Taas on yksi vuosi on kulunut ja on aika pistää nähdyt elokuvat järjestykseen. Tällä listalla silmäillään vuoden suurimpia onnistujia ja mielekkäimpiä yllättäjiä, jotka onnistuivat herättämään minussa hyvin vahvoja tunteita, sekä vakuuttamaan minut siitä, että elokuvateollisuuden tulevaisuus olisi hyvissä käsissä jatkoa ajatellen. Jokaisen elokuvan kohdalla on pieni saateteksti, jossa kuvaillaan elokuvan toteutusta ja niiden alta löytyy linkki varsinaiseen arvosteluun (jos sellainen on jo valmiiksi julki).
Lisämainintana nostaisin vielä, että kyseessä ovat elokuvat, jotka ovat saaneet joko virallisen teatterikierroksensa valkokankailla tai vuokrausmahdollisuuden Suomessa kuluneen vuoden puolella. En täten laske esimerkiksi yksittäisiä festivaalinäytöksiä tai -kierroksia mukaan. Ei muuta kuin menoksi ja laitetaan vuoden onnistujat tarjottimelle!
KUNNIAMAININNAT
Vaikka kulunut elokuvavuosi olikin jälleen kerran täynnä pettymyksiä, oli se yhtälailla myös yllättävän vakuuttava sellainen toisessa päädyssä. Listan ulkopuolelle jäi nimittäin mahdollisesti sinne kuuluviakin tapauksia ja muutamat näkemättä jääneetkin olisivat voineet sinne joutua, mutta näillä eväillä nostaisin niistä kuitenkin pari tähän vähintäänkin mainittavaksi.
Neon-tuotantoyhtiön levittämä ja yhdysvaltalaisen Osgood Perkinsin ohjaama Longlegs on loistava kauhupainotteinen rikostrilleri, joka uhkuu vangitsevaa mysteeriä ja häiritsevää tunnelmaa. Vaikka Seitsemän- ja Zodiac-elokuvat toimivatkin selkeästi ohjaajan inspiraation lähteinä, tuntuu se seisovan väkevästi myös omilla tukevahkoilla jaloillaan. Vaikka elokuvan suunta onkin hieman ennalta-arvattava yliselittelemisen takia ja tahti kiristyykin turhan nopeaksi tilanteen eskaloituessa loppua kohden, ovat sen rakenteelliset tukipilarit pääpiirteittäin kunnossa.
Neljäkymmentäviisi vuotta sitten pääsimme sukeltamaan ensimmäistä kertaa Alien-elokuvasarjan kutkuttavaan, sekä monimuotoiseen tarjontaan ja matka jatkuu edelleenkin vahvana. Alien: Romulus on nimittäin loistava juuriaan kunnioittava kauhuelokuva, joka hurjalla mahtipontisuudellaan kokeilee konseptinsa rajoja sekä mytologiansa, että avaran biologian käsityksensä puolesta. Vaikka monet ratkaisut eivät välttämättä jokaisen teekuppiin uppoaisikaan, toimii elokuva kokonaisuutena varsin vahvana näyttönä elokuvasarjan tulevaisuutta ajatellen.
American Fiction on komediapainotteinen draamaelokuva, jonka ohjauksesta vastaa yhdysvaltalainen ensikertalainen Cord Jefferson ja se perustuu yhdysvaltalaisen kirjailijan, Percival Everettin, kirjoittamaan ''Erasure'' -romaaniin. Teos toimii loistavana satiirisena kommentaarina yhteiskunnan suuntaan, joka tarjoaa viihdettä monessa muodossa. Vaikka tematiikka onkin vaativaa perimmiltään, onnistuu ohjaaja kattamaan pöydän helposti lähestyttäväksi jokaiselle katsojalle sopivaksi ihon väriin katsomatta. Etenkin vahvaperusteinen käsikirjoitus ansaitsee saamansa hehkutukset.
10. LUMEN YHDISTÄMÄT | LA SOCIEDAD DE LA NIEVE
Elokuva perustuu vuonna 2009 julkaistuun Pablo Viercin kirjoittamaan samannimiseen kirjaan, joka taas pohjautuu kauhistuttaviin tositapahtumiin. Kirjassa Vierci dokumentoi kuudentoista onnettomuudesta selviytyneen tahon mietteitä ja muistoja vuonna 1972 tapahtuneesta shokeeraavasta lentokonetapaturmasta, jonka monet varmasti tietävät jo entuudestaan. Itse en ollut kuitenkaan tietoinen kyseisestä tapaturmasta, vaikka nuorempana olinkin kiinnostunut aihealueesta.
