Vuoden 2023 huonoimmat elokuvat

 

Taas on yksi vuosi on kulunut ja on aika pistää nähdyt elokuvat järjestykseen. Tällä listalla silmäillään vuoden suurimpia pettymyksiä ja hutilyöntejä, jotka olisi voinut jättää joko suosiolla tekemättä tai joita olisi voinut suunnitella hieman huolellisemmalla otteella. Nämä elokuvat saivat joko verenpaineeni nousemaan vihasta tai tunteeni aneemisiksi mitäänsanomattoman materiaalinsa valossa.

Jokaisen elokuvan kohdalla on pieni saateteksti, jossa kuvaillaan elokuvan toteutusta ja niiden alta linkki varsinaiseen arvosteluun (jos olen sellaisen tohtinut tekemään nimikkeestä). Lisämainintana nostaisin, että kyseessä ovat elokuvat, jotka ovat saaneet joko virallisen teatterikierroksensa valkokankailla tai vuokrausmahdollisuuden Suomessa kuluneen vuoden puolella. En täten laske esimerkiksi yksittäisiä festivaalinäytöksiä tai -kierroksia mukaan. Ei muuta, kun pistetään homma liikkeelle ja elokuvat julki!

10. MANAAJA: USKON MERKKI | THE EXORCIST: BELIEVER

Manaaja on operoinut jo viiden vuosikymmenen ajan sekä valkokankailla, että pienemmillä ruuduilla. Vaikka elokuvasarja pitääkin sisällään pari hienoa osumaa, tuntuu sen pitkäjänteisyys olevan jo koetuksella laadun suhteen. Viisi elokuvasovitusta ja kaksi televisiosarjan tuotantokautta myöhemmin Blumhouse-tuotantoyhtiö päätti ottaa konseptista kopin kokeillakseen onneaan. Sanotaanko näin, että odotukseni elokuvaa kohtaan olivat poikkeuksellisen minimaaliset.

Ei sen takia, että Manaaja on minulle jollain tapaa pyhä asia, mutta koska näimme varmasti kaikki mitä studio sai aikaiseksi viimeisimmällä Halloween-trilogiallaan. Vaikka kovinkaan paljoa ei elokuvan ensimmäisen kolmanneksen aikana tapahdukaan näytöllä, tuntuu pinnan alla muhivan jotain ''lupaavaa''. Sitä ei vain pysty sormella valitettavasti osoittamaan suoranaisesti. Se odottava tunne vain muhii sisällä. Sen tunteen voi kuitenkin nopeasti unohtaa, sillä ongelmat alkavat pikkuhiljaa kasaantumaan elokuvan edetessä.

Toisen kolmanneksen aikana alamme katsojina sisäistämään sen, ettei Manaaja: Uskon merkki ole tullut rikkomaan kaavoja tai tuomaan konseptiin mitään poikkeuksellista elokuvasarjan uuteen jatkumoon. Vaikka pääpiirteittäin elokuva yrittääkin täyttää tehtävätaulukkoaan läpi, se ei ota ollenkaan riskejä tehdäkseen itsestään uniikimman tai tavanomaista erityisemmän. Jälki tuntuu turhan laskelmoidulta ja itsestään selvältä alusta asti, ettei se oikein onnistu saamaan katsojastakaan kunnollista otetta. Kyseenalaisia ratkaisuja löytyy monia pitkin kestoa, eikä sitä voi edes jättää tiedostamatta.

Etenkin loppua kohden moottoripyörä lähtee lievästi sanottuna käsistä, kun väkinäisiltä tuntuvat juonenkäänteet alkavat saamaan jopa koomisia piirteitä. Tunnelmallisesti elokuvalla olisi potentiaalia vääntää nuppeja rajusti kaakkoon, mutta loppujen lopuksi jää sekin puoli varsin kesyksi. Pelottavuus nojaa pelkästään väsyneisiin hyppysäikäytyksiin ja äkillisiin ääniefekteihin, jotka yllättävät vain reaktiopainotteisen luonteensa puolesta, eikä kontekstuaalisen. Manaaja: Uskon merkki on elokuva, joka tuntui jo ennakkoon halvalta rahastukselta ja sitä se pääpiirteittäin lopulta onkin.

