jatko-osasta ihmetytti toden teolla. Ei ainoastaan, että sille ei tuntunut olevan mitään tarvetta perimmiltään, mutta sekä konseptuaalisesta, että loogisesta näkökulmasta katsottuna elokuvalla ei pitänyt olla edes alkukantaista jalansijaa olla edes alustavassa harkintavaiheessa.

Don't Breathe 2 on juuri sellainen elokuva kuin sen uskoisi ennakkoon olevan - järkyttävän luokaton. Se tuntuukin perimmiltään siltä, että se olisi ottanut haltuunsa jonkun hylätyn käsikirjoituksen arkistoista ja yhdistänyt ensimmäisestä elokuvasta tutun hahmon osaksi sitä ikään kuin tehden kokonaisuudesta uskottavan jatkumon. Jatko-osa harvemmin kuitenkin mukailee edeltäjänsä tyyliä ja omaperäistä lähestymistapaa, minkä vuoksi se tuntuukin irtautuvan alkuperäisestä visiosta - etenkin kontekstuaalisesta ja esteettisestä näkökulmasta katsottuna.

Norman Nordstrom on varsin erikoinen valinta elokuvan päähahmoksi. Ottaen huomioon aiemmat tapahtumat, on hänen koettelemuksiinsa lähes mahdoton investoitua sen aikana - puhumattakaan samaistumisesta. Miehen taakse on vaikeaa asettua puhtaalla omatunnolla. Kaiken sen jälkeen, mitä opimme hänestä edellisessä elokuvassa, on absurdia ajatella, että käsityksemme hänestä muuttuisi juuri ollenkaan jatko-osan aikana. Tekijät yrittävät toki kovasti tehdä miehestä odottamatonta sankaria, mutta se ei toimi alkuunkaan ohjaajien kontekstuaalisella tasolla eriävien visioiden tuloksena.

Tarina itsessäänkin yllättää inspiroimattomalla alkeellisuudellaan ja väkinäisellä luonteellaan, jota en olisi ihan odottanut edellisenkin osan käskirjoittaneelta kaksikolta. Ei ainoastaan, että suurin osa käsiteltävistä hahmoista ovat yksiulotteisia ja ylilyöviä perimmiltään, mutta itse tarina tuntuu kadottavan ainoan järkeenkäyvän suuntansa jo ennen ensimmäistä varsinaista välienselvittelytilannetta. Käänteet tuntuvat vajoavan yhä syvemmälle ja syvemmälle mutaan, mitä enemmän niitä ruvetaan tarinan aikana viljelemään. Asioita ei helpota yhtään sekään, että antagonisteina toimivat rikolliset tekevät naurettavia ratkaisuja pitkin elokuvaa pitääkseen tarinan jotakuinkin hengissä.

Don't Breathe 2 on sekä idealtaan, että toteutukseltaan varsinainen pannukakku, joka ei paljoakaan anna ajalleen vastinetta. Elokuvassa on asiansa ajavaa toimintaa, josta voi mahdollisesti nauttia sellaisenaan ilman tarinallista kontekstia, mutta loppupeleissä se ei sitä pelasta vääjäämättömältä turmiolta. Moraalisesta näkökulmasta katsottuna elokuva on aivan järjetön, eikä sen logiikkaankaan kannata rahojaan pistää likoon. Hahmot ovat parhaimmillaan pinnallisia ja juonenkäänteet järkyttäviä, mikä varmistaa sen, että kokemus jää vain inspiroimattoman väkinäiseksi taaperrukseksi.

(LUE LISÄÄ)

6. MORBIUS

Vuonna 2018 Sony Pictures -tuotantoyhtiö aloitti oman Hämähäkkimies-maailmaan sijoittuvan elokuvasarjan, jonka olisi tarkoitus tuoda suosittuja ja valkokankailla ennennäkemättömiä hahmoja. Heidän täytyi ensin herättää Marvel-kannattajien kiinnostus suositulla Venom-hahmolla, jota he pääsivätkin lypsämään jo kahden keskinkertaisen elokuvan verran. Nyt oli aika kuitenkin avartaa maailmaa entisestään Morbius-elokuvalla, joka perustuu Marvel-sarjakuvakustantamon samannimiseen hahmoon.