Lumen yhdistämät on elokuva, joka ei ole tullut ainoastaan kertomaan tarinaa yhdestä kaikkien aikojen selviytymisihmeistä, mutta joka yrittää saada katsojan myös tuntemaan kaiken sen ympärillä vellovan kaaoksen, minkä keskellä selviytyjät joutuivat elämään noin kymmenen viikon ajan lentokoneen putoamisen jälkeen. Lyhyehkön alustuksen jälkeen katsoja viedäänkin suoraan hypotermian armoille Andien vuoristoon, jossa tilanne alkaa toden teolla näyttämään toivottomalta.
Elokuva on toki pitkä kestoltaan, mutta mitä pidemmälle siinä etenemme sitä enemmän alamme investoitumaan sen tarjoamiin antimiin ja vaikeasti sulateltaviin kokemuksiin. Vaikka tarina pitääkin sisällään paljon liikkuvia rattaita, saa ohjaaja Juan Antonio Bayona ne nidottua varsin jouhevaksi kokonaisuudeksi, joka koettelee armottomasti emotionaalisella tasolla. Katsojina alamme nimittäin itse miettimään omia mahdollisuuksiamme vastaavanlaisessa tilanteessa, joka vaikuttaa ylitsepääsemättömältä ajatuksenkin tasolla.
Teknisestä näkökulmasta katsottuna elokuva vakuuttaa varteenotettavuudellaan. Sävellyksistä vastaava Michael Giacchino korostaa tragedian armotonta luonnetta ja kohtausten merkittävyyttä erinomaisesti. Lumen yhdistämät on loistava draamaelokuva, joka onnistuu toden teolla päästämään sanoinkuvaamattoman kylmyyden näytön toiselle puolelle katsojien vastaanotettavaksi. Ei ainoastaan, että syventyessään se armottomuus ja epätoivo konkretisoituu konseptuaalisella tasolla, mutta tarina itsessäänkin saa meidät tuntemaan vahvoja tunteita puoleen, jos toiseenkin käsiteltävästä aiheesta.
9. CIVIL WAR
Alex Garland on brittiläinen elokuvaohjaaja, joka on onnistunut ponnauttamaan itsensä näyttävästi elokuvien rakastajien yleiseen tietoisuuteen. Vaikka mielipiteet herrasta ovatkin olleet vaihtelevia vuosien mittaan, ovat suurin osa katsojista olleet tyytyväisiä hänen filmografiaansa tähän mennessä. A24-tuotantoyhtiön Civil War on dystooppinen draamaelokuva, jonka ympärillä kuohui räikeästi julkaisun alla.
Civil War on elokuva, joka jakaa mielipiteitä jonkin verran, mutta ei välttämättä sen poliittisen suuntauksensa vuoksi, vaan enemmänkin lähestymistapansa. Elokuva ei nimittäin varsinaisesti valitse puolia, vaan kertoo pienimuotoisen tarinan keskellä sekasortoa, jonka on määrä toimia ikään kuin kommentaarina sodan keskellä asuvien kokemuksista ja olosuhteista, jotka vaativat oman ikävän taakkansa tavalla tai toisella.
Se antaa hyvän katsauksen tilanteeseen, jossa maa on jakautunut moneen ideologiaan ja uskomukseen sisällissodan alla. Ohjaaja Garland lähestyy asiaa kuin puolueettomana sivusta katsojana. Näemme kaikkien osapuolten näkökannat asiaan ja motivaatiot toimia tietyllä tavalla, vaikka emme olisikaan samaa mieltä heidän kanssaan. Tässä meneekin se elokuvan mielenkiintoisin raja. Kuka on oikeasti hyvä ja kuka paha? Me näemme asiat tietyllä tavalla ja vastapuoli näkee ne omalla tavallaan.
Toki, suuntaa-antavia merkkejä varmasti löytyy puolelta, jos toiseltakin, mutta totuus on aika radikaali käsite etenkin politiikassa. Sitä käsiteltävät hahmot yrittävät kuitenkin ikuistaa. Elokuva tuo erinomaisesti esille sodan ajan pahaenteisen ilmapiirin ja tunnelman, joka ilmenee vaaran verukkeella jokaisen kulman takana. Sivulliset ihmiset ovat käytännössä aina sellaisia tapauksia, jotka kärsivät asetelmassa eniten - etenkin he, joilla ei ole mitään tekemistä asian kanssa. Toimittajaryhmä ikuistaa näitä sydäntä riipaisevia ja häiritseviä hetkiä lähietäisyydeltä tuodakseen valon olennaiseen.