(LUE LISÄÄ)

 

9. FAST & FURIOUS X | FAST X

The Fast Saga -elokuvasarja on kuluttanut renkaitaan pitkin katuja yli kahdenkymmenen vuoden verran, eikä matka tunnu vieläkään loppuvan. Vaikka samoja kumirenkaita onkin jo ohjailtu moneen eri suuntaan vuosien aikana, on laatu lähtenyt selkeästi laskuun viimeisempien osien myötä. Odotukseni elokuvaa kohtaan olivat poikkeuksellisen matalalla keskinkertaisen edeltäjän jäljiltä ja hyvästä syystä. Fast & Furious 9 osoitti sen, että jotkut asiat pitää vain pistää pakettiin ennen kuin moottoripyörä lähtisi käsistä.

Fast & Furious X yrittää tosissaan liikuttaa tätä megalomaanista ja horjuvaa korttitaloa eteenpäin välittämättä sen aiheuttamista seurauksista. Tarina jatkaa siihen mihin se viimeksi jäikin ja sen kaava on jo tukevasti verkkokalvoille iskoistettu vuosien varrella, ettei se enää oikein yllätä katsojaa. Vaikka ymmärränkin täysin näiden elokuvien viehätysvoiman, sillä itsekin pidän niistä etenkin aivottomana viihteenä, mutta sitä voi jatkaa niin pitkälle, kunnes ideat loppuvat kokonaan. Nyt onkin todettava vain, että ideat ovat valitettavasti jo loppuneet. Elokuva seuraa hyvin yksitoikkoista kaavaa.

Ensin puhutaan vähän perheestä ja sen merkityksestä, sitten uhkaillaan vastapuolta ja sitten tapellaan. Arvatkaa mitä seuraavaksi tapahtuu? Arvasitte oikein - täysin samat asiat eri hahmoilla vain. Tekijät kuvailivat elokuvaa ikään kuin paluuna juurille, mutta se ei voisi olla kauempana siitä. Ei ainoastaan, että ''infinitywarimaiseen'' tapaan elokuva yrittää kerätä koko elokuvasarjaa yhteen viimeistä taistelua varten, mutta tässä sarjassa eivät katukisat tai virkavalta ole enää keskiössä ollenkaan. Sen sijaan keskitymme pääosin vain Domin massiivisen perheen ja yhden vihaisen rikollisen vastakkainasetteluun.

Mielestäni tässä pitääkin sitten mennä joko ihan päätyyn asti tai sitten vain pysytellä ''uskottavuuden'' puolella vaatien katsojilta kuitenkin samalla suurempaa uskon hyppyä. Jos edellinen elokuva ei olisi laukonut palloa yli laidan, niin tämä elokuva olisi vielä mennyt ihan järkeenkäyvänä jatkona - ei hyvänä, mutta luonnollisena. Eikä siinä mitään, elokuvasarja on ollut jo pitkän aikaa uskottavuuden väärällä puolella, mutta jollain tavalla materiaalin pystyi kuitenkin siitä huolimatta vastaanottamaan suhteellisen mairittelevasti.

Fast & Furious X on kuin onkin hyvin keskinkertainen ja mitäänsanomaton jälleennäkeminen, joka yrittää pakkomielteisesti pitää yllä illuusiota elämää suuremmasta konfliktista. Valitettavasti tarina ei anna kestonsa aikana ollenkaan osviittaa siitä, että mitään uutta tai kaavasta poikkeavaa tarjottaisiin katsojien vastaanotettavaksi tälläkään kertaa. Hahmot pitävät vain historiallisen painoarvonsa aiemmista osista, mutta tunnetta on elokuvalta turha odottaa. Jos mitään yllättävää ei tapahdu, niin saa elokuvasarja varsin unohdettavan lopetuksen viimeisen osan muodossa.

(LUE LISÄÄ)

8. INSIDIOUS: THE RED DOOR

Insidious-elokuvasarja on ollut monella tapaa sekä yllättävä ilmestys, että turhauttava odotus. Ensimmäinen osa yllätti painostavan piinaavalla tunnelmallaan, toinen osa kiehtovalla maailman avarruksellaan ja kolmas osa taas hyppäsi ajassa taaksepäin tarjotakseen turhimman sivutarinan, mitä elokuvasarja ei tuntunut edes tarvitsevan. Neljäs osa jatkoi edeltäjänsä pohjalta sulkeakseen ympyrän yhtenäiseksi kokonaisuudeksi. Vaikka elokuvasarja tuntuikin löytäneen rauhallisen loppunsa ailahtelevan matkansa päätteeksi, jäi siitä siltikin ikävä jälkimaku suuhun.