Sony Pictures -tuotantoyhtiön oma Hämähäkkimies-universumi on alkanut muutaman viimeisen vuoden aikana muodostumaan ja vaikka laatu onkin ollut hieman kateissa, on elokuvissa aina ollut tilkka käyttämätöntä potentiaalia odottamassa purkautumistaan. Sanotaanko nyt näin, että vaikka asia onkin ollut näin jo alusta asti, ei tunnu Sony saavan kiehtovista hahmoistaan edelleenkään mitään järkevää irti. Morbius on kuin onkin hukattu mahdollisuus, joka jatkaa keskinkertaisen elokuvauniversumin ahdinkoa entisestään. Tämä on sääli nähdä, sillä käsiteltävät hahmot ovat hyvin kiehtovia itsessään.

Rakenteellisesta näkökulmasta katsottuna elokuva on kyllä aikamoinen sekasotku. Vaikka tarina itsessään vaikuttaisikin alkutekijöidensä puolesta lupaavalta ja kiehtovalta, onnistutaan se ajamaan törmäyskurssille jo ensimmäisen viidentoista minuuttisen aikana. Ei ainoastaan, että katsojina emme välitä hahmoista tai tapahtumista juuri ollenkaan, mutta elokuvalla tuntuu olevan alusta asti käänteinen ajatusmalli omasta identiteetistään. Se ei välitä rakenteellisista yksityiskohdista tai tuikitavallisesta logiikasta, joka antaisi sille edes vähän uskottavuutta.

 

Ennen kuin sanotte mitään vastaan, niin ei - en odota supersankarielokuvalta liikoja, kun pyydän jonkin sortin uskottavuutta. Vaikka konsepti käsitteleekin fantasiapainoitteisia yksityiskohtia ja ideologioita, sijoittuvat tapahtumat kuitenkin ''tavalliselta tuntuvaan maailmaan'', jossa on tietyn sortin sääntöjä. Jos niitä ei seuraa alkuunkaan, niin lentää melkeinpä kaikki muukin työ romukoppaan perässä. Morbius-elokuvassa asioita tapahtuu kuin tyhjästä, eikä yksityiskohtiin paneuduta ollenkaan, minkä vuoksi kokemus muuttuu enemmänkin arvaamattomaksi huviajeluksi kuin miellyttäväksi elokuvaelämykseksi.

Morbius on valittettavan ennalta-arvattava, mitäänsanomaton ja inspiroimaton elokuva, joka tuhlaa kaiken potentiaaliinsa laiskaan tusinamateriaaliin ja suunnattomaan harhailemiseen. Tarina ei selkäkarvoja nostata millään tasolla, eivätkä näyttelijätkään saa alkeellisen yksiulotteisista hahmoistaan mitään merkittävää irti. Verenhimoista kauhua on elokuvalta turha odottaa, minkä vuoksi tunnelmallisestikin se tyytyy jatkuvasti vähempään. Kauhupainoitteisuutta olisi voinut ehdottomasti käyttää keskeisemmin hyödyksi, sillä tässä muodossa elokuva tuntuu perimmiltään vain ylivilkkaalta sotkulta, josta ei tunnu saavan mitään tunnetta irti - etenkään positiivisessa mielessä.

(LUE LISÄÄ)

5. PRISONERS OF THE GHOSTLAND

Ikoninen Nicolas Cage on viime vuosien aikana onnistunut löytämään itselleen liudan vannoutuneita kannattajia, jotka kulttimaiseen tapaan ylistävät kaikkia hänen töitään maasta taivaisiin. Toki, jotkut näistä töistä ovat tahallisesti ylilyöviä tapauksia, kun taas osa ovat tahattomia väärinkäsityksiä. Cagen viime vuosien elokuvia seuranneena on pakko myöntää, etten odottanut Prisoners of the Ghostlandiltä kovinkaan paljoa ennakkoon. Ottaen huomioon, että herra on alkanut valikoimaan entistä hulvattomampia ja hullumpia projekteja, on ihan odotettavissa, ettei jälki aina luultavasti vastaisi toiveita.