Audiovisuaalisesta näkökulmasta katsottuna elokuva vakuuttaa varteenotettavuudellaan. Sinemaattisempi lähestymistapa visuaalisiin aspekteihin pitää sisällään myös paljon dokumentaarisia piirteitä, mikä tuo sodan tuoman kauhut ja jäljet uskottavammin esille. Civil War on loistava lähitulevaisuuteen sijoittuva dystooppinen draamaelokuva, joka pelottavaa kyllä, ei tunnu edes kaukaa haetulta mahdollisuudelta.
8. CHALLENGERS
Italialainen Luca Guadagnino on yksi niistä elokuvaohjaajista, joka on itselleni onnistunut tekemään nimensä vasta yhden nähdyn nimikkeen voimin. Vuonna 2018 valkokankaille ilmestyi uudelleenkuviteltu versio rakastetusta Suspiria-elokuvasta, joka laukoi kaikki epäilykseni rippeet silmien kantamattomiin. Tuo elokuva herätti minussa jotain, mitä en pysty ihan sanoiksi pukea. Se jätti oman jälkensä. Olin täten enemmän kuin myyty herran tulevien nimikkeiden suuntaan.
Ainoana ongelmana toimi vain se, etten kiinnostuksestani huolimatta saanut sittemmin vietyä herran filmografiaa koskaan läpi. Asiaan tuli muutos, kun sain vihdoin käsiini Challengers-elokuvan, joka on inspiroitunut oikean elämän tennisottelusta, sen nimekkäimmistä pelaajista ja kuuluisasta ATP-haastajakiertueesta. Sanotaanko näin, että ohjaajan omaperäinen kädenjälki ja tyyli saattaa käännyttää oletetustikin monia silmäpareja pois ovelta, mutta mitä he menettävätkään siinä samalla...
Challengers tarjoaa poikkeuksellisen painostavan ja oikukkaan kolmiodraaman kolmen tennispelaajan välillä, jotka pelaavat omia petollisia pelejään myös kentän ulkopuolella vahvasti vaikuttaen, sekä törkeästi manipuloiden siinä samalla toistensa tulevaisuuden kuvia ja suhteita. Vaikka elokuvalta ei ehkä alkuun odottaisikaan mitään ihmeellisyyksiä paperilla, onnistuu se hyvin nopeasti tekemään selväksi sen, ettei se tullut vain näyttämään niin sanotusti pärstäänsä paikan päällä.
Se on tullut leikkimään katsojan tunteilla manipuloiden samalla tavalla myös meitä ja ajatuksiamme tarinan edetessä. Reilu kaksituntinen lentää siivillä, eikä ajan menoa edes huomaa uppoutuessamme elokuvan syvyyksiin. Tunnelmallisesti ja teknisesti se on todella omaperäinen ja mieleenpainuva ilmestys puhumattakaan roolisuorituksista, jotka säväyttävät uskottavuudellaan. Urheiluun keskittyväksi elokuvaksi Challengers on timanttinen löytö, jonka katsoo varmasti myöhemmin myös uudemman kerran.
(ARVOSTELU LUETTAVISSA PIAN)
7. PAST LIVES
Past Lives on romanttinen draamaelokuva, jonka ohjauksesta vastaa eteläkorealais-kanadalainen Celine Song. Elokuva on siitä kiehtova tapaus, että sen konsepti pohjautuu osittain todenperäiseen tarinaan. Ohjaaja on nimittäin kertonut monissa haastatteluissaan, että tarinassa hän läpikäy samankaltaisia yllättäviä käänteitä ja painavia teemoja, joihin on itse elämänsä aikana törmännyt vastaavanlaisissa tilanteissa.
Elokuva onnistuu kuin onnistuukin tuomaan näytölle jotain poikkeuksellisen aitoa ja samaistuttavaa syväluotaavan tarinansa kautta. Ei ainoastaan, että se tuntuu aktiivisesti rikkovan lajityyppinsä tavanomaisimpia ja ennalta-arvattavimpia kaavoja, mutta sen maanläheinen ja hahmovetoinen lähestymistapa varmistaa sen, että materiaali välittyy kankaan toiselle puolelle mahdollisimman uskottavalla tavalla.