Sanotaanko näin, että vaikka ajatuksen tasolla elokuvalla onkin varsin kiehtova idea, jää sen toteutus poikkeuksellisen turhauttavaksi vastaanotettavaksi. Johtuuko tämä alkuasetelmasta vai pelkästä materiaalista? Vaikka ongelmat nojaavatkin alkujaankin itse asetelmaan, ei materiaalikaan sellaisenaan onnistu vakuuttamaan tarpeellisuudestaan. Ohjaaja painottaa mysteeriään siihen suuntaan, että emme katsojina oletetusti tietäisi sitä, mistä kyse olisi perimmiltään.

Ongelmaksi koituu kuitenkin se, että tiedämme tasan tarkkaan, mistä tapahtumat johtuvat ja miksi ne kohdistuvat käsiteltäviin hahmoihin. Tämän vuoksi on merkillistä huomata jälkikäteen, ettei elokuvalla ollutkaan suurempaa mysteeriä tarjottavanaan, vaikka muutamia sivullisia yksityiskohtia saimmekin selville perheen menneisyydestä. Odotamme vain vääjäämättömän tapahtumista, kunnes se on todistettu ja se siitä. Tarinallisesti elokuvalla ei täten ole mitään uutta tai poikkeuksellista kerrottavanaan.

Insidious: The Red Door on turhauttava jatko-osa, jolla ei ole minkäänlaista tarvetta olemassaololle. Vaikka idean puolesta se ehkä toimiikin teoriassa, tunnutaan sitä lähestyvän lupaavasta alusta huolimatta aivan nurinkurisesti. Materiaali luikertelee eteenpäin kohti vääjäämätöntä lopetusta, jonka aistii jo ensimmäisen kolmanneksen aikana. Mysteeri on täysin olematon, sillä kysymykset pohjautuvat ennalta varmistettuihin faktoihin aiempien osien myötä, minkä vuoksi jännitystäkään ei saa elokuvasta irti muuten kuin ääniefektien siivittämien hyppysäikäytysten avustuksella.

(LUE LISÄÄ)

7. THE LAIR

Loistavasta The Descent - loukussa- ja järkyttävästä Hellboy-elokuvista tuttu brittiläinen elokuvaohjaaja Neil Marshall on viime vuosien aikana ajautunut pienoiseen syöksykierteeseen uransa puolesta. Lupaava alku on lähtenyt rajusti laskuun, eikä pelastustarinaa tunnu millään joukosta löytyvän, mikä voisi mahdollisesti ponnistaa hänet takaisin jalustalle kohti valoisampaa tulevaisuutta. Seuraavana vuorossa olikin The Lair -elokuva, joka vaikutti ennakkoon mielenkiintoiselta idealta.

The Lair on tyypillinen pienen budjetin räpellys, joka yrittää parhaansa mukaan keskittyä spektaakkelin luomiseen, mutta unohtaa samaan aikaan täysin ne tärkeimmät aspektit, jotka voisivat antaa painoarvoa aivottomalle tulittelulle. Vaikka arvostankin pienellä budjetilla tehtyjä elokuvia, niiden pitäisi myös osata keskittyä olennaiseen - mikä merkitsee loppupeleissä. Tarinaa lähdetään rakentamaan jopa yllättävän ailahtelevalle alustalle, joka korttitalon lailla heiluu odottaen vääjäämätöntä romahtamistaan.

Vaikka ohjaaja Neil Marshall pyrkiikin tuoda esiin tärkeitä yksityiskohtia ja elementtejä konseptinsa syvyyden maksimoimiseksi, tuntuvat ne kaikuvan vain kuuroille korville vailla sen suurempaa painoarvoa. Vaikka paperilla idea vaikuttaakin kiinnostavalta, näytön toiselle puolelle se välittyy kuitenkin todella laiskasti ja inspiroimattomasti. Erikoisinta tässä on se, että Marshall yrittää kovasti saada konseptinsa tuntumaan vakavaluonteiselta.