 

Toivoinkin puolueettomuuteni ja avoimuuteni riittävän tässsä tapauksessa, mutta oliko se tarpeeksi loppujen lopuksi? Sanotaanko näin, että vaikka konsepti itsessään kuulostaakin varsin kiehtovalta tapaukselta, ei toteutus vastaa mahtipontista lähestymistapaa juuri ollenkaan. Vaikka Prisoners of the Ghostland voisikin parhaimmillaan yllättää monimuotoisuudellaan ja filosofisella syvällisyydellään konseptinsa puolesta, tekijät päättävät ottaa päinvastaisen lähestymistavan siihen esittäen sen olevan moniulotteinen ja ajatuksia herättävä perimmiltään. Varsinainen totetus jää kuitenkin jopa yllättävän pinnalliseksi ja inspiroimattoman mitäänsanomattomaksi.

 

Ideoista ei ohjaajalla tunnu olevan siitä huolimatta pulaa, sillä elokuva tarjoaa aika mielipuolisia älynväläyksiä pitkin kestoaan. Valitettavasti niiden yhdstelemisessä ja asettelemisessa on kuitenkin rutkasti parantamisen varaa. Käsiteltävä maailma itsessäänkin kuulostaa kuin suoraan painajaismaisesta sadusta konsanaan, mikä onkin alkuun kiehtovaa seurattavaa näin katsojan näkökulmasta katsottuna. Näyttävän kokeilunhaluinen esillepano erottuu kyllä puolekseen, vaikka se ei yksinään elokuvaa pelastakaan. Vaikka tarinallisesti ja rakenteellisesti ei kovin kummoisesta teoksesta olekaan kyse, on visuaaliseen esillepanoon yritetty panostaa edes jollain tasolla, mistä voin nostaa kyllä hattua.

Prisoners of the Ghostland esittää olevansa syvällinen ja ajatuksia herättävä kokemus, vaikka todellisuudessa se on käsistä lähtenyt sotku ideoita, joita ei onnistuta yhdistämään juuri millään tasolla yhdeksi selkeäksi kokonaisuudeksi. Jos elokuva yrittäisi olla mysteerinen ja tulkinnanvarainen, niin ymmärtäisin sen täysin, mutta kun kyseinen tuotos on suoraan sanottuna päämäärätön, eikä sen suunnattomuutta ja epämääräisyyttä voi oikein selitellä tekosyinkään. Itse tarina on järkyttävän laiha ja mitäänsanomaton, minkä vuoksi tuotos turvautuukin enemmän omiin ylilyöviin ideoihinsa ja absurdiin esillepanoonsa kuin mihinkään keskeiseen.

Tunnelmallisesti elokuva on jatkuvasti outo ihan vain puhtaan outouden vuoksi, mitä en oikein ymmärrä. Jos kerran materiaali ja yksityiskohdat ovat ''kunnossa'', niin miksi naurettavaan ylilyövyyteen keskitytään näin keskeisesti. Ei ainoastaan, että tällä sekoilulla ei ole mitään funktiota tarinassa alkuunkaan, mutta se vetää katsojan vain jatkuvasti pois kokemuksesta. Toki sitä voi argumentoida, että se korostaa konseptin unenomaisuutta ja sen painajaismaista luonnetta, mutta sen voi tehdä niin paljon efektiivisemmin ja järkevämmin kuin miten se tässä naamioidaan. Prisoners of the Ghostland on elokuva, joka ei päällepäin näytä kovin kummoiselta, mutta ei se loppupeleissä kovin kummoinen muutenkaan ole.

(LUE LISÄÄ)

4. MOONFALL

Koska oma maailmamme on ollut jo parin vuoden ajan todellisen koetuksen kohteena, oli täydellinen aika irtautua jollain tavalla ankeasta todellisuudesta. Millä muulla tavalla olisi parempi tehdä näin kuin mahdollista maailmanloppua käsittelevällä elokuvalla. Moonfall on kuin onkin todellinen kalkkuna, eikä valitettavasti edes viihdyttävä sellainen. Avauskohtauksen aikana tulee pian selväksi se, ettei elokuva pitelisi konseptiaan millään tavalla aisoissa ylilyöviltä yksityiskohdilta.