On uskomatonta sisäistää se asia, että kyseessä on Celine Songin esikoisohjaus. Kädenjälki tuntuu nimittäin välittävän sellaisen kuvan, että tämä tarinankertoja on tässä vaiheessa jo todella kokenut ja tyylinsä miltei täydellisyyteen asti hionut tapaus. Vaikka ohjaaja onkin selkeästi debyyttielokuvansa perusteella hyvin taitava käsikirjoittaja ja ohjaaja, tuntuu sen henkilökohtainen luonne selkeästi nostattavan sitä aivan omiin sfääreihinsä.
Pääsemme yllättävän hyvin käsiksi päähahmojen ystävyyssuhteeseen, joka tuntuu jo alkumetreistä asti kuin tähtiin kirjoitetulta sadulta. Valitettavasti satua ei elokuvalta kannata odottaa, sillä se leikittelee katsojan tunteilla minkä kerkeää. Vastaanottavana osapuolena sitä olettaa jatkuvasti, että tarinan kuuluisi tavanomaisesti edetä tietyllä tavalla, mutta ohjaaja kuitenkin karttaa sitä ajatusta rutiininomaisesti. Tämä antaa elokuvalle mahdollisuuden koetella yleisöä emotionaalisesti ja sen se tekeekin todella vaikuttavasti.
Toiveikas asenne muuttuu ajan kanssa kiduttavaksi epätoivoksi ja lopulta katkeransuloiseksi päätökseksi, jota elokuva korreloi oikeaan elämään monessa eri asiayhteydessä. Past Lives on erinomainen elokuva, joka ei ainoastaan onnistu kertomaan vaikuttavan tarinan kahden ihmisen välisestä keskeneräiseksi jääneestä ihmissuhteesta, kohtalosta ja valintojen tärkeydestä, mutta joka jää elämään mielen perukoille pidemmäksikin aikaa.
6. THE ZONE OF INTEREST
The Zone of Interest on historiallinen draamaelokuva, jonka ohjauksesta vastaa brittiläinen Jonathan Glazer. Itselleni kyseinen ohjaaja on täydellinen mysteeri, minkä vuoksi minun olikin vaikea valmistautua tulevaan kokemukseen millään tietyllä tavalla. Tiedän kuitenkin sen verran, että Glazer on yksi niistä ohjaajista, jotka ottavat aikansa elokuvansa suunnittelemiseksi, muovaamiseksi ja viimeistelemiseksi.
Sanotaanko alkuun vaikka näin, että The Zone of Interest on elokuva, jonka jokaisen kuuluisi nähdä, mutta jota ei mielellään suosittelisi kenellekään. Se ei johdu todellakaan siitä, etteikö teos olisi erinomainen tällaisenaan, vaan pikemminkin siitä, että aihealue on poikkeuksellisen arka ja kaikin tavoin vaikeammin lähestyttävämpää sorttia. Tämän vuoksi elokuva tulee varmasti käännyttämään pois monia potentiaalisia silmäpareja jo ennakkoon.
Seuraamme tapahtumia perheen näkökulmasta katsottuna, joka elää tavallista elämäänsä keskellä mitä hirvittävintä asetelmaa. Pinnallisestihan tarina ei kattoa ravisuta sitten alkuunkaan, kun miettii tavanomaisia aspekteja ja käänteitä mustana valkoisella. Se mikä tekee siitä poikkeuksellisen on itse konteksti, johon elokuva nojaa hienovaraisin elkein, mutta todella mieleenpainuvasti ja vahvasti. Se konteksti antaa tapahtumille aivan uudenlaisen merkityksen ja painoarvon, jota ei katsojana voi paeta.
Konsepti on siinä mielessä kiehtova, että se pitää tarkoituksenmukaisesti Auschwitzin keskitysleirin taustalla kummittelemassa menemättä sinne koskaan fyysisellä tasolla. Ainoa yhteytemme siihen on saumattomasti toteutettu aavemainen äänimaailma, joka ei poistu keskuudestamme koskaan. Elokuva ei yritä kuvata käsiteltäviä hahmojaan yhtään sen paremmassa valossa, mutta antaa siitä huolimatta sen toisenlaisen näkökulman vaativaan asiaan, joka edelleenkin herättää kysymyksiä puoleen, jos toiseenkin.