Valitettavasti kun toteutus osaa olla sen verran alkukantaista, itse materiaali välittyy enemmänkin huvittavana, mikä taas sotii suoraan ohjaajan alkuperäisen vision kanssa. Käsiteltävät hahmot ovat järkyttävän kliseisiä ja karikatyyrimäisiä puupökkelöitä, joiden motiiveja ja uskottavuutta kyseenalaistaa katsojana jatkuvasti. Vaikka heidän ratkaisunsa välillä mukailevatkin oikeaa elämää, pysyvät aidot tunteet täysin pimennossa. Toimintaa pyritään puskemaan kovalla tempolla ja kaikkia sylintereitä hyväksikäyttäen, mutta sen itseään toistava ja nopeasti vanhaksi muuttuva luonne jättää katsojan kylmäksi.

The Lair on poikkeuksellisen laiska ja mitäänsanomaton toimintapainotteinen kauhuelokuva, joka ei omaa juuri minkäänlaisia uniikkeja piirteitä tai edes omia ideoita. Se koostuukin vain monista jo kerta toisensa jälkeen nähdyistä elementeistä ja ratkaisuista, joita on tämän sortin asetelmassa koettu jo monia kertoja. Elokuva ottaakin vahvasti vaikutteita esimerkiksi Paul W. S. Andersonin ohjaamista Resident Evil -elokuvista, minkä pitäisi sanoa jo paljon.

(LUE LISÄÄ)

6. MEG 2: THE TRENCH

Megalodon on elokuva, joka vaikutti alkuun paperilla ihan mielenkiintoiselta tapaukselta. Valitettavasti tekijöiden laiska ja mitäänsanomaton toteutus piti huolen siitä, että kokemus jäi poikkeuksellisen turruttavaksi ja ennalta-arvattavaksi vastaanotettavaksi. Elokuva tienasi kuitenkin teatterikierroksellaan sen verran kiitettävästi, että jatko-osa oli käytännössä varma asia. Oliko konseptista tosin enää revittävissä mitään viihdearvoa vai oliko kaikki tylpät hampaat jo käytetty juuriaan myöten?

Meg 2: The Trench on jatko-osa, joka vaikutti jo ennakkoon turhalta rahastusyritykseltä. Valitettavasti on myös todettava se, että sellainen siitä myös lopulta tulikin. Elokuva yrittää edeltäjänsä tapaan alustaa asetelmansa mysteerin oppeja hyväksikäyttäen. Hyvin nopeasti tuleekin kuitenkin selville, ettei tekijöillä ole mitään halua edes yrittää avartaa, kehittää tai syventää konseptia entisestään. Kaikki kortit näytetään ja käytetään heti kättelyssä, eikä mysteeri tunnu koskaan saavan mitään jalansijaa kokonaiskuvassa.

Tuotos hoipertelee eteenpäin omalla nojallaan tietämättä seuraavaa liikettään. Tuntuukin, että tapahtumat on keksitty kuin lennosta konsanaan vailla yhtenevää linjaa, sillä yksityiskohtia joudutaan selittelemään mitä ihmeellisimmin tavoin, jotta ne ''kävisivät järkeen'' edes alkeellisella tasolla. Logiikkaa ei tietenkään kannata elokuvalta odottaa, sillä onhan kyse kuitenkin megalomaanisesta haista ja ylivertaisesta teknologiasta, jolla pyritään tämä otus lopettamaan pakon edessä.

Meg 2: The Trench on turhauttavan mitäänsanomaton, päämäärätön ja jopa valitettavan tylsä elokuva, joka ei tuo konseptiin mitään uutta tai edes mainittavan arvoista tarjottimelle vastaanotettavaksi. Se vain on ja sen katsoo puoliväkisin puolesta välistä eteenpäin, jolloin hulluttelu olisi valmis alkamaan. Elokuva yrittää ottaa itsensä alkuun vakavasti, mutta päättää sitten heittää pyyhkeen kehään irrotellakseen aivot narikkaan -materiaalillaan, joka ei johda muuhun kuin silmien pyörittelemiseen.