 

Maalaisjärjellisellä tasolla se lähtee nimittäin lapasesta heti kättelyssä, eikä realistisista tieteellisistä piirteistä olisi edes hajuakaan myöhemmässäkään vaiheessa. Toki, monet voivat argumentoida sitä, että ohjaajalla on ikään kuin tarkoituskin päästää mopo käsistään. Se ei kuitenkaan selitä elokuvan kokonaisvaltaista luokattomuutta, joka paistaa kaikesta tekemisestä ja kaukaa. Elokuvassa on kyllä jotain syvälle kaivautunutta potentiaalia, josta voisi mahdollisesti saada paljonkin kiehtovia asioita irti, mutta Moonfall ei näitä mahdollisuuksia käytä valitettavasti hyväkseen.

 

Ei ainoastaan, ettei tarinasta meinaa saada mitään otetta pinnallisella tasolla, mutta se ei onnistu pitämään katsojaa koukussaan ensimmäistä kymmenminuuttista pidempään, mikä on ainakin omasta mielestäni hieman hälyttävää huomata. Ohjaajan aiempi 2012-elokuva oli megalomaaninen sekä konseptiltaan, että lähestymistavaltaan, mutta jopa se tuntuu näin jälkikäteen katsottuna intiimimmältä, kuin Moonfall alkuunkaan. Sekin kertoo jo paljon. Moonfall nimittäin käsittelee asiaa absurdisti ''maanläheisemmällä'' tavalla, vaikka panoksena onkin jälleen kerran koko maailma.

 

Tarina seuraa vain kourallisen verran hahmoja, jotka ovat tämän elokuvan mukaan ainoita ihmisiä maailman päällä, jotka voivat tehdä asialle jotakin. Emme näe toista näkökulmaa asiaan ollenkaan - tavallisen ihmisen näkökulmaa, joka joutuu tapahtumien tuoksinnassa jättämään kaiken taakseen pelastautuakseen. Emme täten tunne tilanteen sisältämää vaaraa tai pelkoa, jota sen selkeästi pitäisi ammentaa. Hypimme tarinassa eteenpäin hirveällä kiireellä paikasta toiseen ja ajasta toiseen, minkä vuoksi sen seuraaminen alkaa pidemmän päälle turruttamaan pahasti.

 

Ottaen huomioon, että mahtipontiset ideat täyttävät elokuvaa, kokonaisuus tuntuu poikkeuksellisen tylsältä ja mitäänsanomattomata sekasotkulta. Moonfall on järkyttävä elokuva, jolta olisi toivonut vähintään silmäkarkkia mukailevaa viihdettä. Vaikka efektit paikoitellen yllättävätkin positiivisesti, ei muusta materiaalista voi samaa valitettavasti sanoa. Roland Emmerich lainailee katastrofielokuville tavanomaisia kliseitä ja ratkaisuja pitkin teostaan, eikä tuo mitään uutta omaa katsojien koettavaksi. Rakenteellisesti elokuva on luokaton kaikin puolin, eivätkä kiehtovat ideatkaan pelasta sitä turmiolta.

(LUE LISÄÄ)

3. CHOOSE OR DIE

 

Netflix on tullut valitettavasti tutuksi viime vuosina liukuhihnalta pursuavasta keskinkertaisuudesta kuin mistään muusta, vaikka muutamia positiivisiakin yllätyksiä on tien tukkeeksi eteen tupsahtanut. Blumhousen vuonna 2018 julkaistu Truth or Dare jakaa identtisiä piirteitä tämän teoksen kanssa, joten oli kiehtovaa nähdä mitä uutta tämä elokuva voisi tuoda entuudesta tuttuun konseptiin. Heti alkuun on kyllä todettava, ettei Choose or Die valitettavasti tarjoa mitään tavanomaisesta poikkeavaa tässä asiayhteydessä. Ei ainoastaan, että elokuva jää poikkeuksellisen puuduttavaksi vastaanotettavaksi, mutta kaikki sen rakenteelliset ratkaisut tuntuvat kuin puskista vedetyiltä.

Ei sillä, että konseptilta voisi odottaa kovinkaan uskottavaa asetelmaa, mutta kun yksityiskohdat rikkovat jopa fysiikan tavanomaisimpia lakeja, voi sen varteenotettavuutta todellakin kyseenalaistaa. Elokuva on varsinainen sekasotku, joka ei oikein tiedä, mitä se haluaa tarinallaan hakea tai uskalla repäistä laastaria haavasta, kun siihen olisi oiva mahdollisuus. Käsikirjoitus ei todellakaan palvele sitä ja se näkyy pitkälle. Ei ainoastaan, että se ottaa itsensä aivan liian vakavasti, mutta se poukkoilee ideoidensa välillä löytämättä varsinaista tasapainoa koskaan.