Vaikka katsojana tiedämmekin, että hahmot ovat moraalisesti väärällä puolella asetelmaa, pääsemme etenkin perheen lasten kautta todistamaan sen vaikutuksen, minkä ympäristö voi aiheuttaa pahimmassa tapauksessa. The Zone of Interest on mestarillinen osoitus siitä, että näinkin vaativan materiaalin vaikuttavuutta voi korostaa hienovaraisesti täysin omiin sfääreihinsä. ''Näytä, älä kerro'' -lähestymistapaa seurataan todella määrätietoisesti pitkin kestoa, eivätkä lisäykset tunnu koskaan takertuvilta, eikä saarnaavilta.
5. THE HOLDOVERS
The Holdovers on komediapainotteinen draamaelokuva, jonka ohjauksesta vastaa yhdysvaltalainen Alexander Payne. Ohjaaja ei ole itselleni tuttu entuudestaan, vaikka muutamaan nimikkeeseen olenkin ohimennen törmännyt selatessani elokuvia katseltavaksi. Mies sai vahvan inspiraation tarinaansa katsottuaan ranskalaisen Marcel Pagnolin ohjaaman Merlusse-elokuvan vuodelta 1935, joka käsittelee perimmiltään samankaltaista asetelmaa.
Toivoin siltä mielekästä elämystä ja koskettavaa tarinaa. Näin alkuun voin onnellisena todeta, että elokuva tarjosi juuri sitä mitä odotinkin siltä ja jossain määrin jopa enemmänkin. Alkuasetelma pohjustetaan jopa yllättävän mukaansatempaavalla tavalla ja se asettaakin selkeän vastakkainasettelun tarinalle, jota lähdetään pikkuhiljaa syventämään ja eskaloimaan omille tuntemattomille teilleen. Ohjaajana toimiva Alexander Payne onnistuu kuin onnistuukin vakuuttamaan kärsivällisellä ja huolellisella lähestymistavallaan, jota ei voi kuin ihailla.
Tarinallisesta näkökulmasta katsottuna elokuva on miellyttävän pienimuotoinen ja intiimi luonteeltaan. Ei ainoastaan, että pystymme investoitumaan hahmoihin ja heidän välisiin räjähdysherkkiin suhteisiinsa, mutta alamme oppimaan enemmän heistä ja niistä syistä, miksi he käyttäytyvät tietyllä tavalla muiden edessä ja ympärillä. Ihmiset ovat siitä kiehtovia tapauksia, että heillä kaikilla on oma tarina kerrottavanaan.
Ei ainoastaan, että se onnistuu naurattamaan monella tapaa ja monissa asiayhteyksissä, mutta se onnistuu myös koskettamaan sisintä. Käsikirjoitus säkenöi nerokkaalla ja mukaansatempaavalla olemuksellaan, eikä elokuvan audiovisuaalinen esillepanokaan jätä katsojaa kylmäksi. Jo ensiminuuteista asti huomaa sen, että ohjaaja lähtee mukailemaan vanhanaikaista teknistä toteutusta. Alkutekstikohtauksesta saakka visuaalinen esillepano mukailee kuin klassikkofilmiä konsanaan.
The Holdovers on lämmin, mielekäs ja koskettava elokuva, joka jättää katsojalle kuin katsojalle hyvän olon mielen päälle. Ei ainoastaan, että tarinallisesti se tarjoilee poikkeuksellisen syvällisen ja sydämellisen elämyksen, mutta se onnistuu myös toden teolla erottumaan muista vastaavanlaisista elokuvista tunnelmallisesta näkökulmasta katsottuna. Roolisuoritukset ovat myös mielettömiä ympäri pöydän mikä varmistaa sen, että konsepti välittyy valkokankaalle uskottavalla ja monella tapaa samaistuttavalla tavalla.
4. PUTOAMISEN ANATOMIA | ANATOMIE D'UNE CHUTE
Putoamisen anatomia on elokuva, joka herätti suurenmoisen kiinnostuksen katsojissa ympäri maailman voittaessaan Cannesin elokuvajuhlilla sen hohdokkaimman mahdollisen - ''kultaisen palmun'' viime vuoden festivaaleilla. Yleisimmin suurin osa gaalakaudella kilpailevista nimikkeistä tekevät tuloaan Suomeen vasta vuoden vaihteen tienoilla, eikä tämäkään kerta ollut poikkeus, sillä saimme näppimme käsiksi siihen alkuvuodesta.