(ARVOSTELU TULOSSA PIAN)

5. GHOSTED

Apple TV+ -striimauspalvelun tuottama Ghosted on elokuva, joka ilmestyi näkökenttääni ikään kuin puolivahingossa. En katsonut sitä kuitenkaan julkaisun alla. Jostain syystä katsastus tuntui siirtyvän koko ajan eteenpäin ja eteenpäin vailla sen ihmeellisempää syytä. Olikin kiehtovaa seurata, kuinka maailmalla kuhistiin siitä ja kutsuttiin yhdeksi vuoden huonoimmista julkaisuista. Jätin sisällön itselleni siitä huolimatta täydelliseksi mysteeriksi ja päätin hypätä sokeasti roihuavan hälinän keskelle. Tiedättekö sen tunteen, kun jonkin sortin mediaa kutsutaan pelkästään tuotteeksi?

Se ikään kuin naamioidaan tiettyyn muottiin ja annetaan ymmärtää, että kyseessä on vakavasti otettava asia? Ghosted putoaa poikkeuksellisen hyvin juurikin tuohon kategoriaan sekä sisällöllisestä, että tuotannollisesta näkökulmasta katsottuna. Mikä siinä sitten mättää? Lähdetään liikkeelle vaikka alustuksesta, joka juostaan läpi vailla minkäänlaista huolellisuutta tai innovatiivisuutta. Elokuva alkaa ikään kuin romanttisena ''komediana'', joka sitten yllättäen muuttuukin käänteiden siivittelemänä joksikin odottamattomaksi ilmestykseksi.

Mitä pidemmälle ''tarinassa'' etenemme, sitä raivostuttavammiksi ja uskomattomammiksi käsiteltävät hahmot alkavat muuttumaan. Ei ainoastaan, että he todellakin yllättävät toinen toistaan typerimmillä maneereillaan ja ratkaisuillaan, mutta heidän persoonallisuutensa tuntuvat olevan kuin tietokoneen määrittelemiä konsanaan. Tämä johtuukin siitä, että koko elokuvan käsikirjoitus tuntuu perimmiltään kuin tekoälyn ensimmäiseltä luonnostelmalta. Vaikka päällepäin sitä voisikin sanoa, että tapahtumat vievät hahmoja eteenpäin, tarjoaa tarina pääosin vain tasapaksua tyhjyyttä, jolla ei ole mitään tekemistä minkään kanssa.

Monesti tapahtumat vain tapahtuvat tapahtuakseen, eikä varsinaisia selityksiä tai syitä sille tunnu katsojana koskaan saavan. Itseironisesti elokuvan sanoma ei ohjaudu hahmoihin, tarinaan tai teemoihin, vaan itse kokonaiskuvaan, joka vain korostaa tuotoksen todellista tarkoitusperää. Elokuva on tehty ''kulutettavaksi'' - taustahälinäksi, joka laitetaan päälle vain sen vuoksi, ettei siihen tarvitsisi keskittyä sen koommin. Elokuva on rakennettu todella ailahtelevalle alustalle, johon ei käytetä aikaa juuri ollenkaan. Asioita tapahtuu ja tilannetta eskaloidaan eskaloimisen vuoksi.

Tämän vuoksi Ghosted tuntuukin perimmiltään vain ylivenytetyltä Saturday Night Live -sketsiltä tai poikkeuksellisen kalliilta mainospätkältä. Valitettavasti komediansa puolesta tarjonta onkin sitten jotain ihan muuta. Vierailevia tähtiä on liuta määrä, mutta varsinaista käyttöä ei heillekään tunnu tekijät keksivän. Jos haluatte elokuvan katsoa viihtyäksenne, niin tämä tasapaksu kaksituntinen saattaa tuntua todella raastavalta, mutta jos laitatte sen vain taustalle pyörimään, niin kyllä se varmaan sitten paikoitellen onnistuu herättämään kiinnostuksenne.

(LUE LISÄÄ)

4. UINU, UINU LEMMIKKINI: VERILINJAT | PET SEMATARY: BLOODLINES

Vuonna 2019 Stephen Kingin samannimiseen romaaniin pohjautuva Uinu, uinu lemmikkini -uudelleenfilmatisointi sai ensi-iltansa. Kokemattomampana katsojana ja kirjailijan töiden kannattajana tykästyin sen antimiin heti kättelyssä, vaikka olenkin sittemmin alkanut huomaamaan sen ristiriitaisuuden hieman selkeämmin. Elokuvasta jäi kuitenkin ihan positiivinen maku suuhun, minkä vuoksi en olekaan enää tohtinut sitä pilata uusintakatselulla.