Vaikka sitä haluisikin olla hahmojen puolella edes alkeellisella tasolla, tekevät he yhtälailla kyseenalaisia ratkaisuja elokuvan aikana, joissa ei ole mitään järkeä. Näyttelijöitä ei voi tästä syyllistää, koska heille tarjottu materiaali on vain niin luokatonta, ettei siitä mitään hyvää olisi tähtisikermälläkään saanut irti. Sen kummempia elokuvasta paljastamatta on vain todettava, että elokuva yrittää purra isomman palan kuin mitä se pystyy todellisuudessa pureskelemaan. Ei ainoastaan, että tarina on alkuasetelmistaan huolimatta järkyttävän lattea, mutta se tapa millä tarinaa viedään eteenpäin kohti tuhoa, on vain raastavaa seurattavaa.

Se onnistuu repimään tavallisenkin idean täysin säpäleiksi. Choose or Die on luokaton kauhuelokuva, jota ei tohtisi edes kauhuksi kutsua. Se toimii kyllä varmasti vallan mainiosti nuorelle keltanokalle, joka on vasta aloittelemassa kauhun genren parissa, mutta kokeneemmalle taholle elokuva ei tarjoa muuta kuin menetetyt minuutit ja tylsistyneen olon. Elokuva ei ole edes itsetietoinen omasta kökköydestään, mikä pistää ehkä eniten vihaksi. Jos se vitsailisi edes ajoittain omilla ratkaisuillaan, niin sen kökköyden voisi ehkä silloin ymmärtää, mutta Choose or Die päättää olla kuitenkin kuin modernisoitu Saw-elokuva konsanaan omine järkyttävine käänteineen.

(LUE LISÄÄ)

2. GRIMCUTTY

Internet-meemeihin tai ''creepy pasta'' -kyhäelmiin perustuvat elokuvat ovat olleet jo muutaman vuoden verran kovassa huudossa. Vaikka laatu ei olekaan vastannut odotuksia, penkkirivit saadaan kyllä täyteen uteliaista katsojista. Grimcutty on elokuva, joka ilmestyi Disney+ -striimauspalveluun täysin puskista. Tuotoksen varsinainen markkinointi jäi vain etusivulle ilmestyneen bannerin muotoon, joka ei tietenkään yhden viikon avulla montaa silmäparia löytänyt.

Elokuva on kuin onkin varsinainen pannukakku toteutukseltaan. Vaikka ideansa puolesta konseptilla onkin kiehtovia suuntia, johon eskaloida tarinaa pidemmälle, päättävät tekijät velloa kapeakatseisella tiellä kliseiden ja luokattomien ratkaisujen äärellä. Tematiikaltaan elokuva nojaa vahvasti sosiaalisen median kierompiin puoliin. Elokuva käsittelee sitä, kuinka internetilmiö voi vaikuttaa nuoreen mieleen, sekä kuinka ympärillä tapahtuva mania vaikuttaa sivusta seuraaviin vanhempiin.

Kuten muutamaa vuotta takaperin ilmestynyt Slender Man -elokuva, Grimcutty saattaa kyllä paperilla olla varsin pelottava ja moniulotteinen tapaus, mutta kun se herätetään henkiin liikkuvan kuvan voimin, on lopputulos jopa naurettavan efektiivitön. Näemme tämän Death Note -sarjan Ryuk-hahmoa muistuttavan antagonistin jatkuvasti näytöllä, minkä vuoksi minkään sortin jännitystä ei synny elokuvan aikana. Tilannetta ei helpota myös sekään, että visuaaliset efektit ovat järkyttävän epäuskottavia ja köykäisiä.

Grimcutty on kömpelö kauhuelokuva, joka ottaa itsensä aivan liian vakavasti. Ottaen huomioon, että tarina saa alusta asti humoristisia piirteitä yksityiskohtiaan myöten, olisi ollut tervetullutta, että komediaa oltaisi käytetty hyväksi konseptin eloonherättämiseen. Nyt kun tekijät päättävät lähteä totiselle tielle, on vastaanottokin odotetusti totisempi ja tiukempi. Alkuun elokuva viihdyttää köykäisyydellään, mutta mitä pidemmälle siinä etenemme, sitä puuduttavammaksi se muuttuu.