Olen monien muidenkin ihmisten tapaan pitänyt aina ''true crime'' -materiaalista tyylistä ja toteutustavasta riippumatta, minkä vuoksi juurikin tällaiset nimikkeet kolkuttelevat lupaavasti ainakin omaa kiinnostustani jo kättelyssä. Tämän kyseisen elokuvan tapauksessa päätin kuitenkin jättää tarinan itselleni täysin mysteeriksi saadakseni mahdollisimman todenperäisen kokemuksen siitä irti ja voi pojat kuinka ällikällä olinkaan lyöty.
Ei ainoastaan, että tarinallisesti se imaisee katsojan täysin mukaansa mitä kutkuttavimman ja vangitsevimman tapauksen äärelle, mutta elokuva riepottelee tätä tuntuvasti kuin sätkynukkea konsanaan johdattaessaan tätä samalla jatkuvasti harhaan. Ennalta-arvattavuus ei selkeästi kuulu ranskalaisen ohjaaja Justine Trietin työkalupakkiin, minkä vuoksi tuotos uhkuu todellista mysteeriä ja jännitystä.
Putoamisen anatomia ei välttämättä valtavan kestonsa ja kärsivällisen toteutustapansa puolesta ihan jokaisen kuppi teetä tule olemaan, mutta kehottaisin siitä huolimatta jokaista kuitenkin vilkaisemaan sen ainakin kerran eläessään. Kyseessä on kuitenkin sen verran kiehtova tapaus ja kaikin tavoin erinomainen toteutus, että se voi yllättää todennäköisesti myös suurimman skeptikon. Nyt odotan vain innolla naisen tulevia nimikkeitä.
(ARVOSTELU LUETTAVISSA PIAN)
3. THE SUBSTANCE
Body horror -lajityyppi on toistaiseksi jäänyt itselleni jokseenkin kartoittamattomaksi alueeksi elokuvien ja sarjojen saralla. Vaikka yksittäisiä pakollisia nähtäviä olenkin niellyt menemään mieltyen lopputulokseen, olisi siellä vielä tarjolla vaikka kuinka paljon materiaalia vastaanotettavaksi. The Substance on vuonna 2024 ensi-iltansa saanut satiirinen kauhuelokuva, jonka ohjauksesta vastaa ranskalainen Coralie Fargeat.
Alkuun on pakko mainita se, että vaikka tiesin suurin piirtein mitä tuleman pitäisi idean puolesta, en olisi koskaan kuvitellut sen yltävän sellaisiin sfääreihin, mihin se ylsi. Uskomatonta ajatella, mutta pitkään aikaan yksikään elokuva ei ole aiheuttanut tämänkaltaisia tuntemuksia näin jälkikäteen mietittynä. Ei ainoastaan, että se jäi elämään mieleni perukoille taukoamatta, mutta kasasin sen tarjoamista temaattisista yksityiskohdista ja viittauksista jatkuvasti uusia asioita, joiden äärelle uppoutua.
Elokuva onnistuu kuin onnistuukin tempaamaan katsojan vaivattoman helposti mukaansa ensimmäisistä kuvista lähtien, eikä silmiä meinaa saada ruudusta irti, vaikka materiaali alkaisikin muuttumaan poikkeuksellisen hurjaksi. Tarinankerronta on todella sujuvaa ja vangitsevaa seurattavaa, eikä ajankulkua tunnu edes huomaavan. Ottaen huomioon, että kyseessä on lähes kaksi ja puolituntinen elokuva, se liitää kuin siivillä konsanaan kohti vääjäämätöntä loppuaan.
The Substance on temaattisesti todella ulottuva ja syvällinen tapaus kaiken kaikkiaan. Ei ainoastaan, että sen teemat puhuttelevat ja järkyttävät, mutta asiaa voi katsoa lukemattomista näkökulmista katsottuna. Vaikka harjaantumista esiintyykin monessa asiayhteydessä, nojaavat viittaukset enimmäkseen epärealistisiin kauneusihanteisiin. Elokuva näyttää toden teolla sen, ettei ruoho ole aidan toisella puolella vihreämpää, vaikka illuusio siitä olisikin kuinka vahva tahansa.
Se nielaisee katsojan vertauskuvallisesti kaoottiseen mahaansa, jossa oikean elämän ja fiktion välinen raja hälvenee kovaa tahtia tarinan edetessä. Audiovisuaalisesta näkökulmasta katsottuna elokuva on käytännössä täydellinen. Ei ainoastaan, että kuvaus on vaikuttavan säkenöivää seurattavaa, mutta sen ''kubrickimainen'' symmetrisyys antaa tunnelmalle mielettömän lisätehosteen tematiikkaan peilatessa.