Paramount+ -striimauspalvelu päätti yllättäen tehdä elokuvalle Uinu, uinu lemmikkini: Verilinjat -nimisen esiosan, jonka perään ei kovin moni edes kysellyt. Elokuvaoikeuksien pitäminen vaati kuitenkin myös tekoja ja tämä onkin se perimmäinen syy miksi kyseinen teos lopulta kyhättiinkin. Eihän siitä mitään hyvää voinut kuitenkaan odottaa, koska tarkoitusperä nojaa pakollisuuteen. Elokuva alustaa asetelmansa todella suoraviivaisesti ja kiireellä.

Emme tämän vuoksi pysty katsojina investoitua käsiteltäviin hahmoihin tai heidän tähdittämään tarinaan, joka tuntuu perimmiltään suunnattomalta ja nurinkuriselta luonteeltaan. Seuraamme tapahtumia ikään kuin sivuhahmon näkökulmasta katsottuna, mikä on kieltämättä hyvin erikoinen ratkaisu tekijöiltä. Temaattisesti elokuvalla voisi olla aihioita jopa merkityksellisempään kritiikkiin, mutta nämä langat jätetään vain roikkumaan ilman minkäänlaista päätöstä.

Tarina puikkelehtii asiasta toiseen teennäisellä otteella, eikä se meinaa millään pysyä omilla raiteillaan tilanteen eskaloituessa. Kokonaiskuva välittyykin tämän vuoksi näytön toiselle puolelle enemmänkin sekavana ja hämmentävänä vastaanotettavana kuin minään järkeenkäyvänä. Uinu, uinu lemmikkini: Verilinjat on valitettavana eloton, mitäänsanomaton ja sieluton esiosa, joka ei tuo mitään lisäarvoa konseptille, eikä vaadittavaa kunniaa alkuperäismateriaalille.

(ARVOSTELU LUETTAVISSA PIAN)

3. AFTER EVERYTHING

Nuorten keskuudessa suureen suosioon raketin lailla noussut After-kirjasarja on odotetusti löytänyt tiensä valkokankaille elokuvasarjan muodossa, joka tuntuu jatkuvan jatkumistaan. After Everything toimii elokuvasarjan viidentenä ja viimeisenä osana tarinakokonaisuudelle. Onko päätösluvullakaan mitään konkreettista sanottavanaan vai pyörimmekö taas samojen elementtien äärellä odottaen vääjäämätöntä loppukliimaksia?

Jatkuvalla kierrätysmyllyllä itseään ravitseva materiaali on polkenut paikoillaan jo pidemmän aikaa ja katsojana sitä on miettinyt tosissaan koko konseptin olematonta tarkoitusperää. Vaikka alkujaan sillä olisikin voinut olla jopa yllättävän merkityksellinen sanoma käsissään, piti sekin mahdollisuus tyriä rahanahneuden luoman tyhjiön täyttämiseksi ja käsittämättömän kieroutuneen fantasian myymiseksi nuorisolle. Ei siinä mitään.

Jos ihmiset oikeasti nauttivat tämänkaltaisesta sekoilusta, niin mukava kuulla, mutta tämä ei yllä edes parhaimmillaan oman lajityyppinsä siedettävämmälle puolelle, mikä kertoo jo kaiken oleellisen. After Everything päättää erilaisena tapauksena lähteä viemään tarinaa ihan ''omille urilleen''. On yksi asia yrittää muuttaa lähestymistapaa konseptin niin sanotuksi ''maustamiseksi'', mutta se on taas ihan toinen asia kääntää koko konsepti päälaelleen tarinan väkinäiseksi jatkamiseksi.

Ottaen huomioon, että emme voi sietää hahmoa tai hänen lapsellisen impulsiivista luonnetta alkuunkaan, on todella paksua yrittää manipuloida katsojaa siihen suuntaan, että tuntisimme minkään sortin sympatiaa tätä kohtaan. Elokuvassa puhutaan elämän jatkamisesta erossa, kun todellisuudessa parivaljakko tuntuu hetkellisestä erostaan huolimatta palaavan takaisin vanhoille urilleen. Kaikki ''opetukset'', joita elokuvasarjalla on ollut tarjottavanaan kumotaan hetkessä mitättömyyksiin.