(ARVOSTELU TULOSSA MYÖHEMMIN)

1. 365 PÄIVÄÄ: TÄMÄ PÄIVÄ & SEURAAVAT 365 PÄIVÄÄ | 365 DNI: TEN DZIEŃ & KOLEJNE 365 DNI

Blanka Lipińskan samannimisen kirjasarjan ensimmäiseen osaan perustuva 365 päivää -elokuva ilmestyi Netflix-striimauspalveluun vuonna 2020, jolloin se onnistui jopa yllättäen herättämään maailmanlaajuisen huomion. Elokuvaa verrattiin monella tapaa Fifty Shades -elokuviin, jotka samalla tavalla perustuivat menetyksekkääseen eroottiseen kirjasarjaan. Murska-arvioiden alle jäänyt elokuva ei kuitenkaan tekijöitä hetkauttanut, sillä jatko-osa teki tuloaan. Voin rehellisesti sanoa heti alkuun, etten odottanut kyseisiltä jatko-osilta yhtään mitään.

 

Jätin tarkoituksella markkinointimateriaalin vilkaisematta ennakkoon, sillä tiesin tasan tarkkaan, minkälaisista elokuvista olisi lopulta kyse. Ensimmäinen osa oli vastenmielisestä ideastaan huolimatta mielenkiintoinen idea, johon ei vain sitten haluttu oikein panostaa missään muodossa. Yhdessä asiassa he panostivat kyllä - näyttävässä esillepanossa, sillä materiaali muistutti pikemminkin pornoparodiaa mielipuolisesta fantasiasta kuin edes jollain tasolla elokuvaa. Oletetusti jatko-osatkin seuraisivat samankaltaista kaavaa, sillä olihan 365 päivää kaikesta kökköydestään huolimatta poikkeuksellisen suosittu elokuva Netflixin kirjoissa.

365 päivää: Tämä päivä ja Seuraavat 365 päivää ovat elokuvia, jotka ovat nyt olemassa ja tarjolla. Vaikka syyt ovatkin ymmärrettävät paperilla, elokuviksi ei näitäkään voi varsinaisesti pitää. Räikeiksi Fifty Shades -parodioiksi ne istuvat taas paremmin, sillä ne hipaisevat sen perimmäistä ideaa niin läheltä. Ensimmäisten minuuttien aikana tulee jo hyvin selväksi, ettei elokuvaa ohjaavilla käsikirjoittajilla ole tietoakaan mitä pitkäjänteisyys tai tarinankerronta merkitsee. Molemmat jatko-osat ovat melkeinpä identtisiä rakenteiltaan.

 

Ei ainoastaan, että tapahtumat mukailevat toinen toistaan, mutta artistiset ratkaisut eivät tuo uusia tuulia missään muodossa elokuvien aikana. Seuraamme vain ensimmäisten puoliskojen aikana musiikkivideomaisia pornovideoita, joiden aikana yksikään tarinakaari ei etene, eikä mikään muukaan kehity. Molemmat 365 päivää -jatko-osat saavat Fifty Shades -elokuvat näyttämään jopa mestariteoksilta ja se on jo paljon sanottu. Ainakin nyt on saatavilla yksi tasapaksu pökäletrilogia jokaiselle katsottavaksi, jos tuntuu siltä, että haluaa tuhlata aikaa ja menettää aivosoluja samaan aikaan.

(ENSIMMÄISEN JATKO-OSAN ARVOSTELU)

Vihdoin! Tämän vuoden suurimmat pettymykset ja hirvittävimmät sekasikiöt saatiin vihdoin käsiteltyä läpi uudemman kerran ja seuraavaksi voi hyvin mielin keskittyä vuoden 2022 parhaimpiin teoksiin, joiden paljastamista olen odottanut vesi kielellä. Elokuvavuosi 2022 on ollut tavanomaisempaa parempi, mikä nostattaa listan odotuksia entisestään, mutta onneksi löysimme lopulta tällekin listalle päteviä ehdokkaita. Parhaimpien elokuvien listalle tiemme nyt vie!

Kirjoittaja: Ilja Malakeev, 30.12.2022

Lähteet: kansikuvat www.impawards.com, trailerit www.youtube.com