Sävellyksistä vastaava artisti Raffertie tekee erinomaista työtä tuodakseen kohtaukseen kuin kohtaukseen lisäarvoa ja väkeviä uniikkeja elementtejä. The Substance on elokuva, josta voisi kirjoittaa vaikka kirjallisen verran tulkinnanvaraista analyysiä. Se nielaisee katsojan kokonaisena ja vangitsee tämän huomion kuin vettä konsanaan. Loppua kohden meno alkaa muuttumaan aika mielipuoliseksi, mikä tosin sopii täydellisesti elokuvan sisältöön ja luonteeseen.
2. POOR THINGS
Kreikkalainen Yorgos Lanthimos kuuluu ehdottomasti aikamme omaperäisimpiin ja erikoisimpiin elokuvaohjaajiin, eikä sitä pysty kiistämään juuri mistään näkökulmasta katsottuna. Vaikka herran filmografia ei välttämättä kaikkien mieleen olisikaan sisällöllisesti tai esillepanonsa puolesta, onnistuu se ehdottomasti herättämään katsojissaan erilaisia tunteita puoleen, jos toiseenkin. Poor Things on mustaa komediaa ja romantiikkaa sekoittava fantasiaelokuva.
Ei ainoastaan, että tarinankerronnallisesti teos tempaa täysin mukaansa leikittelevän moniulotteisella luonteellaan, mutta pääsemme katsojina käsiteltäviin hahmoihin moitteettoman helposti käsiksi. Investoitumista helpottaa myös huomattavasti se, että hahmoja ympäröivä maailma on niin epätavanomainen ja mielikuvituksellinen perimmiltään. Vaikka monet yksittäiset yksityiskohdat ovatkin verrattavissa suoraan tuntemaamme maailmaan, tuntuu asetelma poikkeuksellisen ajattomalta ja jollain erikoisella tavalla jopa uskottavalta vastaanotettavalta.
Menneisyys, nykyhetki ja tulevaisuus tuntuu tanssahtelevan sulavasti käsi kädessä, eikä sen sykähdyttävän komeaa esillepanoa voi kuin vain ihailla. Tunnelmallisesta näkökulmasta katsottuna Poor Things lähtee rohkeasti tavoittelemaan katsojan hyväksyntää silmiinpistävän outouden ja astetta härskimmän luonteensa kautta. Vaikka elokuva käsitteleekin näitä tabumaisia piirteitä varsin suoraviivaisella asenteella, onnistuu se siitä huolimatta viihdyttämään ja naurattamaan katsojaa epämiellyttävimpienkin kohtausten aikana.
Jos Yorgos Lanthimos on teille tuttu edes jollain alkeellisella tasolla, niin tiedätte tasan tarkkaan minkälaiseen ronskiuden myllyyn olette niin sanotusti heittäytymässä. Elokuva pitää sisällään monia kyseenalaisia teemoja ja ajatuksia, joiden kautta etenkin sen tummahko komedia pääosin operoi. Jos katsoja on herkkä näille tietyille aiheille, voi kokemus mahdollisesti herättää ehkä liiankin vahvoja tunteita. Koska kyseessä on kiimainen ja kieroutunut satu, on ihan odotettavaa, että materiaali vastaa näitä kuvauksia tavalla tai toisella.
Ohjaaja ei vain anna sääntöjen rajoittaa visiotaan alkuunkaan. Poor Things on sykähdyttävän visionäärinen, poikkeuksellisen omaperäinen ja kieroutunut satu, joka jää niin sanotusti kummittelemaan mielen perukoille pidemmäksikin aikaa. Steampunk-sävytteinen kaninkolo pitää sisällään vangitsevan fantastisen maailman, joka tuntuu jatkuvasti kasvavan arvossaan tarinan edetessä kohti määränpäätään. Kasvutarina itsessäänkin herättää paljon ajatuksia ihmisrodun petollisesta ja itsekkäästä luonteesta.
1. DYYNI: OSA KAKSI | DUNE: PART TWO
Olemme pitkään ja hartaasti odottaneet suuremman luokan elokuvaspektaakkelia, joka vastaisi Tähtien sota -elokuvasarjan poikkeuksellisen laajaa universumia, Taru sormusten herrasta -trilogian syvällistä tarinankerrontaa ja Blade Runner 2049 -elokuvan täydellistä teknistä toteutusta. Vuonna 2021 kanadalaisranskalainen Denis Villeneuve otti kontilleen Frank Herbertin luoman eeppisen maailman välitettäväkseen valkokankaille ja teki sen vielä mitä poikkeuksellisimmalla tavalla.