After Everything on elokuva, joka itseironisesti päättää ''kaiken jälkeen'' viimeistellä tarinakokonaisuutensa mitä idioottimaisimmalla tavalla. Jos elokuvasarja olisi loppunut edelliseen osaan, niin olisi sekin avonaisesta luonteestaan huolimatta toiminut paljon järkeenkäyvempänä lopetuksena kuin se, mitä saimme lopulta todistaa. Toksinen pari pysyisi vihdoin erossa toisistaan ja elokuvasarjalla olisi tulkinnallisesti ehkä jotain merkittävää sanottavanaan kaikesta turhanpäiväisestä pintakiillostaan ja sisällöstään huolimatta. Mutta ei... 

(LUE LISÄÄ)

2. JOHNNY & CLYDE

En tiennyt ennakkoon paljoakaan Johnny & Clyde -elokuvasta, mutta jokin siinä tuntui vetävän minua kuitenkin puoleensa. Törmäsin siihen yllättäen laajan uutisoinnin kautta, kun elokuvan markkinointimateriaali rupesi leviämään ympäri internetin rajatonta maailmaa. Niin pienin odotuksin kuin lähdinkin tätä elokuvaa katsomaan, niin toivon näin jälkikäteen, etten olisi koskaan sitä edes vahingossakaan laittanut päälle. Elokuva on rehellisesti aivan järkyttävä sontakasa.

Käsikirjoitus on kaikessa yksinkertaisuudessaankin onnistuttu repimään kappaleiksi jo ensimmäisen kolmanneksen aikana. Ottaen huomioon, että tarina on selkeästi inspiroitunut Syntyneet tappajiksi- ja Bonnie ja Clyde -elokuvista, on jopa yllättävää nähdä, että jo valmiilta tuntuvia asetelmia lähdetään saksimaan näinkin paljon päin mäntyjä. Vaikka elokuvassa onkin jonkin sortin punainen lanka punottuna - ainakin alkuun, eivät tekijät tunnu seuraavan sitä kovinkaan pitkälle.

Keskittyminen vaakkuu jatkuvasti pienempien tarinakaarien välillä, joita ei edes viedä mihinkään loppuun asti, minkä vuoksi ne tuntuvat turhauttavan tarpeettomilta. Elokuva muutenkin tuntuu koostuvan vain yksittäisistä kohtauksista ja tapahtumista, joita yritetään löyhästi ja väkisin yhdistää kokonaiskuvaan. Tarina ei ole kiinnostava, eikä viihdekään ole paikan päällä, minkä vuoksi katsojana sitä toivoisi jo lopputekstien rullaavan ensimmäisen puolituntisen jälkeen.

Elokuvan tarjoama maailma on ontto ja erikoisella tavalla dystooppinen. Vaikka siviilejä näytetäänkin aika ajoin vähissä määrin, tuntuu ympäristö vellovan vain käsiteltävien hahmojen vapaassa käytössä. Virkavallan puuttuminen ja sen tuomat ongelmat on sivuutettu täysin asetelmasta, minkä vuoksi jännitystäkään ei voi elokuvalta odottaa juuri missään muodossa. Se yrittää myös niin kovasti olla komediapainotteinen kaikkine veikeineen lisäyksineen, mutta lopputulos enemmänkin aiheuttaa myötähäpeää.

Johnny & Clyde on elokuva, joka yrittää selkeästi pitää hauskaa tutulla konseptillaan. Valitettavasti se hauskuus ei vain välity näytön toiselle puolelle katsojan koettavaksi. Odottelemme vain kärsimättöminä tämän kontrolloimattoman pyörremyrskyn loppua, joka ei meinaa koskaan tulla päätökseensä. Tarina jää aivan levälleen vailla sen suurempia kulminaatioita ja koko elokuva muuttuu typerästi ryöstötarinasta joksikin yliluonnolliseksi slasher-sekoiluksi.

(LUE LISÄÄ)

1. WINNIE-THE-POOH: BLOOD AND HONEY

Kaikkea sitä näkeekin elämänsä aikana. Viime vuoden puolella tuli yllättäen ilmi, että Nalle Puh -aiheinen elokuva olisi tuotannossa brittiläiseltä debytanttiohjaajalta. Lähestymistapana olisi kuitenkin kauhu, mikä kieltämättä herätti kiinnostuksen monissa elokuvafanaatikoissa. Ottaen huomioon, että Puolen hehtaarin metsä ja sen söpöt asukit pohjautuvat A. A. Milnen ja E. H. Shepardin rakastettuihin lastensatuihin, on radikaali muutos rikkoa lapsenmielistä kaavaa näin armottomalla tavalla.