Dyyni: Osa kaksi on elokuva, jolta on odotettu maltaita ja ihan ymmärrettävistä syistä. Edellinen osa onnistui avartamaan katsojille käsiteltävän konseptin, sen tärkeimmät pelinappulat ja kriittisimmät vastakkainasettelut yllättävän vaikuttavasti. Oli täten tärkeää, että jatko-osa onnistuisi viemään tarinaa eteenpäin samanlaisella tunnollisuudella ja uskollisuudella saadakseen kokonaiskuvastaan kaiken potentiaalin irti.
Pääsemme erinomaisesti käsiksi päähahmojen ajatusmaailmaan, heidän ympärillään velloviin kysymyksiin, sekä rooleihin suuremmassa kuvassa, jotka muovautuvat jatkuvasti tilanteen eskaloituessa entistä pidemmälle. Temaattisesti Dyyni: Osa kaksi sukeltaa syvälle filosofisten ja yhteiskunnallisten aihealueiden keskelle. Ei ainoastaan, että teologisuus on suuressa osassa tarinaa ja sen hengellistä luonnetta, mutta se ohjailee vahvasti kaikkea liikkuvaa kohtauksessa kuin kohtauksessa.
Tunnelmallisesti elokuva seurailee vahvasti edeltäjänsä jalanjälkiä. Ei ainoastaan, että se on vangitseva ja unenomainen toteutukseltaan, mutta sen vaativuuden ja merkityksellisyyden tuntee mahalaukussa asti. Draama on poikkeuksellisen väkevää ja se puolisko tuntuu osuvan täydellisesti maaliinsa takaisinmaksunsa myötä. Vastapainoksi elokuva löytää muutaman oivan hetken nasevalle komedialle, joka ei tunnu väkisin ahdetulta. Toiminta tempaa täysin mukaansa ja tapahtumien skaala hämmästyttää.
Teknisestä näkökulmasta katsottuna elokuva on mestarillinen taidonnäyte. Ei ainoastaan, että visuaaliset efektit säväyttävät uskottavuudellaan, mutta Frank Herbertin maailma pääsee itsessäänkin vaikuttavasti oikeuksiinsa ohjaajan visionäärisen silmän alla. Kuvaus on henkeäsalpaavaa seurattavaa, eikä se kaihda haasteellisempiakin ratkaisuja. Lavastukset ovat näyttäviä ja puvustukset laadukkaita kohtauksessa kuin kohtauksessa. Hans Zimmer lyö naulan arkkuun eeppisillä sävelmillään, jonka vaikutukset tuntee luissa asti.
Dyyni: Osa kaksi on mestarillinen jatko-osa, joka onnistuu täyttämään korkeat odotuksensa mallikkaasti ja kaihtamatta vaativampiakin haasteita. Materiaali ja sen tahditus on sen verran saumatonta, että se välittyy poikkeuksellisen vangitsevana ja euforisena elämyksenä. Tunne nimittäin välittyy todella efektiivisesti valkokankaalta ja hahmoista saadaan paljon potentiaalia irti. Alkuperäismateriaalin näkökulmasta katsottuna jatko-osa ottaa jonkin verran vapauksia muuttaakseen muutamia isompia tarinakuvioita, yksityiskohtia, sekä ajan käsitettä tarinan jouhevuuden ja uskottavuuden ylläpitämiseksi. Tämä ei kuitenkaan tunnu kokonaiskuvaa vahingoittavan - päinvastoin.
Vihdoin! Tämän vuoden suurimmat onnistujat ja vaikuttavimmat tähdenlennot saatiin vihdoin käsiteltyä läpi uudemman kerran ja seuraavaksi voi hyvin mielin keskittyä vuonna 2025 julkaistaviin teoksiin, joiden karsiminen kymmeneen mieluisimpaan nimikkeeseen on ollut poikkeuksellisen hankala tehtävä. Odotetuimpien elokuvien listalle tiemme nyt vie!
Kirjoittaja: Ilja Malakeev, 30.12.2024
Lähteet: kansikuvat www.impawards.com, trailerit www.youtube.com
Mitä mieltä oot Terrifier 3?
VastaaPoistaTerrifier 3 oli oikein toimiva jatko-osa. Jouluteema toi oman mausteensa konseptiin ja odotan innolla seuraavaa osaa. Kirjoitan syvällisemmän analyysin myöhemmin.
Poista