Winnie-the-Pooh: Blood and Honey on lupaavasta ja mielipuolisesta konseptistaan huolimatta poikkeuksellisen mitäänsanomaton, sekä järkyttävän luokaton pökäle, joka ei rehellisesti ansaitse saamaansa huomiota. Ei ainoastaan, että tunnettuja hahmoja käytetään vain puhtaasti pelkkiin markkinointitarkoituksiin, mutta näytöllä tapahtuvalla ei ole paljoakaan kerrottavanaan näin konseptin näkökulmasta katsottuna. Kun puhutaan tämänkaltaisista kalkkunoista, eivät tavalliset arviointikriteerit oikein ole käytettävissä.

Olemme nimittäin täysin tietoisia siitä, että tarina ja konseptin syvyys ovat vain toissijaisia elementtejä kokonaiskuvassa. Siitä huolimatta elokuvan pitäisi onnistua edes jollain osa-alueella, jotta kokemus jäisi jokseenkin positiiviseksi muistoksi. Winnie-the-Pooh: Blood and Honey ei kuitenkaan tällaista kokemusta tarjoa. On kiehtovaa ajatella, että ohjaaja Rhys Frake-Waterfield on ottanut elokuvan teon vakavasti. Haastattelussa hän oli nimittäin kertonut olevansa inspiroitunut konseptista ja sen mittaamattomista mahdollisuuksista, mutta kun katsoo materiaalia, niin se ei tunnu alkutekstikohtausta pidemmälle edes välittyvän näytön toiselle puolelle.

Tahaton komedia valtaa elokuvan ensimmäisen puoliskon, mikä on alkuun ihan miellyttävää seurattavaa, sillä luulemme sen vain vitsailevan tarkoituksellisesti ylilyövillä maneereillaan. Valitettavasti asia on päinvastoin. Ohjaaja nimittäin tekee sen tosissaan ja yrittää herätellä ratkaisuillaan pelon vivahteita katsojissaan, jotka vain nauravat vastaukseksi. Tämä komedia muuttuu kuitenkin ajan kanssa megalomaaniseksi kidutukseksi, joka tuntuu vain jatkuvan ja jatkuvan vailla määränpäätä. Kestoa ei elokuvalla ole paperilla juuri ollenkaan, minkä vuoksi sen ei pitäisi tuntua niin pahalta.

Valitettavasti viisiminuuttinen tuntuu kestävän vartin verran, mikä vain syventää katsojan tuskaa entisestään. Winnie-the-Pooh: Blood and Honey on aivan järkyttävää paskaa, jota ei mikään aspekti tunnu pelastavan vääjäämättömältä turmiolta. Tämä kammotus ei ainoastaan yllätä mitäänsanomattomuudellaan ja tylsyydellään, mutta itse jälki on suoraan sanottuna ponnettoman luokatonta. Ainoa asia mikä jää varmasti mieleen tästä elokuvasta, on se, että miten se onnistui raiskaamaan Nalle Puhin ''mytologian'' ja lämpimät muistomme siitä. Annoin elokuvalle reilun mahdollisuuden, mutta se halusi vetää minua höplästä. Ei mene läpi näillä eväillä.

(LUE LISÄÄ)

Vihdoin! Tämän vuoden suurimmat pettymykset ja hirvittävimmät sekasikiöt on saatu nyt vihdoin käsiteltyä läpi uudemman kerran ja seuraavaksi voi hyvin mielin keskittyä vuoden 2023 parhaimpiin teoksiin, joiden paljastamista olen odottanut vesi kielellä. Elokuvavuosi 2023 on ollut tavanomaisempaa parempi, mikä nostattaa listan odotuksia entisestään, mutta onneksi löysimme lopulta tällekin listalle päteviä ehdokkaita. Parhaimpien elokuvien listalle tiemme nyt vie!

Kirjoittaja: Ilja Malakeev, 30.12.2023

Lähteet: kansikuvat www.impawards.com, trailerit www.youtube.com